Ratamestarina, osa 8: yllätyskeikka

Päätin, että on aika taas etsiä "keikkoja" vierailta kentiltä. Laitoin keskiviikkona viiteen-kuuteen lähiseuraan viestiä, että olen käytettävissä, mikäli heillä on ratamestarin tarvetta. Vastaavan viestin lähetin noin 1 1/2 vuotta sitten ja sieltä poiki Nurmijärven keikat, joita on tähän mennessä ollut neljä vajaan vuoden sisällä.

Nyt palaute oli odotettuakin nopeampaa. Vastaus oli tullut heti samana iltana ja pestiä tarjottiin jo kyseiselle sunnuntaille. Olin jo ehtinyt sopia sunnuntaille perhelounaan anoppilaan, mutta tokihan sitä ana piirrustukset voi tehdä ja tässä tapauksessa lupauduin rakentamaankin.

Vähän kyllä jännitti mennä vieraaseen paikkaan. Onneksi muistin kentän omasta kisakokemuksesta, oli edes joku mielikuva, miten päin rataa lähti suunnittelemaan.

Vastaanotto oli tuttavallinen, sekä tilaaja että minä tunnistimme toisemme näöltä, vaikak nimi ei kummankaan mielessä ollut soittanut kelloja. Rakennuskin sujui yllättävän nopeasti, vaikka kalusto ei ollutkaan tuttu. Yksi neiti meinasi kyllä saada tempperamenttini kuohahtamaan neuvoineen. Lopuksi hän vielä kysyi, kuka oikein on ratamestarina ja sitten ihmetteli, miksei käytetä samaa kuin aina ennenkin. Niinpä niin.

Oli oikeastaan harmi, etten päässyt katsomaan, miten radat sujuivat. Tulosten perusteella oli kuitenkin vähän liiankin helppoa, nollia oli huikea määrä. Ehkä kuitenkin parempi niin kuin että yli puolet olisi ollut hylättyjä. Tietääpähän seuraavan kerran (siitä oli jo etukäteen vähän puhetta) suunnitella vähän tehtävää. Ja kalustokin on kertaalleen nähty, voi hyödyntää sitä paremmin, kun tietää, mitä on tarjolla.

Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että suunnittelu ja rakentaminen onnistui vieraammallekin kentälle, rutiinia siis alkaa olla myös vieraissa olosuhteissa toimimiseen.

Valmentajana, osa 12: eteneminen vaatii työtä

Sanista ei ollutkaan viime kisojen jälkeen kuulunut. Sitten Tiina-äiti soitti ja kyseli viikonlopun seurakisan luokkia. Ratsukko oli lähdössä lauantaina Lempäälään aluekisoihin ihan niin kuin viime kisojen jälkeen oli puhuttukin (siis että aluekisaratoja vaan alle). Sunnuntain kotikisojen osalta päädyttiin siihen, että 80 cm:ä hypätään vain, mikäli lauantaina on tullut ongelmia ja ratsukko kaipaa onnistumisia alle.

Ongelmia ei ollut, yksi puomi oli pudonnut. Sunnuntain kotikisassa 90 cm:ssä oli taas puhdas rata ja neljäs sija. Yleisön painostuksesta ratsukko osallistui myös metriin. Ehdin juuri paikalle piipahtamaan, kun Sani oli lähdössä radalle. Tulos sinänsä ei ollut huono, kahdeksan virhepistettä, joista toinen kielto ja toinen pudotus, molemmat samalta esteeltä. Kokonaisuutena näytti kuitenkin aika työläältä ja Sani sai myös huomautuksen jatkuvasta raipan napsuttelusta, mikä oli tosi ikävää. Eihän se tyttö tietenkään lyönyt niin, että se poniin olisi sattunut, mutta haluaisin, että valmennettavani toimisi kisoissa esimerkillisesti. Itse en ole saanut kuin kerran elämässäni kutsun tuomaritorniin, silloin siksi, että hyppäsin hylkäyksen jälkeen sarjaesteen :)

Mutta ei siis huono ollenkaan. Konsultoin myös herra urheilujohtajaa, vai mikä se Akin titteli nykyään onkin, pikkuponicupin tasosta ja hänestä Sani on hyvinkin ensi vuonna valmis siihen sarjaan :) Ei siis muuta kuin aluekisoja alle ja töitä yli talven, jotta ratsukko voi lähteä ensi vuonna radalle. Ja pihaanhan on tullut toinenkin, isompi poni. Saa nähdä, miten se yhteistyö lähtee käyntiin.

Ratsastajana, osa 24: ei se vaan riittänyt

Kodin nettikatkon takia viime viikon treeneistä ei tullut kirjoitettua. No eipä niissä kummempia, muutama hyppy otettiin ja ihan ok sujui, mutta ei nyt parasta Linttiä edelleenkään.

Koska hevonen selvästi oli oikealle huonompi, halusin tällä tärkeällä viikolla hoitaa sen kokonaan itse. Se taas tarkoitti, että yhtään vapaahetkeä ei itselle sitten löytynytkään. Perjantaina kävin aamulla juoksuttamassa ennen aamuseitsemää, jotta ehdin hoitaa hevosen ennen töihinmenoa. Illalla oli tentti. Tämä nostalgisissa tiloissa entisessä amk-opinahjossani järjestetty tentti meinasi jo koitua ratkaisuksemme. Poistuessani tentistä onneton kompurajalkani petti porrasaskelmalla ja rojahdin suoraan jalan päälle. Tuskanirve naamalla raahauduin kotiin, loppuillasta ei sitten mustuvalle jalalle juuri tarvinnutkaan astua. Onneksi seuraavana aamuna jalka kesti jo painoa, ei muuta kuin tallille ja hevosen selkään. Hevonen tuntui paljon paremmalta kuin kuski sinä päivänä :)

Kisa-aamuna tilanne vielä vähän arvelutti. Tukisiteen ja lenkkitossun kanssa jalka kesti aika hyvin, mutta ratsastuskenkään tunkeminen pelotti. Kun sitten kisapaikalla kiskoin kengän jalkaan, mietin, turpoaako jalka sen sijaan ja joudun leikkaamaan kengän jalasta.

Kisapaikalle tulimme melko täpärästi, koska ajoimme matkalla harhaan. Etsin Akin käsiini, hän oli onnekseni ratamestarina. Kävimme radan siinä yhdessä läpi, en edes yrittänyt lähteä kävelemään rataa jalan. Verryttelyssä Lintti tuntui tosi kireältä ja kieltelikin jonkin verran. Aki oli katsomassa verryttelyä ja tsemppaamassa mua pitämään rytmiä yllä.

Radalle lähdin vähän epävarmana, mutta vain yksi ajatus mielessäni: etene. Jos se ei sitten hyppää, niin ei sitten hyppää. Mutta hyppäsihän se. Ykköselle vähän haki etäisyyttä, kakkonen kolmonen viiden askeleeen linja hyvä. Nelosen pysty-pysty-sarjalle tuli vähän tuupattua ja puomi kolahti. Putosikohan? Ai niin, tästä oli kuusi laukkaa vitoselle, neljä, viisi, kuusi - ja yli.

Kutonen oli trippeli, jota mä siis pelkään. En ollut varma askeleesta, mutta pohje kiinni ja lentäen yli! Olimme niin hyvässä lennossa, että linja seiskalle meni sujuvalla kuudella, vaikka alun perin olin ajatellut seitsemää askelta. Sitten vähän kiinni. Voi ei, nyt tuli ihan turhan pienen hypyn kasin a-osalle, etene, etene ja lennä okserille. Enää viimeinen linja ysille, laukka etenee. Ja sitten - askel ei osu, Lintti kieltää. Käännän pois, tulen uuden lähestymisen ja hyppään siististi yli. Siinä meni viimeinen mahdollisuus. Yksi puolipidäte olisi pelastanut linjan. En uskaltanut ottaa sitä, koska pelkäsin laukan sammuvan. En laskenut tällä yhdellä ainoalla esteellä askelia, enkä sitten löytänytkään paikkaa.

En ole vielä oikein osannut analysoida tilannetta. Teknisesti tottakai Akin kanssa heti radan jälkeen ja itsekseni monta kertaa myöhemminkin. Mutta pettymys ei jotenkin ole vielä noussut pintaan.

Joku voisi ajatella, että ei kai toi nyt niin suuri asia ole. Joku, joka ei tiedä, että tähtäsimme amatöörin finaalipaikkaan ensimmäisen kerran jo vuonna 2009. Silloin yhtään starttiakaan ei saatu ratsastettua, sillä jouduin keväällä kiiretapauksena selkäleikkaukseen, halvaantuminen oli tosi lähellä. Olin jo kaksi kuukautta elänyt kivussa särkylääkkeiden varassa.

Joku, joka ei ole nähnyt niitä tuskaisia hetkiä leikkauksen jälkeen, kun jumppasin jalkaa kotirapuissa. Kriittisen kuukauden jälkeen päätin, että voin nousta hevosen selkään sitten, kun vaurioituneen vasemman jalan lihakset kestävät penkille nousun ilman apua. Joku, joka ei tiedä niistä öistä, jotka itkin kivusta ensimmäisten ratsastuskertojen jälkeen, ensimmäisten koulutuntien jälkeen, ensimmäisten hyppyjen jälkeen. Joka ei nähnyt sitä epävarmuutta, jota tunsin ensimmäisissä kisoissa: kestääkö jalka maaliin asti vai romahtaako se yhtäkkiä jossain hypyssä altani.

Joku, joka ei tiedä siitä ilosta, kun viime kesänä pääsimme 115 cm:n radalla puhtaasti maaliin ja anoin c-luvan kahteen viimeiseen amatööriosakilpailuun. Siitä hämmentyneestä pettymyksestä, kun aina luotettava hevonen kielsi verryttelyssä 80 cm:n pystylle. Siitä pahanolontunteesta vatsassa, kun lähdin radalle ja tiesin, että kaikki ei nyt ole kunnossa, kun hevonen hyppäsi kahdesta esteestä läpi enkä enää pystynyt pakottamaan sitä kolmannelle. Siitä epävarmuudesta, kun yritimme etsiä klinikalla syytä. Treeneistä, joissa puskimme hevosta esteistä yli ja kuitenkin tiesimme, että jokin ei nyt täsmää. Siitä hetken ilosta, kun toisessa osakilpailussa liidimme ison kakkosesteen yli ilmavasti ja hämmennyksestä, kun hevonen sitten hyppäsi seuraavan pystyn vai vaivoin ja sen jälkeen kieltäytyi ylittämästä nelosta. Siitä turhautumisesta, jonka kanssa kamppailin viime syksyn, jaksanko enää rakentaa hevosta uudelleen kisakuntoon (vika löytyi lopulta kiropraktikolla. Hevonen astui ensimmäiseen osakilpailuun lähtiessämme lastauksessa sillalta sivuun, ilmeisesti siinä yhteydessä se jotenkin niksautti selkänsä). Niistä nautinnon hetkistä koulutunneilla ja estetreeneissä, kun tajusin, että nyt se taas kulkee, että se on parempi kuin koskaan. Se oppi jopa ravaamaan :)

Siitä paniikista ennen kevään ensimmäistä osakilpailua, kun Lintti yllättäen taas kielsi viimeisissä treeneissä. Siitä epävarmuudesta, kun huomasin, että selkä on jumissa ja yritin  hieroa sitä viimeiset päivät ennen starttia. Eikä siitä, miten tulin toiseen osakilpailuun vain kolme päivää sen jälkeen, kun olin päässyt sairaalasta yli viikon kestäneen migreenin jälkeen. Siitä sekavasta fiiliksestä, mikä kolmannen osakilpailun jälkeen oli, kun puhdas suoritus ei riittänytkään finaalipaikkaan. Eikä tästä viimeisestä viikosta, jona edellisviikon pettymyksen jälkeen asetin hevosen kaiken muun edelle.

Olin ajatellut lopettaa kisaurani tähän. Ehkä hypätä seuranmestaruuden ja tarvittaessa aluejoukkuemestaruuden vähän kuin jälkilämmittelynä ja sitten hoitaa hevosen myyntikuntoon. Heinäkuun 17. päivä tuli 25 vuotta siitä, kun sain ensimmäisen ponin. Sen jälkeen olen käytännössä kaiken vapaa-ajan ja aikuisiällä kaiken liikenevän rahan laittanut ratsastukseen.

Nyt täytyy istua isojen kysymysten ääreen. Tavoite oli pari kertaa jo niin lähellä, että se jää varmasti kaivelemaan. Toisaalta tämä oli ainoa Lintin kuudesta kaudesta, kun olemme saaneet kisata lähes koko kauden. Kuinka suuri todennäköisyys on, että pääsisimme ensi vuonna tavoitteeseen, jos panostaisin vielä yhden vuoden? En jaksa tämän kesän kaltaista rumbaa kovin pitkään, siirtäisinkö sisi opinnot johonkin tulevaisuuteen tämän takia? Vai luopuisinko vain yhdestä tavoitteesta ja iloitsisin siitä, että kuitenkin kykenin palaamaan 120 cm:n radoille niin kuin olin vuosia haaveillut?

Aika näyttää, nyt täytyy tämä viikko opiskella työpäivän jälkeen, viikonlopun kisojahan ei enää tarvitse miettiä. Ja sitten ottaa joku rauhallinen hetki ja tehdä päätös...

Ai niin, se sarjan puomi ei pudonnut, ratsastin viimeiselle esteelle asti puhtaan radan.

Ratsastajana, osa 23: usko loppuu

Kangasalan kisa. Vähän ristiriitaisin fiiliksin. Linghton ei ole ihan kunnossa, mutta ei se oikein kipeäkään ole. Oma epävarmuus näkyi verryttelyssä lähestymisvirheinä. Okserille tuli useampikin kielto. Kyllähän se sitten aina meni, kun kokosin itseni ja vain Ratsastin. Verryttelyssä oli vain yksi suunta, oikea, joka on meille huonompi.

Radalle pääsi edellisen ratsukon suorityuksen ajaksi. Siellä yritin sitten ottaa muutaman laukkaympyrän vasemmalle. Huolestuttavaa huomata, kuinka hyvältä tämä kierros tuntuu.

Hyvä hyppy ykköselle, rytmi löytyi heti. Kakkoselle hyvä lähestyminen, mutta yhtäkkiä hevonen kuitenkin pysähtyi. Tämä on koko viiden ja puolen vuoden aikana lähes ainut kerta, kun syytän hevosta, mutta nyt se kyllä kielsi syyttä. Vähän kannusta kylkeen ja uusi lähestyminen. Tein todella töitä seuraavat neljä estettä ja hypyt olivat hyviä, rytmi säilyi, ponnistuspaikat osui nappiin. Sitten oikeassa kaarteessa laukka taas sammui, en löytänyt askelta ja Lintti ei enää pelasta mitään. Hylkäyksen jälkeen hyppäsimme ihan nätisti esteen.

En tiedä, mitä tekisin. Jos hevoseen sattuisi, se pudottelisi puomeja ja hyppäisi huonolla tekniikalla. Nyt hypyt ovat kuitenkin hyviä, mutta oikealle on selvästi vaikeampi liikkua.

Kaikki jää nyt Lempäälän viimeisen osakilpailun varaan. Jostain pitäisi löytyä uskoa itseen ja hevoseen ja taistelufiilis, jotta finaalipaikka voitaisiin vielä saavuttaa. Usko alkaa kuitenkin loppua. Tuntuu jotenkin tosi epäreilulta, että kaiken tehdyn työn jälkeen homma taas luhistuu viime metreillä. Olemme tehneet tällä kaudella paljon hyviä ratoja, hevonen on ensimmäistä kertaa pysynyt koko kauden kunnossa, ja nyt viimeisillä metreillä kaikki työ tuntuu jälleen valuvan hukkaan. Teimme jopa loistavan nollasuorituksen Kangasalalla neljä viikkoa sitten. Sillä tasapainolla olisi hypännyt nollan vaativammallakin radalla, mutta sillä kertaa rata oli helppo ja nollia tuli liikaa.Jääkö unelma puolentoista sekunnin päähän?

Ei kuitenkaan ole varaa jäädä rypemään suossa. Jostain täytyy nyt löytää tsemppiä ja pelata se viimeinenkin kortti. Jos emme sitten onnistu, niin sitten ei voi mitään. Tässä vaiheessa leikkiä ei voi jättää kesken!

Ratsastajana, osa 22: vain sen verran, että se riittää

Treenit kuudelta. Kiireellä töistä suoraan tallille ja hevosen selkään. Edellispäivänä olin taas yrittänyt jumpata hevosta auki, jostain nyt selvästi kiristää.

Ensin hypättiin yksittäistä pystyä pitkällä lähestymisellä. Osaapa yhden esteen hyppääminen ola vaikeaa. Se oli paljon vaikeampaa kuin verryttelyhyppyjen jälkeen hypätyt linjatehtävät.

Ihan parasta Linghtonia ei kyllä nähty, mutta vaikka hypyt olivat vähän selättömiä, hevonen hyppäsi ihan hyvin ja tarkasti ja jopa imi esteille suht hyvin. Jos se nyt vaan pysyisi kasassa nämä muutamat viikot vielä. Me on saatu tehdä melko ehjä kausi, mitä ei näiden kuuden kauden aikana ole kertaakaan aikaisemmin tapahtunut. Voi kun me myös saataisiin se tavoiteltu semifinaalipaikka huomenna, jotta hevonen (ja miksei kuskikin) voisi ensi viikolla vähän huokaista ennen finaaliviikonloppua.

Ratamestarina, osa 7: ...ja toinen päivä

Taisi olla vähän liiankin kilttiä. Kolmessa ensimmäisessä luokassa nollia oli ihan turhan paljon. 110 cm:n luokassa tuloslista oli aika ideaali, toiseen vaiheeseen jatkaneet olivat myös sijoittuneita, ja kuitenkin hylättyjä suorituksia oli vähän. 120 cm:n radalla lähtöjä oli niin vähän, että tuloslistaa ei kannata kovin tiukalla sihdillä tarkastellakaan, mutta se oli ehkä jo vähän vaikeakin. Yhdeksän ratsastajan jakauma oli 1/3 nollia, 1/3 hylättyjä ja 1/3 muilla virheillä. Tosin, olin itse siinä hylättyjen joukossa ja meillä ongelma ei kyllä ollut radassa, sen tekninen osuus sujui hyvin, mutta sitten kuskilta loppui lähinnä henkinen kunto ja sen myötä ratsastaminen.

Palautettakin on jo jonkin verran tullut, ilokseni pääosin positiivista. Joku valitti ratoja pitkiksi ja kyllähän tienpituudet vähän venähtivät kahta viimeistä luokkaa lukuun ottamatta. Tulosten perusteella voisi ajatella, että rata olisi voinut olla vähän tiiviimpikin. Olisivat ratsastajat joutuneet töihin ja jokunen nollatulos jäänyt ehkä saavuttamatta.

Päivän vaikeimmaksi esteeksi näytti muodostuvan punavalkoinen puomiokseri, johon tultiin kaarteesta vähän lyhyellä tiellä, sekä pois päin kotoa hypättäessä ns. nauravat silakat, eli aquan värinen este kalalaatikoineen. Sarjalla oli tällä kertaa selkeät laatikot, eikä sarjalla nähty edellispäivän kaltaisia kieltoja ja putoamisia. Se ei valitettavasti kuitenkaan tarkoita, että putoamisia ei olisi sattunut. Kerran tarvittiin ambulanssikin paikalle ja loppupäivästä hevoset juoksivat radalta porttinarujen läpi omille teilleen pariinkin otteeseen.

Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että ratahenkilökuntaa oli kerrankin runsaasti paikalla. Lähdin itse kolmannen luokan puolivälissä hakemaan hevosta paikalle ja ratsastin viimeiset kaksi luokkaa, mutta minulla oli loistavat tuuraajat: ratojen muutoksista luokkien välissä vastasi Aki Ylänne ja luokkien aikana ratahenkilökunnan työtä johti viimeistä ratamestariharjoitteluaan Riihimäellä suorittanut, tuomari- ja stewardikoulutuksen käynyt Eija Varis. Ei tarvinnut murehtia, miten siellä pärjätään :)

Ratamestarina, osa 6: ensimmäisen päivän saldo

Viikonlopun kaksipäiväinen seura-aluekisa oli ratamestarinäkökulmasta ehkä kauden merkittävin kisani. Perjantain ratatalkoissa oli tavanomainen, eli vähäinen osaottajamäärä paikalla ja homma otti jo silloin vähän kunnon päälle. Lauantain aikataulun pettäessä pahemman kerran, seuraavan päivän valmistelut mukaan lukien radalla meni eli kymmenen tuntia. Lämpimät kiitokset sitkeälle pienelle ratahenkilökunnalleni!

70 cm:iin suunnittelin aika simppelin radan ilman sarjaa. Yksi kuuden laukan linja kotiinpäin ja muuten lähinnä yksittäisiä hyppyjä. Puhtaita ratoja oli odotetusti aika paljon, mutta positiiviseksi yllätyksekseni vain yksi hylätty rata ja paljon pudotuksia, mikä on tällä tasolla harvinaista. Yleensä ratsukot joko hyppäävät puhtasti tai eivät pääse niin lähelle esteitä, että voisivat ne pudottaa :)

80 cm:äkin sujui ihan mukavasti, vähän hylättyjä ja enemmän pudotuksia, mutta sitten ysikympissä tuli pieni takapakki. Tai tuli sinnekin pudotuksia, mutta lähinnä putoili ratsastajia :/ Ja kyseessä oli sama rata kuin 70 cm:ssä viimeistä estettä lukuun ottamatta, joka oli korvattu sarjaesteellä. No, sinne sarjalle niitä kieltoja ja muksahteluja juuri tulikin.

Metrin radalla nollia oli vielä aika paljon ja hylättyjä vähän. Kyseessä oli sama rata kuin 80 cm:ssä. Vähän vaativammaksi rakennettu 110 cm:n rata tuottikin sitten kahdeksalle ratsastajalleen enemmän haastetta, kukaan ei selvinnyt radalta virheittä. Noin pienellä lähtijämäärällä kyse on kuitenkin aika satunnaisotannasta.

Kokonaisuutena olen ratoihin aika tyytyväinen. Seuratasolla on vaikea saada ideaalia tulosluetteloa. Yleensä joko nollia tai hylättyjä on paljon. Nyt nollia oli ehkä vähän ideaalia enemmän, mutta hylättyjä paljon vain 90 cm:ssä ja radoilta tuli enemmän pudotuksia kieltojen sijasta. Täytteet, etenkin sellaiset kaaret, jotka meillä lauantaina oli sarjalla, ovat seurakisojen luokkiin isoimpia (100->) luokkia lukuun ottamatta selvästi vähän liian vaikeita. Se olkoon tämän viikonlopun itsekriittinen negatiivinen palautteeni.

Valmentajana, osa 13: aina ei voi voittaa

Sanilla ja Fredillä oli tiukka viikonloppu. Lauantaina kaksi rataa ja sunnuntaina kolme. Lauantain seurakisan 80 cm piti olla ratsukolle lähinnä lämmittelyä. Katsoimme toiseen vaiheeseen tosi tiukat tiet. Niiden ratsastaminen vaatii kuitenkin hyvin tarkkaa ja suunniteltua ratsastamista eikä hetkenkään herpaantumiseen ole varaa. Sani ei kuitenkaan muistanut valmistella yhtä tiukkaa kaarretta ajoissa, joten ratsukko ajautui kaarteessa estettä päin (siis estettä, jonka edestä piti kääntää). Tasapainon menettäminen ja rytmin menettäminen verottivat monta sekunttia. Ratsukko kuitenkin teki puhtaan radan ja sijottui, joten ei tulosta käy moittiminen :)

Ysikympin radalla yksi puomi tuli alas ensimmäisestä vaiheesta. Rata oli kuitenkin siisti ja sujuva. Hyvä Sani!

Viikonlopun pääluokka poniratsukollemme oli kuitenkin sunnuntain aluekisan 90 cm. Se oli hyvä mittari ratsukon tämän hetkiselle tasolle. Ykkösellä poni oli vähän puomissa kiinni, mutta se jäi kannattimilleen. Kakkonen sujui hyvin, mutta kolmoselle ratsukon askel ei sopinut, Sani lähti hyppyyn kaukaa, mutta poni päättikin ottaa vielä yhden pikkuaskeleen. Tuloksena oli tietenkin esteen romauttaminen ja tasapainon hukkaaminen, jolloin neljä-viisi -askelta neloselle ei riittänyt tilanteen korjaamiseen, vaan ratsukko luisui ulos linjasta ja sai neloselle kiellon. Sani tsemppasi hyvin ja uuden lähestymisen jälkeen rata sujui oikein mallikkaasti. Tämä oli hyvä esimerkki siitä, miten yksi virhe kertautuu tiiviimmillä radoilla helposti useammalle esteelle. Huolissaan ei kuitenkaan kannata olla, tällaisia virheitä sattuu toisinaan itse kullekin. Nyt olisi kuitenkin hyvä saada vielä toinen aluekisa tälle kaudelle, ettei kisan tasosta tule mörköä.

Ratsastajana, osa 21: jos oli jotain hyvää, niin se oli hevonen

Hurjan täyteen viikonlopuun mahtui ratamestaritehtävien lomassa omille radoille huonoa onnea enemmän kuin koko kaudella varmaan yhteensä tähän mennessä. Ensinnäkin, hevosen toinen etunen oli vähän lohjennut ja lähdin matkaan hieman huolestuneena. Pari viikkoa sitten hajonnut ratsastussaappaan vetoketju ei suutarin pikakorjauksella toiminutkaan (uusia vetoketjuja ei ollut heinäkuussa saatavilla ja ihan paikallissuutarimme yritti hätäapuna ommella revenneen ketjun kiinni ja minä kiskoa sen ilman vetolenkkiä jalkaan) ja jouduin pyytämään luvan hypätä chapseillä. Sitten 110 cm:n radalla hukkasin jalustimen vitosesteellä enkä löytänyt sitä ennen seuraavaa kutos-seiska -linjaa (kuusi askelta). Tai niinhän mä luulin, mutta taas viimeisellä pidemmällä tiellä jalustinta etsiessäni huomasin, ettei sitä ollut enää lainkaan eli hihna oli pettänyt. En uskaltanut ottaa riskiä, joten keskeytin ensimmäisen vaiheen jälkeen. Silläkin tuloksella sai viimeisen rusetin.

Kiitos ihanien avuliaiden ihmisten, sain uuden hihnan myyntikojusta (vaikka minulla ei tietenkään ollut senttiäkään rahaa mukanani). Siitä sitten lyhyt valmistautuminen 120 cm:n radalle. Verryttelyn pohja oli pölyn lisäksi pehmennyt päivän mittaan niin, ettei siellä enää kyennyt juurikaan hyppäämään. Jännitin kovasti radan teknistä osuutta. Jo edellisellä radalla vaikeuksia monelle tuottanut kolmoseste oli rakennettu hurjiin mittoihin (okseri) ja siitä jatkui ensin neljän askeleen linja pystylle ja edelleen viiden askeleen kaareva linja okserille. Mutta me selvittiin siitä suorastaan hienosti :) Sarjan jälkeen ei ollutkaan enää kuin pitkä kaareva tie seiskalle (pysty) ja sieltä melkein puoli kenttää aikaa valmistella kasille. Mun kunto, lähinnä henkinen sellainen, loppui kuitenkin kesken enkä jaksanut enää keskittyä. Kun sarjalta tuli kosketuksesta pudotus, olin melkein helpottunut. Ja sitten mä lopetinkin ratsastamisen eikä hevonen halunnut tehdä töitä mun puolesta, joten molemmille esteille tuli kielto. Mun moka, mutta ehkä ihan inhimillinen. Alla oli kuitenkin perjantai-iltapäivästä asti kestänyt urakointi ratamestarin tehtävissä ja edellisyön valvominen jalkakipujen kanssa vaati veronsa.

Mä kuitenkin pelkäsin keskiviikon jälkeen (hevonen oli treeneissä tosi huono), että hevonen olisi rikki, joten ehkä pitää olla kiitollinen, että kaiken tällä viikolla hajonneen (ml. yksi auton vaihdelaatikko) seassa se tärkein, Linghton, on yhä kunnossa. Ja mähän vakuutin, että jos hevonen kestää, mä taistelen amatöörin semifinaalipaikasta viimeiseen asti, vaikka tekisin sen takia konkurssin!

Ratsastajana, osa 20: Nytkö se hajoaa?

Vähemmän hyvä valmistelu kisoihin. Treenit armottomassa helteessä, jossa tuulen virekään ei käy. Mutta se on nyt pienin huolemme. Lintti oli tosi haluton, ei kantanut itseään yhtään vaan roikkui vain käden päällä - ja kielsi useampaan otteeseen. Kyllähän sen sitten tarmokkaalla ratsastuksella ja hyvällä tuella edestä sai aina hyppäämään, mutta oli tosi paljon puomeissa kiinni eikä ollenkaan tyypillinen Lintti.

Ainahan hevosella voi olla huono päivä tai joku lihas jumissa, mutta en ainakaan treenin jälkeen löytänyt mitään selästä. Ei sillä isoja kipujakaan ole, ötököitä kyllä juoksi ilokseen vastaan ja edellisenä päivänä maneesissa vapaana juoksi kyllä ihan puhtaasti. Mutta silti pelottaa, onko nyt jotain vialla? Tekee tosi paljon tilaa itselleen oikealle :(

Ratsastajana, osa 19: se on niin helppoa

Kisojen jälkeen otettiin vähän rennommin viikon verran, sen jälkeen jätkä ilmoitti, että rauhalliset maastokävelyt saa riittää, nyt tarvitaan jotain actionia. Siispä takaisin töihin!

Virtaa riitti vielä tänään estetreeneihinkin, ei kuitenkaan onneksi ihan niin paljon, kun matkalla raviradalle pelkäsin. Oli meinaan aikamoista pomppimista ja loikkimista taas. Toki sitten siellä paikan päälläkin, mutta ei se nyt ollenkaan paha ollut.

Treeninä hypättiin ensin linjaa pienillä esteillä kuudella askeleella, sitten vähän isommilla viidellä ja kuudella vuoron perään ja lopuksi viidellä vähän eteen ja sitten hieman ahtaaseen sarjaväliin. Lintillä noi laukka-askeleen muutokset on tosi helppoja, joten selkäkipuinen kuski pääsi tällä kertaa tosi helpolla :)

Valmentajana, osa 12: aika siirtyä eteenpäin

Jos ratamestarina eilisiin kisoihin saattoi olla ihan tyytyväinen, valmentajana voi jo olla ylpeä. Sani ja Fredi voittivat 80 cm:n luokan ja sijoittuivat 90 cm:ssä kolmanneksi.

Ensimmäisen radan ehdin nähdäkin, se oli todella hyvin ratsastettu. Jos jotakin huomautettavaa haluaa etsiä, toisen vaiheen ensimmäiselle esteelle Sani toi ponin vähän matalana ja oli vähän nopea ylävartalon kanssa, jolloin poni oli puomissa kiinni. Mutta hipaisusta ei oteta :) Voitto muuten tuli kuudella sadasosasekunnilla kakkosena ratsastaneelle Eerika Revolle.

Toista rataa en nähnyt, tulos oli kuitenkin puhdas rata ja kolmas sija, eli ei se ainakaan huonosti voinut mennä. Voittajalle Sani kyllä hävisi kuusi-seitsemän sekuntia ja kakkosellekin jonkun kolmisen sekuntia, mutta sen jälkeen erot olivat pieniä, eli nämä kaksi ovat selvästi ratsastaneet riskillä.

Joka tapauksessa, Sani ja Fredi ovat nyt tehneet niin tasaista tulosta, että on aika nostaa tasoa. Seuraava "koe" on kahden viikon päästä aluekisoissa ja jos sekin sujuu ongelmitta, aloitamme pikku hiljaa treenit metrin esteille - ja tietenkin yhä teknisempien tehtävien kanssa kansallista pikkuponicuppia silmällä pitäen.

Ratamestarina, osa 5: joko ne selviää hyvin tai ei ollenkaan

Eilen jouduin lähtemään kisapaikalta jo tokan luokan lopussa, mutta tulokset on julkaistu jo tänä aamuna, joten saatan pohtia ratoja niiden perusteella. Etukäteen olin itse näihin ratoihin tyytyväinen, etenkin estesuunnittelu onnistui minusta hyvin.

Tulosten perusteellakin radat olivat onnistuneet ihan hyvin, 90 cm:ssä oli ehkä vähän turhan paljon hylsyjä, mutta muuten tuloksien perusteella radat olivat olleet sopivat, jos evät suorastaan liiankin helpot - nollia oli aika paljon. Kävin vertailun vuoksi katsomassa Akin keväällä raviskalle tekemien seurakisaratojen tuloksia ja aika samalta ne näyttivät, suhteessa nollia ja hylsyjä on melko paljon ja niitä keskimassan yhden tai kahden pudotuksen tuloksia vähän. Kai se sitten seuratasolla vain on niin, että ratsukot selviävät simppeleistä radoista joko täysin ongelmitta tai sitten eivät tahdo selvitä lainkaan.

Ensi kerralla ehkä jotain vähän kinkkisempää, kun seurakisa on sunnuntain aluekisojen parina. Aluekisoissa on ekana luokkana nuorten hevosten luokka, pääsen kerrankin tekemään muutakin kuin 367.1:stä :)

Valmentajana, osa 11: Hyvin, mutta ei riittävän hyvin

Kyllä huomaa, että kyse on mun oppilaasta. kuten minäkin, Sanikin ratsasti tänään 0-0 -tuloksen, mutta liian hitaasti. Toisaalta eilinen koulusuoritus jäi siististä radasta huolimatta sen verran vaatimattomaksi, että sijoille pääseminen tänään olisi ollutkin aika vaikeaa. No, suoritus oli ollut hyvä, enempään ei rahkeet tällä kertaa riittäneet. Nyt pitää sitten katsoa pari kisaa ja miettiä, mihin seuraava tavoite asetetaan.

Ratsastajana, osa 18: niin lähellä, mutta niin kaukana

Kisafiiliksen löytämisessä oli vähän tekemistä, mutta kyllä se sieltä sitten taas nosti päätään, kun pääsin kisa-aamuna tositoimiin tallilla.

Olimme arvioineet ajoajaksi reilut puolitoista tuntia, mutta eihän sinne ajanut kuin reippaan tunnin - tai olisi ajanut, jos emme olisi ajaneet harhaan :) Onneksi siis olimme varanneet hyvin aikaa.

Linttikin oli alkumatkan hiljaa, kunnes heinäverkon kaikki heinät oli revitty lattialle eikä ollut enää muuta puuhaa kuin kolistella. Ehkä sille pitäisi hommata sinne koppiin joku lelu.

Radalla oli aika pirullinen alku. Heti pysty-okseri -linja viidellä laukalla ja sitten aika tiukka u-käännös kolmoselle. Sen jälkeen rata muttuikin teknisesti aika kiltiksi: yksittäinen okseri pitkällä tiellä, kahden laukan pysty-okseri-sarja, yksittäinen pysty ja trippeli-pysty seitsemän askeleen linjana. Sitten taas u-käännös toisen vaiheen ysille, siitä kaareva seitsemän kympille (pystyjä molemmat), pitkä kaareva tie okserille, jossa etupuomeina aaltolankut, u-käännös ensimmäisen vaiheen kolmosesteelle (pysty) ja siitä tiukahko kaarre isolle okserille. Ja siinä se. Ja mehän tehtiin sen virheittä!

Hetken ilo nollaradasta jäi kuitenkin sijoituksen varjoon. Olin radan jälkeen kymmenennellä sijalla, eli viimeisessä sijassa kiinni semifinaalipaikassa, mutta tietenkin loppupään ratsastajista muutama meni ohi enkä saanut paikkaa! On se prkl, ettei nolla-nolla riitä kymmenen parhaan kastiin.

Nyt pitää sitten elokuussa yrittää vielä viimeisissä osakilpailuissa paineen kanssa hakea semifinaalipaikkaa :(

Valmentajana, osa 10: pystylle ja okserille

Pitkästä aikaa tunninpitoa eikä vain kisatulosten seurantaa ja spekulointia. Koska edellisessä kisassa pari pystyä oli tullut alas, kun kuski oli unohtanut koota hevosen välissä ja vain mennä posotellut (ainakin äidin mukaan), olin jo aikaisemmin päättänyt, että harjoittelemme okseri-pysty ja pysty-okseri -linjoja. Siinä siten esteitä pystytellessä keksin vielä tehdä lyhyen kaarteen esteelle, josta jatkettaisiin neljällä laukalla sarjalle. Pidempiä linjoja sille kentälle ei saisikaan.

Poni liikkui nyt ihan hyvin, mutta aika paljon puomeja putoili. Etenkin okseri, tiukka kaarre ristikko (pidin sen tarkoituksella pienenä) ja se neljä laukkaa sarjalle osoitti hyvin, miten tärkeää rytmin ylläpitäminen oli. Kun hyppy okserille lähti kaukaa, kaarre venyi pitkäksi ja ristikko tultiin sitten vähän miten sattuu. Eihän se rytmi siitä sitten sarjalle ehtinyt korjaantua, vaan pystyn hyppy jäi kauaksi, mikä kertaantui b-osan okserille, jolle poni ei enää venynyt. Myös alkuun tehty okseri-pysty -linja tuotti helposti vähän ongelmia = ainakin toisella esteistä puomi alas. Ja kun sitten muutettiin harjoitusta niin, että sarjalta pitikin jatkaa pysty-okseri -linjalle, ensimmäisellä kerralla esteelle ei osuttu lainkaan.

Ehkä vähän teknisiä harjoituksia HHPC-finaalia ajatellen, mutta toivottavasti niistä oli apua erilaisten lähestymisten, rytmin ja samalla ryhdin ylläpitämisen kannalta.

Tätä kirjoittaessani Sani ja Fredi ovat jo ehtineet suorittaa kouluosuutensa finaalista. Valitettavasti tänään ei ollut se paras päivä, vaan poni oli ollut kovin ponneton, jolloin keskiaskellajeissa ei juuri ollut ollut esitettävää (He B:0). Prosentti jäi alle 55, mikä on toki ihan kohtuullinen suoritus, mutta nappi estesuorituskaan tuskin nostaa ratsukkoa enää kärkisijoille kokonaiskisassa. Katsotaan nyt kuitenkin huominen ensin ja mietitän sitten seuraavaa etappia.

Ratsastajana, osa 17: vähän leipääntynyt putte

Hitto, mä luulin, että treenit oli vasta keskiviikkona, mutta nehän olikin jo tiistaina! No, lomalaisella ei ole niin päivällä väliä. Onneksi sentään maanantaina menin kuitenkin ratsastamaan, vaikka en millään meinannut viitsiä.

Ensin tehtiin vähän kontrolliharjoituksia. No, nehän ei ole olleet Lintille mikään ongelma, eivätkä olleet sitä nytkään. Vaikeampaa on sitten kontrolloinnin jälkeen saada se etenemään. Nyt meni kuitenkin sekin ihan hyvin. Joku lähestyminen meni vielä vähän turhan varovaiseksi (paluu siis vanhaan ongelmaan) ja siitä joku puomikin alas, mutta aika helppoa ja mutkatonta se oli nytkin. Hevonen kuitenkin tuntui vähän leipääntyneeltä. Ei nyt mitenkään hälyttävän tympääntyneeltä, mutta ehkä pikkuisen ilottelua olisi kaivattu. Niinpä sovittiin, että jos sunnuntaina Kangasalalla ei ole mitään isompia ongelmia, jätämme ensi viikon treenit väliin.

Lyhyestä virsi kaunis, mitään erityistä treeneissä ei tapahtunut ja kun tämä kirjoittaminenkin näin lomafiiliksissä vähän venähti... Huomenna sitten Kangasala ja amatööri. Jospa nyt olisi se kerta, kun se yksikin virhe jäisi radalla tekemättä!

Ratsastajana, osa 16: kultainen keskitie vielä hakusessa

Jos joku väittää, että omia ratoja on helpompi hypätä, tulkoon kerran edes radalle töihin koko päiväksi oman suorituksen ohessa vastuunkannosta puhumattakaan. Perjantain ratatalkoissa painavien johteiden repiminen suututti mun selän niin, että oman hevosen liikutus oli aika jäykkää meininkiä perjantai-iltana. Lauantaina karkasin laittamaan hevosta kuntoon, soitin vielä matkalta ohjeita ja muistin siinä hevosta kuntoonlaittaessa vielä pari kolme asiaa, jotka olin unohtanut tuuraajalle neuvoa. Ehdin kisapaikalle hevosen kanssa niin, että saatoin sieltä hevosenselästä valvoa 100 cm:n radanrakennusta (90 olin siis vielä itse paikalla).

Se, että saatoin näin tehdä, johtui hevosen luonnottomasta rauhallisuudesta. Meidän Lintti, joka yleensä pomppaa ensimmäisen kerran jo raviradan nähdessään, nuokkui auringossa silmät puoliummessa. Olin suoraan sanottuna kauhuissani. Millä ilveellä saan tämän norsun radasta läpi, jos se ei itse halua liikkua? Joskus on joku sellainenkin rata tullut ratsastettua eikä se todellakaan ole kivaa.

No, jätkä yllätti jälleen, kun otin ohjat käteen. Ensimmäinen laukannosto oli, miten sitä nyt kuvailisi, aika lennokas. Viisas polleni oli vain todennut, että on liian kuuma tehdä ylimääräisiä pomppuja, energiat säästetään sitten varsinaisiin hommiin.

Verryttely sujui hyvin, radalle menimme toisena ratsukkona eli heti kun luokka alkoi. Siinä odotellessa totesin tehneeni itselleni aika pirullisen radan. kakkos-kolmoslinja oli pysty-okseri seitsemän askelta, siis minulle sellainen, jossa helposti jään hakemaan askelta ja tapan koko laukan. Nelonen sitten trippeli, jota pelkään. Loppurata 5-6 okseri-pysty linja jo helpompi, samoin pysty-okseri sarja ja pitkä, hieman kaareva linja viimeiselle pystylle. Tai niinhän minä luulin. Nyt kun varomalla varon ottamasta laukkaa pois, en uskalla linjoilla nostaa hevosta juuri lainkaan, mikä kostautui helpoksi luulemallani linjalla pystyllä. Tai eihän siinäkään mitään isompaa ongelmaa ollut, kunhan jäi hevonen vähän matalaksi ja otti puomin alas.

Jäin vielä hetkeksi seuraamaan ratoja ja kas, kas, sieltähän tuli virheitä enemmän ja vähemmän ja meinasin nelosellani olla rusetissa kiinni. Tai olinkin, siihen viimeiseen ratsukkoon asti :) Samalla, kun lähdin kävelemään kohti tallia, kuulin, että kilpailun ulkopuolella lähteneeksi limoitettu ratsukko hyppäisi luokan korkeudessa 120 cm. Voi hitsi, mä olisin kanssa voinut hypätä sen harjoitukseksi, jos olisin tiennyt, että sellainen mahdollisuus olisi. Olin kuitenkin jo seisottanut/kävelyttänyt hevosta sen aikaa, etten enää viitsinyt lähteä asiasta kiljumaan. Eiköhän tässä päivässä ollut hikoilemista jo muutenkin.

Ratamestarina, osa 4: ei palautetta on kai hyvää palautetta?

Koska olin varautunut kuta kuinkin yksin raahaamaan sen koko pirun kaluston kentälle, päätin lähteä paikalle jo hyvissä ajoin. Koska kyse oli samalla men lomanalkamisesta, ajelin kaikessa rauhassa parin kaupan kautta. Kun sitten olin noutanut estekonttien avaimet ja päässyt melkein kentälle asti, tajusin, että yksi pikkujuttu unohtui kotiin - nimittäin ratapiirrokset.

No ei hätää, kyllähän mä olen pyöritellyt niitä ratoja niin pitkään, että voin aloittaa työt ilman piirustuksiakin. Niinhän sitä luulisi, mutta äkkiä huomasin miettiväni, että mitenkäs päin se nyt oli, tuliko tämä este nyt tuolta vai tuolta puolelta ja oliko se keltainen nyt ajateltu tähän vai tuonne? Eli ei muuta kuin autoon ja nokka takaisin kohti Hyvinkäätä.

Ihme ja kumma, vaikka olin takaisin kentällä jo reilu tunti ennen ilmoitettua talkoiden alkamisajankohtaa, ehdin hädin tuskin aloittaa ennen kuin ensimmäiset ratatalkoolaiset saapuivat paikalle. Miten ihanaa! Vähemmän ihanaa oli, kun yhdet kalustoon suunnitelluista johteista oli tungettu kontin peräseinälle raskaiden tornijohteiden taakse, aaaargh!

Itse kisapäivään. Päätin vielä aamulla tehdä yhden muutoksen rataan. Trippelin mininmipituudeksi jäi 110 cm, lähemmäs toisiaan tolppia ei kerta kaikkiaan saanut. Se oli minusta kuitenkin 70 cm:n radalle vähän kohtuuton, joten päätin muuttaa esteen viuhkaksi. Tuli kisapaikalle tuntia ennen kilpailun alkua eikä ratapiirroksia ollut pyynnöstäni laitettu mihinkään esille, mutta eikös siellä jo innokkaimmat olleet radalla pyörimässä, vaikka porttinarukin oli laitettu kiinni radan sulkemisen merkiksi. Minä sieltä sitten huutelin katsomon puolelta lapset takaisin kentän ulkopuolelle. Siellä ne sitten istui kentän laidalla murjottamassa, kun menin tekemään korjauksia. Eikä selitykseni siitä, että radan saa kävellä vasta, kun se on kuulutettu avatuksi tainnut oikein upota. Jotain joojoota vaan mutisivat mennessään.

Muuten päivä sujui ihan odotetusti. Kieltoja tuli jonkin verran etenkin 80 ja 90 cm:n aikana niin kuin aina Riksussa. Joku voisi tietenkin kyseenalaistaa sen, miksi ainoa suhteutettu linja oli pois päin verryttelystä ja molemmat esteet täytteillä. Nyt on kuitenkin niin, että radalla oli trippeli (jota joku tietenkin sitäkin ihmetteli, mutta tuli siitä kyllä kiitostakin), joka mielestäni piti ehdottomasti hypätä yksittäisenä tehtävänä kotiinpäin. Samoin sarja kuuluu mielestäni ainakin pienemmissä luokissa seurakisoissa olla vetosuuntaan. Ja tietenkin ykköseste, joka pitää olla myös helppo. Jotain piti siis hypätä myös poispäin, joten näin siinä sitten kävi. Ehä sininen pysty olisi voinut vaihtaa toisen, pitkästä kaarevasta linjasta lähestyttävän vihreän pystyn kanssa paikkaa, jos nyt jotain halusi muuttaa. Toisaalta, vihreät puomit ovat puoli metriä muita pidempiä, mikä olisi tehnyt suhteutetusta linjasta epäsymmetrisen, joten eipä olisikaan voinut. Nollia tuli toisaalta niin paljon, että ilman täytteitä rata olisi ehkä ollut kohtuuttoman helppo. Ja 70 cM.ssä oli ihan ne kaikki samat täytteet ja se oli tarkoitettu niille vasta-alkaville varsoille ja ratsastajille, siksi en tehnyt siihen edes sarjaa, ja hylättyjä taisi olla yksi.

Isommissa luokissa radalla oli kuitenkin jo ihan mukavasti tekemistä, nollia tuli aika vähän, 110 cm:n radalla ei yhtäkään nolla-nollaa, vaan luokan voitti ainoana toiseen vaiheeseen selvinnyt ja siinä yhden puomin pudottanut ratsukko. Saattoi tietenkin olla, että hevoset olivat helteen takia vähän löysiä eivätkä ihan niin skarppeja kuin yleensä.

Mutta kokonaisuutena siis ihan onnistunut kisa. Yksi paha kumoonratsastus sattui ja ambulanssikin jouduttiin kutsumaan paikalle, mutta onneksi siitäkin saatiin tieto, että isompia vammoja ei tullut.

Mitähän jekkuja sitä kahden viikon päähän keksisi?

Ratsastajana, osa 15: hyvin menee, mutta menköön

Eilinen hyppytreeni oli lähinnä pikakatsaus, miten menee - ja hyvinhän tuo menee. Hevonen oli kai helteestä vähän väsynyt, kun ei jaksanut ihmeemmin pomppia, vaikka raviskalla muut oli jo hyppäämässä, kun me tultiin paikalle.

Siinä ryhmässä olikin vähän tavallista enemmän hyppääjiä, joten ehdin nauttia hevosen lunkista fiiliksestä katselemalla toisten hyppelyjä ennen kuin vähän verryttelin omaani. Joku siinä ihmetteli, miksi mä saan yksityistunnin, kun heitä tosiaan oli tungokseen asti, mutta kyllä se oli vähän turhan kokematon porukka olisi ollut mun kymmenvuotiaalleni.

Alkuun hyppäsimme verryttelynä pystyä parilla apupuomilla. Kun este nousi sinne metrin paremmalle puolelle, tuli yksi huono lähestyminen ja puomi jalkoihin, mutta seuraava hyppy olikin sitten sellainen, että huomasi hevosen saaneen vähän jaloilleen.

Oli koko hyppytreenin muutenkin tosi tarkka jaloistaan ja hyvä selästään, vaikka liikkui vähän matalana ja vähän "laiskasti", imu esteille oli kuitenkin hyvä. Emme sitten hypänneetkään verryttelyjumpan päälle kuin yhtä linjaa pari kertaa (pysty ja 8-9 laukkaa kolmoissarjalle) ja kerran pientä radanpätkää.

Ratsastajana, osa 14: oikeaan suuntaan

Jotta ehtii hoitaa kaiken: työt, opiskelut ja ratsastuksen, täytyy aina vuorotellen tinkiä jostain. Tänään livahdin luennolta kesken kaiken ja juoksin junaan ehtiäkseni hyppytreeneihin puoli kahdeksaksi. Matkalla meinasi kyllä jo kaduttaa, kun vettä tuli niin vihmomalla, mutta onneksi Riihimäellä näytti jo paremmalta - sitten kun sinne vihdoin päästiin. Kirottu vr ja tihutyön tekijät, olin tiukasta minuuttiaikataulusta tietenkin yli viisi minuuttia myöhässä.

Onneksi samaan treenivuoroon tuleva Pyndekin oli vasta noussut hevosen selkään, kun ravasin Lintin kanssa raviradalle. Edellispäivänä hevonen oli kuulemma ollut väsynyt ja jäykkä, mutta siitä ei kyllä enää ollut tietoakaan. Ehkä vähän normaalia vähemmän loikkimista, mutta toisaalta paikalla ei ollut enää sen enempää jalkapalloilijoita kuin hiittaajiakaan, joten poukkoilun syitä oli ehkä vaikeampi keksiä :)

Hyppäsimme ensin neloissarjaa jumppana ja sitten pientä rataharjoitusta. Sunnuntain 110 cm:n tapaan Lintti oli vähän tuupattava, mutta sain sen kuitenkin etenemään ihan hyvin ja kolmen ja viiden laukka-askeleen linja sujui vaivatta sitten vähän isompanakin. Nyt se rytmi taas löytyi ja säilyikin aika hyvin läpi treenin. Miksei se vaan voi löytyä siellä kisaradallakin yhtä varmasti?

Jos nyt jotain pitää jäädä miettimään, niin linjalla tulin pystyille jo vähän liikaakin eteenpäin, kun yritin varoa kättä ja turhaa jarruttelua, joten hevonen pääsi ehkä aavistuksen matalaksi pystyille = etujalkavirheitä.

Ratsastajana, osa 13: virhe kertaantuu

Päätin paikata ratarutiinin puutetta Keravan aluekisoissa. Olo oli jo valmiiksi nuutunut, takana tiukka viikko ja edellispäivänä puutarhajuhlat vesisateessa olivat vieneet veronsa.

Mun ekan luokan piti arvioidun aikataulun mukaan alkaa 14.15. Koska lähdönvarmistuksia ei ollut ja olin lähtövuorossa numerolla 33, saavuimme paikalle vasta kahdeksi. Mutta kas kummaa, luokka olikin aikaistunut ja radalla oli jo toinen ratsukko! No ei siinä sitten mitään, katselin muutaman radan ja opettelin sen siitä. Mitään suhteutettuja välejä ei ollut, käytännössä siis yksittäisten esteiden hyppelehtimistä, joten eiköhän siitä selvitä kävelemättäkin.

110 cm:n verryttelyssä Lintti oli vähän tuupattava ja sellainen se oli vielä radallakin, mutta tällä kertaa mä todellakin RATSASTIN siellä radalla. Oma olo oli vaan jotenkin hutera, sarjaa lähestyessä näkökenttä sumeni jo niin, että meinasin pelästyä, mutta virheittä selvittiin. Oli kyllä todella kiltti aluetason 110 cm:n rata ja esteetkin tuntui tosi pieniltä. Toisessa vaiheessa oli yksi pitkä etäisyys esteen jälkeen ja sitten aika tiukka kaarre aaltolankulle. En tiedä, otinko liikaa laukkaa pois kaarteeseen vai olinko vaan vähän hätäinen ylävartalon kanssa pystyllä, mutta puomi kolahti, hemmetti! Loppuradasta päästiin virheittä, vaikak oma olo oli kyllä jo niin huono, että kaarteissa lähinnä roikuin surkeana sisäohjassa.

Vähän kävelyä ja hevonen autoon, jäljellähän oli vielä sellaiset 35 ratsukkoa ja mä tarvin ehdottomasti jotain syötävää ja juotavaa.

Tankkauksesta huolimatta olo ei oikein ottanut helpottaakseen. Venyttelin niskoja siitten siinä odotellessa ja johan alkoi taas maailma kirkastua.

120 cm:n ratakin oli todella kiltti. Samoja seitsemän askeleen linjoja ja yksittäisiä hyppyjä. Ainoa "vaikeutus" oli sarjan liittäminen kaarevan linjan jälkimmäiseksi osaksi, mutta siinäkin oli välissä 7-8 askelta.

Aloitin verryttelyn pari minuuttia ennen luokan alkua maneesin verryttelytiloissa, koska ulkona ratsastettiin vain vasemmassa kierroksessa. Lintti tuntui laukassa TODELLA HYVÄLTÄ. Sitten tuli kuulutus: luokan alku siirtyy verryttelykentällä tapahtuneen tapauksen vuoksi. Jaa, joku on varmaan muksahtanut ja hevonen juoksentelee vapaana. Siirryin käyntiin hetkeksi. Seuraava kuulutus olikin jo vakavampi: Kaikkia ratsukoita pyydetään siirtymään maneesiin verryttelemään. Ilmeisesti siellä olikin sitten sattunut pahemmin. Isä tulikin hetken päästä kertomaan, että joku mies on ratsastanut pahasti okserin sekaan, odottelemme ambulanssia. Sitten toimihenkilöstöstä tultiin maneesiin kertomaan, että luokan alku siirtyy puolella tunnilla. No, siinä me sitten kävelimme ja kuuntelimme sireenin ääniä ja odottelimme.

Aloitin verryttelyn uudelleen, kun luokka oli alkamassa. Verkassa kaikki tuntui sujuvan suht hyvin, vähän hevonen oli esteillä hidas ja jotenkin ponneton. Lähdin radalla vähän sekavin mielin, rytmi mielessäni. Se ei kuitenkaan auttanut, heti ensimmäisellä esteellä ajauduimme pohjaan, kakkosesteestä (se samainen aaltolankku) jouduin oikein nostamaan hevosen yli ja ´kolmosen okserille en sitten enää osannut tehdä oikein mitään päätöstä, mikä tällä korkeudella merkitsee Lintille pysähdystä. Ei muuta kuin uusi lähestyminen ja kunnon käsky. Vielä nelosellekin tulimme vähän vaisusti, ja sarjalle sisään niin, että b-osan okserista oli mahdotonta venyä yli. Pudotus siis sinne. Kuusi-seitsemän linja ja viimeinen kasieste jo sujuivat vähän paremmin, mutta mitä se nyt enää lohdutti!

Ei muuta kuin kävelyt, hevonen autoon ja kohti kotia. Jo tulomatkalla alkanut kuopiminen jatkui niin, että kotiin päästyä sain todeta tällä kertaa rikkoutuneeksi osaksi trailerin maton. Ainako se nyt on pakko jotain hajottaa????

Ratsastajana, osa 12: sen pitää tulla selkäytimestä

Mulla on kyllä ihana kouluvalmentaja, koska hän tuli katsomaan meidän estekisoja. No, ehkä hän nyt ei ollut paikalla ihan vaan meitä varten, mutta radan ongelmia kyllä purettiin sitten koulutreenissä.

Minä itse, molemmat valmentajat ja sivustakatsojatkin olemme kaikki samaa mieltä. Kun otan pidätteen radalla, Lintti ns. tyhjentää itsensä ja moottori sammuu ennen estettä. Seurauksena on ylimääräinen askel, liian lähelle estettä ajautuminen ja heikolla energialla 120 radalla pudotus - tai jos minä olen siinä vaiheessa hukassa - jopa kielto. Voin hokea itselleni koko radan ajan rytmiä, mutta jos hevosessa ei ole painetta, otan sitä vaistomaisesti takaisin esteen edessä.

Maanantain koulutreeneissä harjoittelimme tuota rytmin säilyttämistä laukan säätelemisestä huolimatta. Lopussa kolmikaarisen laukanvaihdoissa tuntui jo aika hyvältä. Ja selvästi siitä oli hyötyä myös seuraavan päivän estetreeneissä, viimeiset rataharjoitukset sujuivat oikein hyvin.

Aluksi hevonen oli hypätessä kovin etupainoinen ja väsyneen oloinen. Oli kai tuhlannut kovasti energiaa loikkimiseen ja pomppimiseen. Paikalla oli jalkapalloilijoiden ja hiittaajien lisäksi pari sateenvarjoa, joista sai hyvän syyn ylimääräiseen sätkyilyyn. Yritin varoa kättä, jolloin ratsastus muuttui jo liian varovaiseksi. kyllä se tuki pitää siellä olla ja välillä ottaa pieniä oidetteitäkin, mutta pohkeen pitää huolehtia rytmistä. Niin kuin jo aiemmin totesin, nyt pitää ruveta ratsastamaan! Taisimme silti olla ainoa ratsukko, joka ei ottanut treeneissä yhtään kieltoa eikä tainnut yhtään puomiakaan pudota. Kaikilla on rahaa, harvalla hyvä hevonen :)

Rutiinia lähdetään nyt hakemaan "ylimääräisellä" kisalla Keravalle viikonloppuna.

Valmentajana, osa 9: jihuuu, finaalissa

Sani ja Fredi sijoittuivat aluekarsinnoissa kahdeksanneksi ja ovat mukana HHPC finaalissa 9.-10.6. Kauden päätavoite on saavutettu. Tämän jälkeen voimme lähteä miettimään, mitä seuraavaksi. Seuraava etappi voisi olla avoin 90 cm:n aluerata Riihimäellä heinäkuun lopussa. Siinäpä kinkkinen tilanne, koska suunnittelen itse myös radan :D

Ratamestarina, osa 3: oliko liian vaikeaa?

Paluu Numijärven kisoista vähän ikävällä fiiliksellä. Hylättyjä tuli luvattoman paljon. Yritimme siinä ratahenkilökunnan ja tuomarin (joka toimii myös ratamestarina) kanssa pohtia kieltojen syitä.

Osalle ratsukoita runsaat täytteet aiheuttivat selkeästi ongelmia. Koska kyseessä oli seuran 30-vuotiskisat, oli esteisiin toivottu paljon täytteitä ja seuran väki oli kesännyt myös upeita kukkapuskia koristeiksi. Osan tie päättyi varmasti sihen, että hevonen kyttäsi esteitä tai koristeita.

Mutta tuli niitä kieltoja ihan tavallisille puomiesteillekin, joita oli peräti kaksi portilta pois päin hypättävää okseria. Etenkin toiseen tuli paljon stoppeja, mikä kyllä pääosin oli ratsastajien lähestymisvirhe, mutta kyllähän seuraradan pitää sellaisia antaa myös anteeksi. Toinen saattoi tietenkin olla linjan toinen este, jolla oli aaltolankut. Itse aalloille tuli suhteessa aika vähän kieltoja.

Kolmanneksi ongelmaksi osoittautui kaarevat linjat. Ehkä niitä olisi sitten pitänyt vähän helpottaa, jotta ulkopohkeen läpimeno ei olisi noussut niin isoon rooliin. Tiedä häntä. Samalla kalustolla ollaan Nurmijärvellä hypätty ongelmitta talvella maneesissa, eli ehkä aurinko ja sen luomat varjot toivat oman lisähaasteensa. Tai sitten se, että yksittäisiä hyppjä ei juurikaan ollut, vaan lähes aina este oli osa jotakin tehtävää, oli seuratasolle vähän liikaa. Viimeisissä 100 ja 110 cm:n luokissa ongelmia ei niinkään enää nähty (lähtöjäkin oli tosin yhteensä 10, joten siitä on vähän vaikea tehdä laajempia johtopäätöksiä.

Asiaa yön yli mietittyäni tulin siihen tulokseen, ettei mikään tehtävä ollut kohtuuton, mutta tehtäviä oli ehkä vähän liikaa, väliin olisi pitänyt saada yksittäisiä hyppyjä, jotta kokemattomat ratsukot eivät olisi joutuneet liian koville. Kyttääjien kielloista en ota vastuuta, suurin osa täytteistä olivat hyvin "kilttejä".

Valmentajana, osa 8: jännitystä

Lyhyenä kommenttina, että Sani ja Fredi olivat HHPC-estekarsinoissa kymmenentenä ja huomisiiin koulukarkeloihin osallistuu 20 ratsukkoa, joista ilmeisesti 14 este- ja kouluosuuden yhteissijoitusten perusteella parasta ratsukkoa jatkavat finaaliin. Aika hyvältä siis näyttää.

Ai miten niin 14 parasta? No kun sääntöjen mukaan jatkoon pääsee niin monta ratsukkoa kuin aluekarsinoissa on edustavia seuroja.

Minä sen sijaan mene ratamestaroimaan Nurmijärvelle, siitä sitten enemmän toisella kertaa.

Valmentajana osa 7: samaan aikaan toisaalla

Samaan aikaan kun itse olen maannut lääketokkurassa kipujen keskellä, Sani ja Fredi olivat jälleen hyppäämässä Riihimäen raviradan kisoissa - siellä, missä minun olisi pitänyt hoitaa ratamestarin tehtäviä.

Sekä 80 että 90 cm:n radoilta tuli ensimmäisestä vaiheesta yksi pudotus, poni oli kuulemma ollut taas vähän laiska ja huolimaton. No, vaikea sanoa, kun en ole nähnyt, missä syy.

Tänään ratsukko oli sitten taas vähän tärkeämmässä kilvanajossa, nimittäin HHPC:n esteratsastuksen aluekarsinnoissa. Pohjalle he hyppäsivät Husössä 80 cm:n radan sijoittuen neljänneksi. Uusinnasta tuli yksi kielto, ilmeisesti liian tiukan tien takia. Itse osakilpailuluokka (85cm) oli sitten jälleen nolla-nolla -tulos. Nyt vain jännäämme parivaljakon loppusijoitusta ja puolentoista viikon päästä olevaa koulukarsintaa. Olisihan se aivan huippua, jos Sani ja Fredi pääsisivät loppukilpailuun!

Ratsastajana osa 11: vika on kuskin korvien välissä

Suunnitelmat menivät päälaelleen viime viikolla. Tein kamalasti järjestelyjä, jotta sain sovittua hyppytunnin maanantaiksi ja kouluvalmennuksen tiistaiksi, kun keskiviikko ja torstai-illat piti olla jatko-opintojen luentoja. Sitten perjantaina piti olla radanrakennusilta, lauantaina ratamestaripäivä ja sunnuntaina kisat. Kaikki jäi elämäni kamalimman migreenin jalkoihin - ja minä olen sentään kerran jos toisenkin käynyt tiputuksessa, jotta elimistöön on saatu riittävän kovia myrkkyjä kivun tappamiseksi. Siihen upposikin sitten toista viikkoa.

Ratsastuksellisesti täytyy sanoa, että ihana varakuskini oli jälleen kerran kullan arvoinen. Se myös mahdollisti sen, että kun eilen vihdoin uskaltauduin taas hevosen kyytiin, saatoin suoraan ottaa parit hypyt ja niiden pohjalta lähteä tänään radalla.

Päässä se vika siellä radallakin kyllä oli, mutta ei onneksi siinä mielessä kuin pelkäsin. Lähestymisissä aloin kuitenkin taas säätää liikaa - tai sitten en tehnyt mitään ratkaisua eikä hevonenkaan sitten tiennyt, pitääkö hypätä vai ei. Näin kävi 110 cm:n radalla, jolla Lintti pysähtyi yhden okserin eteen ihan siksi, etten antanut mitään selkeää ohjetta. Muuten rata sujui ihan mallikkaasti.

Amatöörisarjan radalla alku oli vähän hapuilevaa, mikä näkyi kolmosen ja nelosen pudotuksina. Kun sieltä linjalta sitten pääsin ulos, loppurata meni taas ihan hyvin ja helposti. Hevosella ei tosiaankaan ole vaikeaa eikä esteet sellaisen norsun selässä edes tunnu isoilta, mutta sen verran niissä on jo kokoa, ettei se nyt ihan joka tilanteessa pysty mun virheitä pelastamaan. Eli teknisen harjoittelun rinnalla tarvittaisiin nyt paljon psyykkistä treeniä, jotta luottaisin hevoseen ja antaisin sen laukata. Hyviä vinkkejä?

Ratsastajana, osa 10: meneekö ulkopohje läpi?

Eilen matkaamme raviradalle treeneihin vauhditti mukava tuuli, joka sai pihoilla pressut lepattamaan ja roskat lentämään. Lisävirikettä matkaan toivat jälleen pari ahkerassa käytössä olevaa tramboliinia ja muutama ruohonleikkuri. Näemmä kukaan ei enää työntele käsikäyttöistä leikkuria pitkin pihaa, vaan nurmikenttä huristellaan lyhyeksi sellaisella pikku pihamönkijällä. Lintistä ne ovat aika pelottavia vehkeitä.

Tällä kertaa meillä oli tuuria ja vain yksi suomiputte hölkkäili kärryjen kanssa radalla, kun saavuimme kentälle. Tai niinhän mä luulin, mutta rataa pitkin lenkkeilevät jalkapalloilijat olivat kyllä vielä pelottavampia kuin kärryt perässään kipittelevät ravurit. Joka tapauksessa, pääsimme jo verryttelyvaiheessa aika ajoin keskittymään ratsastukseen eikä pelkkään riekkumiseen.

Hypyt sujuivat ongelmitta. Harjoituksena oli kaarevien urien ratsastaminen ulkopohkeella. Ensin käänneltiin pienemmillä esteillä kahdeksikolla hevosia ja sitten kaarreratsastusta treenattiin rataharhoituksen ohessa. Lintti oli ehkä vähän löysä, mikä aiheutti jokusen pudotuksen, mutta muuten treenit meni ihan hyvin - eikä kääntäminenkään tuottanut ongelmia :)

Ratsastajana, osa 9: välillä pitää revitellä

Neljän päivän Pietari-matkan jälkeen kömmin mukavalta kotisohvalta koulutunneille heti lomaltapaluupäivän iltana. Polle oli lainakuskin jäljiltä ihan rennon ja pirteän oloinen. Maisan kanssa käytiin taas alkuun "missä mennään" -keskustelu ja sen pohjalta lähdettiin etsimään keinoja tämän hetken ongelmaan. Isossa liikkeessä kisaviikonlopun selän kireys vielä vähän näkyi, mutta kunhan hevonen antoi periksi ja suostui ottamaan kaikki selkälihakset käyttöön, liikekin muuttui puhtaaksi.

Sitä me sitten oikeastaan tehtiinkin koko treeni, eli avattiin hevosen liikettä ensin ravissa ja sitten laukassa. Vasen kierros oli selvästi parempi kuin oikea, mutta kyllä se sinnekin lopulta aika hyvin toimi. Laukkatyöskentelyn lopuksi paineltiin vähän aikaa menemään ympäri kenttää oikein reipasta laukkaa. Maisa totesikin, että ehkä selkä on jumittunut, kun hankitreenien jälkeen ei olla oikein päästelty missään. Meillä nuo maastot on vähän heikkoja ja raviradan kentällä hevonen on niin jännittynyt, että siitä ei taitaisi tulla mitään. Mutta siis, baanaa etsimään ja vanhat kunnon kiitolaukkasuorat käyttöön :)

Oli muuten lohdullista kuunnella hetki seuraavan tunnin alkua. Olen kyllä pitänyt kyseistä hevosta vähän sellaisena pikku-Linttinä (säkäkorkeudessa eroa sellaiset 10-15 cm), mutta että ongelmat on NIIN samoja: ei ollut kisoissa edennyt kaarteesta ulos, ratsastajan käsi vakaammaksi, jotta taivutus menee rehellisesti läpi...

Valmentajana, osa 6: Selvästi hyvä päivä

Ihanan Pietariviikonlopun kääntyessä loppua kohti huomasin laivan lähtöä odotellessa, että minulle oli tullut kaksi tekstiviestiä. Toinen oli mikä lie, en enää edes muista, mutta toinen oli iloinen ja mieleenpainuva: Kisat ohi. 80 tokaksi ja karsintaluokan voitto.
JEE, hyvä Sani ja Fredi!

Tänään piti tietenkin heti kotiuduttuani soittaa onnelliselle äidille ja kuulla tarkempi selonteko. Isosta kentästä ja kisatunnelmasta huolimatta poni oli edelleen ollut vähän laiska, mutta Sani oli rohkeasti tehnyt toisessa vaiheessa lyhyet tiet ja sillä saanut hyvän ajan. HHPC:n karsintaluokassa oli neljä ratsukkoa ja Sani oli jälleen nopealla nollalla pessyt muut. Onneksi mutkin riralaistytöt olivat suorituneet radasta hienosti ja voivat siis jatkaa ensi sunnuntain koulukarsintoihin.

Olen ollut koko ajan hyvin maltillinen ja varovainen, mutta nyt poniratsukkomme on tehnyt niin vakuuttavaa tulosta, että meinaa nälkä kasvaa. Tässä menee nyt monta viikkoa näiden Power cup-karsintojen kanssa - olettaen tietenkin, että koulukarsinnasta selvitään kunnialla ja päästää jatkamaan alueosakilpailuihin - ja sinä aikana treenien tarkoitus on lähinnä ylläpitävä, ei niinkään tehdä mitään vaikeita harjoituksia tai viedä ratsukkoa millään tavalla äärirajoille. Mutta jos yhteistyö sujuu noin hyvin, pitäisikö tähdätä vielä tänä syksynä tason nostoon? No, kauden päätavoite oli tässä power cupissa ja nyt keskitytään ensin siihen ja katsotaan, kuinka pitkälle se tie vie. Ja toisaalta, tässä nähdään nyt joku aluekisakin samalla ja voidaan sitten mitata sitä, kuinka paljon kilpailujen tason nosto vaikuttaa tulokseen.

Ihana on ollut silti päästä seuraamaan, miten sisäohjassa roikkuva pikkutyttö on muuttunut tomeraksi ponikuskiksi, joka hyvässä tasapainossa ponin kanssa selviää kunnialla vähän huonoistakin ponnistuspaikoista ja kykenee silti jatkamaan radan ratsastusta ja kilpailemaan voitostakin, kun käännökset onnistuvat rytmiä sotkematta ja suoralla ponilla.

Ratsastajana, osa 8: kaikki kunnossa

Tänään treeneissä hevonen oli taas oma luottavainen itsensä. Oma itsensä siinäkin suhteessa, että verryttely oli yhtä pomppimista. Mistä niitä hiittajia nyt oikein riittää? Suloinen ponikolmikkokin kärryineen volttasi siinä etusuoralla = ratsastuskentän aidan vieressä. Ja sekös oli jännää!

Hypyt kuitenkin sujuivat ihan hyvin ja hevonen jopa eteni pitkästä aikaa esteiden välissä aika hyvin ilman kamalaa tuuppaamista. Ehkä viime viikkojen takkuilu on ollut totuttelua ulkokauteen - tai sitten selkä on jumittanut, vaikka ei olekaan oireillut ennen viikonloppua.

Niin, en ole tainnutkaan kirjoittaa kisojen jälkeen. Kuin ihmeen kaupalla kaikki kireys ja arkuus Lintin selästä oli kadonnut maanantai-iltaan mennessä ja tänään selkää ei saanut reagoimaan mihinkään paineluihin. Korkeintaan hevonen kiemurteli nirvanassa, kun sitä vähän hieroi, koska ne vähäiset klippauksen jälkeen kasvaneet karvat ovat nyt lähdössä ja Lintti kutiaa ihan kamalasti :)

Harjoituksena oli tänään linjan ja pitkien teiden ratsastaminen. Kolmen esteen linja kahdella viiden laukan välillä sujui meiltä joka kerran ihan nappiin. Tai no ekalla kerralla piti ehkä ekaan väliin vähän tuupata ja ponnistus jäi vähän kauas tokalle esteelle, mutta siis silloinkin päästiin oikealla askelmäärällä (toisin kuin muut tunnillaolijat).

Linjan lisäksi oli pari pitkää lähestymistä, jossa 90 metrin kentästä oli kyllä otettu kaikki irti. Yleensä tällaiset pitkät lähestymiset ovat mulle vaikeita, rupean hakemaan askelta ja säätämään edestakaisin. Nyt nekin sujui aika hyvin, eli ilmeisesti korvien välissä on tapahtunut ainakin jotain. Siis nimenomaan siellä satulan päällä :)

Kovin isoja emme tänään hypänneet, jotta hevosen hyvä fiilis säilyisi. Nyt se saa hölkkäillä varakuskin kanssa loppuviikon, sillä mä lähden lomareissulle. Maanantaina sitten suoraan koulutreeneihin!

Valmentajana, osa 5: laiskanpulskea poni

Viimeinen silaus ennen power cupin seurakarsintaa. Helle ei taida sopia tälle ponille, oli kyllä toi vitosvaihde sulanut kokonaan pois. Lopulta paukutettiin ponia pari kierrosta kenttää ympäri niin paljon kuin ponista lähti, jotta sitä vauhtia riitti vielä jonkin verran esteillekin.

Tarkoitus oli siis hioa erilaisia lähestymisiä pienestä kapeasta ja tarkkuutta vaativasta innarista pitkälle okserille ja toisaalta linjaa okseri-pysty pysty-okseri. Korostaakseni eroa olin vielä rakentanut linjan niin, että kotiinpäin hypättiin pystyltä okserille ja pois päin okserilta pystylle. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaanhan linjan olisi siis pitänyt olla suhteessa lyhyempi pystyltä okserille ja vaatia toisinpäin vähän enemmän eteenratsastusta, mutta käytäntö ei aina vastaa teoriaa. Tälle ratsukolle tuntui olevan huomattavasti vaikeampaa edetä sieltä pystyltä oserille kuin toisin päin. No, lopulta liike saatiin sen verran eteenpäin, että esteet ylittyivät helposti 90 cm:n korkeudellakin.

Pitkä okseri suunnanvaihtoesteenä diagonaalilla ei aiheuttanut ongelmia, ei myöskään pieni jumppa toisella pitkällä sivulla, mitä nyt poni välillä kolhaisi yhden puomin mennessään. Verryttelyssäkin siirtymiset laukan sisällä onnistuivat aika helposti.

Tilanne on tietenkin varmasti ihan toinen isolla kentällä kilpailutilanteessa, mutta pieni lisäkaasu eilisiltaan verrattuna ei ole ainakaan haitaksi. Oletettavasti siis ongelmaksi voi muodostua korkeintaan Sanin hermot – toivottavasti tyttö ei tee mielessään karsintakisasta liian suurta numeroa vaan ratsastaa ihan niin kuin tähänkin asti. Ja alle siis avoin 80 cm:n luokka, kun kyseessä kuitenkin on ensimmäinen ulkokisa talven jälkeen.

Saapa nähdä, kuinka monta kertaa itse mietin kisaa sunnuntaina Pietarissa, kun en pääse katsomaan Sanin suoritusta :)

Ratsastajana, osa 7: sentään maaliin asti

Kotona väsyneenä, mutta onnellisena. Tai ei nyt ehkä onnellisena, mutta ihan hyvissä fiiliksissä.

Lauantaina totesin, että syy hevosen vastahakoisuuteen torstaina saattoi olla vanha piinaajamme selkä - siis hevosen selkä. Se oli selvästi jumissa. Sitten ei voinut muuta kuin tehdä parhaansa ja toivoa, että lihaskipu helpottaa. Hieronnan ja hyvän verryttelyn jälkeen hevonen kyllä laukkasi oikein hyvin ja ratsastuksen jälkeen oikean puolen selkälihakset tuntuivatkin ihan rennoilta, vasemman valitettavasti eivät. Varmuuden vuoksi Lintti sai yöksi loimen selkäänsä, mikä ei kyllä ollut lainkaan sen mieleen.

No, jotta tästä ei tule romaania, loikataan nyt muutamien vaiheiden yli ja siirrytään tähän päivää ja kisapaikalle. Kiitos Lahden Ratsastajille kilpailijaystävällisestä käytännöstä, joka ei edellyttänyt kansliassa käyntiä ennen oman luokan alkua. Näin ollen lähtönumerolle 42 saatoin tulla paikalle vasta juuri ennen radankävelyä. Saapuessamme radalla hyppäsi juuri edellisen luokan viimeiset ratsukot. Kyseessä oli käytännössä sama rata, nyt kilpailijat vain olivat junioreja. Me amatöörit hyödyimme heidän säheltämisestään, koska junnucupin heikkojen tulosten seurauksena esteitä hieman laskettiin amatöörisarjaan :) Sehän sopi minulle näin huonoissa lähtökohdissa.

Toistakymmentä ratsukkoa katseltuani lähdimme kuskina olleen isän kanssa purkamaan hevosta. Ensimmäiseksi oven avattuani huomasin hajonneen martingaalin ja riimun! Linghtonin tavarantuhoamisprosentti on kyllä aika uskomaton. Haluaisiko joku sponsoroida tätä tuhoeläintä?

Verryttelyssä se sitten olikin poikkeuksellisen rauhallinen, mikä toisaalta oli kivempi mulle, kun ei nyt sitten tosiaan ollut sitä martingaalia, mutta toisaalta huolestuttavaa radan kannalta. Mistä se paine sinne nyt rakennetaan. Hypytkin olivat vähän nihkeitä ja kun okseri nousi sinne metrin paremmalle puolelle, tuli pari kieltoakin.

Lähdin lopulta radalla asenteella, että minä voin vain yrittää huolehtia rytmistä ja tuesta, jos hevonen ei hyppää, sitten se ei hyppää. Ykkönen oli ehkä max. 110 cm:n pysty, joka kuitenkin oli kolissut aika monella, me selvisimme siitä hienosti. Kakkonen oli trippeli, mikä oli näin trippelikammoisen näkökulmasta aika tylyä, mutta pohjaan ajautuneesta ponnistuksesta huolimatta siitäkin selvittiin. Ratamestarina toiminut Eerika Repo oli varoittanut minua kolmosesteestä, se oli kuulemma tuottanut junnucupissa monelle vaikeuksia - meille ei. Sitten alkoi radan tekninen osuus. Pysty-pysty -sarjaan tuli vähän vaisu sissänhyppy, mutta ulos hyppäsimme ihan isosti ja niinpä alkuperäissuunnitelmasta poiketen ratsastin seuraavan linjan okserille viidellä sujuvalla laukalla. Olin siis varautunut myös kuuteen lyhyeen askeleeseen. Sitten pitkä kaarre ja pysty-okserilinja sujuva kuusi tai lyhyt seitsemän. Koska sisäänhyppy oli pieni, päätin pelata varman päälle ja tehdä seitsemän. Vaan kiinniotto sammuttikin hevosen mottoorin niin pahasti, että se ei enää uskaltanut lähteä vauhdittomaan hyppyyn okserille ja pysähtyä siihen. Nopea uusi lähestyminen, yli ja matka jatkui vesiesteelle. Oneksi takuuvarma tykkini ei sentään ole alkanut kytätä esteitä eikä tehnyt sitä nytkään. Viimeiseksi vielä pysty-okseri -sarja, vähän ehkä työläästi, mutta puhtaasti sekin.

Hevonen teki kyllä hypyissä edelleen tilaa oikealle, eli ehkä se selkä kannattaisi hierotuttaa ennen seuraavaa kisaa. Mutta tuskin mitään isompaa ongelmaa kuitenkaan on, koska ratsastuskaan ei ollut niin työlästä kuin torstain treeneissä. Kokonaisuutenaan rata sujui ihan hyvin ja helpohkosti ilman sitä yhtä kieltoa, joka minun on kai otettava omaan piikkiini. Ensimmäinen maaliin asti ratsastettu amatööri siis joka tapauksessa ohi!

Ratsastajana, osa 6: se on vissiin ruvettava oikeasti ratsastamaan, prkl!

Hyppytreenit. Nyt siitä viime viikon rauhallisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Kyllä taas löytyi pomppua vanhaan malliin heti, kun ravirata tuli näkyviin. Ja jotta ei turhaan hevonen olisi päässyt rentoutumaan, niitä hiittaajia riitti sitten koko treenin ajan - parhaillaan kai viisi samaan aikaan.

Esteillä sitä pomppua ei sitten ihan toivotulla tavalla ollutkaan. Alkuun kaikki sujui kyllä ihan hienosti, mutta sitten hevonen taas kielsi. Yksi pystylle tullut kielto oli kyllä ihan keskittymisvirhe, hevosen mielenkiinto oli ihan jossain muualla kuin lähestyttävässä esteessä ja sitten se vain oli yhtäkkiä edessä se este. Mutta sitten pysty-okseri -linjalla okserin kanssa tuli oikein ongelma. Joko laukka ei tahtonut riittää tai sitten, jos sitä oli riittävästi, tuki edestä ei ollut riittävä ja kuskin käsky hypätä tarpeeksi selkeä ja hevonen löi liinat kiinni.

Herää tietenkin taas epäilys, sattuuko hevosta isommilla pituusesteillä johonkin, ettei se halua hypätä. Toisaalta, sitten kun kaikki oli kohdillaan, hypyt olivat ihan pyöreitä ja helppoja ja laukkakin rullasi ihan hyvin.

Ehkä mä olen siellä metrin radoilla saanut ihan rauhassa ratsastaa taaksepäin ja hevonen on silti hoitanut homman, mutta en itsekään uskalla edes pyytää sitä hyppäämään isompia, etenkään oksereita, ilman vauhtia. Kun mä sitten keskityn ratsastamaan eteen, tuki jää vähän liian heikoksi edestä ja mun on jotenkin vaikea hahmottaa etäisyyttä, kun olen tottunut himmailemaan. Eli toisin sanoen, nyt ollaan tultu sille tasolle, että mun pitää ruveta oikeasti ratsastamaan, hevonen ei enää hoidakaan koko hommaa. Vähän epävarma fiilis kuitenkin lähteä kisoihin. Nytkö, kun hevonen näyttäisi pysyvän kasassa, emme olekaan oikeasti valmiita sinne radalla?

Valmentajana, osa 4: hiittaajia ja mustaa savua

Kylläpäs viilipytty-Fredikin heräsi, kun vierestä mennä viuhtaisi pari hiitillä olevaa juoksijaa. Pidimme eilen treenit raviradan kentällä, jotta iso kenttä ei sitten kisoissa olisi ongelma. Kotona kun treenataan kesät talvet sillä 20x40 pläntillä.

Ratsukko saapui paikalle huoltojoukkojen (eli Sanin äidin) taluttamana. Poni oli lievästi sanottuna tohkeissaan raviradalla harjoittelevista juoksijoista. Liekö koskaan nähnyt kärryjä hevosen perässä? Onneksi ravuri lopetteli juuri treenejään ja poni voitiin päästää irti verryttelemään.

Sen Sani saikin tehdä aika itsenäisesti. Kenttä oli käyty lanaamassa ja esteet, joiden luulin olevan omien treenien jäljiltä, oli nostettu laidoille. Ei siinä mitään, mutta joku oli ehtinyt jo lanauksen jälkeen laittaa muutaman esteen ja maapuomin kentälle, tosin aika kummallisiin paikkoihin lähestymisiä ajatellen. Pahinta oli se, että koska ulkona oli muutamia hyviä kisapuomeja, tietenkin juuri ne oli pitänyt levittää ja jättää sinne maahan lojumaan, vaikka tarjolla olisi ollut huonompiakin puomeja! Mikä kumma siinä on, että aina ne parhaassa kuosissa olevat puomit on pakko saada sinne maapuomeiksi hevosen potkittaviksi!

Mutta Saniin ja Frediin siis. Asetuttuaan poni liikkui verryttelyssä paremmin kuin olen ehkä koskaan nähnyt. Kun pääsimme hyppyvaiheeseen, paikalle ilmestyi pari uutta hiittajaa ja poni ei oikein tiennyt, olisiko keskittynyt esteisiin vai ravureihin. Yhtä kertaa lukuun ottamatta se kyllä hyppäsi esteet, mutta puomeja kolisi epätavallisen paljon, kun toisella silmällä piti aina seurata, missä ne kärrylliset menevät. Emme sitten mitään kovin erityistä tehneetkään, kunhan vähän hypeltiin esteitä peräkkäin. Mittasuhteet kun ovat siellä 40x90 m:n radalla vähän toiset kuin kotona.

Sani vaistomaisesti halusi aina pysäyttää ponin, kun se jäi ihmettelemään ravureita. Esteitä olennaisemmaksi nousikin tällä kertaa jännittyneen hevosen työstäminen ratsastettavaksi. Toisaalta, Sani kyllä eteni esteiden välissä hyvin, mistä voisin olla kateellinen. Liekö minun jarrutteluni iän mukanaan tuomaa varovaisuutta...

Treenien päätteeksi saimme todistaa jonkun talon paloa. Kentän takaa nousi sakea musta savupilvi ja samassa kuulimme jo pillien soivan. Nopeaa toimintaa onneksi, sillä mustaa liekkisavua tuprusi taivaalle vain pienen hetken, sitten savu jo vaaleni ja harveni ja ennen kuin poni oli loppukävelty, savu oli poissa.

Ratsastajana, osa 5: kyllä ammattilaisen jäljiltä kelpaa

Maanantain koulutreenit. Päivä oli ollut huono, päätä särky jo etukäteen, mutta ajattelin, että kunnon hikitreeni tekee hyvää. Harjoittelimme - taas kerran - reaktionopeutta ja takajalkojen aktivointia. Ne on sellaisia ikuisuuskysymyksiä Lintin kanssa. Se on kyllä Maisassa (Maisa Torkkola) ihanaa, että hän aina kyselee, miten esteillä on sujunut ja etsii sitten harjoitteita, joilla voimme tasaisella hakea radalla ilmenneisiin ongelmiin ratkaisuja.

Mulla on siis edelleen vaikeuksia radalla rytmin kanssa. Hevonen tulee kaarteessa helposti vähän matalaksi ja sitten mä vaistomaisesti yritän nostaa sitä ennen estettä. Lyheneminen on aina ollut mun hevoselle helppoa, joten seurauksena on usein ylimääräinen askel ja pohjaan ajautunut ponnistuspaikka - ja ylimääräiset askeleet tuo myös ylimääräisiä sekunteja. Joten eilen me treenattiin energistä kääntämistä.

Sitten illan paras hetki. Maisa kiipesi itse kyytiin. Se taisi olla toinen kerta, kun hän viisivuotisen valmennusyhteistyön aikana nousi mun hevosen selkään (tai siis valmensi Maisa mua aikaisemminkin, mutta eri hevosilla). Aika vahva hevonen oli hänellekin, mutta ei kyllä hänen jäljiltään. Mikä nautinto ratsastaa, kun ammatti-ihminen on tehnyt työn valmiiksi ja sitten pääsee itse vain fiilistelemään, miltä sen pitäisikin tuntua.

Mieleen tuli mun Ranskan visiitti ja Tutu Sohlbergin vierailu tyttärensä luona. Se on varmaan ainoa kerta mun elämässä, kun hevosen sairastumisesta on ollut jotain iloa. Tutun piti pitää mulle viikon mittaisen vierailunsa ajan tunteja ja heti ekalla tunnilla mun hevonen liikkui huonosti. Syyksi ilmeni joku nikaman niksahdus selässä, mutta se ei nyt ollut tämän tarinan pointti. Pointti oli se, että mä sain sitten ratsastaa ne tunnit Tutun omalla 5-vuotiaalla (jolla tosin ratsastin muutenkin aika paljon). Viikon projektina oli avotaivutusten harjoittelu. Homma toimi kuitenkin niin, että Tutu aina ensin itse ratsasti hevosella. Sitten oli mun vuoro opettaa hevosta hänen ohjeistuksessaan. Siitä on jo - hui kauhea - yli 15 vuotta, mutta mä muistan sen fiiliksen edelleen :)

No, nyt vaan täytyy toivoa, että Maisan ote säilyy hevosessa munkin (ja mainion varakuski Minnan) ratsastamana viikonloppuun ja sunnuntain kisaan. Ja että pysymme molemmat oikeasti kunnossa siihen asti. Mä en usko ennen kuin olen päässyt radan maaliin.

Valmentajana, osa 3: hyvin se kääntyy

Sani ja Fredi olivatkin tänään yksin tunnilla - ja ilmeisesti ovat ainakin toistaiseksi jatkossakin. Tänään harjoituksen nimi oli nopea reagointi esteen jälkeen. Parin verryttelyhypyn jälkeen teimme ensin noin 80 cm:n pystyn jälkeen pysähtymisharjoituksia. Pysähtymispaikka oli vajaan kymmenen metrin päässä esteestä. Parin yrityksen jälkeen poni todellakin pysähtyi tolppien väliin juuri toivottuun paikkaan. Liekö poni harvinaisen laiska vai tyttö poikkeuksellisen tomera. Tähän asti esteen jälkeen jarrujen löytäminen on ollut aika mahdotonta, vaikkei poni mitenkään kaahannut olekaan. Pydätteet eivät vaan ole menneet niin nopeasti läpi.

No, sitten harjoiteltiin vähän kääntämistä ja erilaisille esteille lähestymistä. Tämän jo hypätty pysty oli toisella pitkällä sivulla, keskellä diagonaalilla oli aika pitkä okseri ja sitten toisella pitkällä sivulla taas pysty, mutta vain yhdellä puomilla ilman maalinjaa. Tavoite oli ratsastaa pituusesteelle riittävässä tempossa ja malttaa antaa ponin hypätä loppuun ja kuitenkin saada se ryhtiin harvalle pystylle. Ensin harjoitus tehtiin pitkillä teillä, mutta sitten piti kääntää jo tiukemmin. Ja hyvinhän se poni kääntyi. Vähän jäi kuitenkin löysäksi, mikä näkyi pystyillä pudotuksina - enemmän kuitenkin sillä normaalilla pystyllä kuin yksittäisellä puomilla. Kumpihan mahtoi skarpata siihen enemmän, Sani vai Fredi?

Ratsastajana, osa 4: ulkokauden avaus

Eilen oli ensimmäiset "raviskan" treenit. Eli ulkokauden pidämme hyppytreenit Riihimäen raviradan ratsastuskentillä. Se on siedätyshoitoa parhaimmillaan, sillä meidän ratsujen lisäksi siellä voi hyvinkin olla pari-kolme hiittaajaa radalla, muutama sata nappalujalkapalloilijaa ruohokentillä ja ehkä vielä pari skeittaajaa katsomorakennuksessa.

Olin varautunut melkoiseen pyöritykseen, mutta joko väsytystekniikkani oli tehonnut tai sitten hevonen on tullut vanhaksi, koska selvisin aika pienellä pomppimisella. Ravureita tosin paikalla ei ollut kuin yksi treeniään lopettelemassa.

Hyppyjä otettiin aika vähän. Linghton kielsi yhdelle okserille pariin kertaan, mikä sai tietenkin minut hätääntymään. Nytkö se on jostain kipeä? Se jarrutti kyllä jo todella kaukaa, liekö katsonut esteen eteen tullutta varjoa, mutta se ei kyllä ole linttimäistä.

No, täytyy seurata hevosta ja toivoa, että se oli jokin harvinainen päähänpisto. Ensi viikolla uudestaan.

Ratsastajana, osa 3: piru vaatii aina osansa

Onnistuneiden kisojen jälkeen oli enää yksi asia varmistettavana matkalla amatööriin, nimittäin vetoauto. Olin ajatellut laitattaa meidän Volvoon vetokoukun, jotta auto olisi jatkossa omasta takaa. Rekisteriotteen mukaan auto juuri ja juuri pystyisi vetämään koppia ja yhtä hevosta - ainakin teoriassa. Pointti oli siis siinä, että laskin hevosen painoksi sen yleisen arvion 500 kg, mutta todellisuudessahan tuo norsu painaa varmaan yli 600 kg.

No, tietenkin asia on jäänyt viime tippaan ja meinasi tänäänkin unohtua. Ja saa kyllä unohtuakin. Hinta yhdelle onnettomalle tapille olisi ollut sellaiset 850 euroa plus että auto olisi ehkä tarvinnut jotain lisäsäätöä, mikä tietenkin tuollaisessa 2000-luvun mallissa on aika kallista lystiä, kun kaikki on tietokoneohjelmoitua.

Minä siinä sitten ihmettelin hetken, mistä nyt taion ylimääräiset 500 euroa, olin laskenut koukun hinnaksi sellaiset 300. Tulin siihen tulokseen, että en mistään. Amatööriosakilpailuja on "vieraskentillä maksimissaan viisi, ja koska Riihimäen raviradalla on kisat joka toinen viikonloppu, voin hypätä tarvittavat muut kisat siellä ratsastusmatkan päässä. Eli minä vaikka vuokraan auton niihin viiteen kisaan - jos nyt hevonen oikeasti pysyy kunnossa (niin ja kuski. Olen oppinut, että sekin voi hajota yllättäen). Ekaan osakilpailuun auto taisikin jo järjestyä kiitos ihanien ystävien.

No, jos tästä pitää jotain positiivista repiä, niin ehkä tämä on se aina pakollinen vastoinkäyminen ja pääsemme tämän voitettuamme oikeasti sinne radalle.

Ratsastajana, osa 2: vähemmän kiltti 120 cm

Kun on koko päivän touhunnut radalla ja vastannut radoista, omaan suoritukseen keskittyminen on aina vähän vaikeaa. Linghton pitää yleensä huolen siitä, että selässä keskityn kyllä todellakin ratsastamiseen - tai ainakin kyydissä pysymiseen. Tällä kertaa se oli aluksi niin rauhallinen, että mä meinasin jo huolestua, mutta onneksi kun otin ohjat käteen, hevonenkin heräsi ja teki pari jänispomppua.

Ekalla radalla (110 cm) piti olla vain yksi ratsastaja minun lisäkseni. Koska kyseessä oli rataharjoitus, sovimme, että hän voi hypätä metrin radan korotettuna. Itse olin ajatellut hypätä 110 cm:n luokkaan piirtämäni radan, koska se oli suunniteltu vähän omia ongelmakohtiani silmällä pitäen ;) Sitten yksi metrin hyppääjä halusinkin jälki-ilmoittautua luokkaan ja siitä tehtiin ihan virallinen kilpailu. Ajan säästämiseksi päätimme kuitenkin hypätä 100 cm:n radan korotettuna, koska muut kuin minä eivät osanneet 110 cm:n rataa. No, minä en meinannut muistaa metrin radan toista vaihetta. Enpä sitä tosin sitten tarvinnutkaan, koska yksi puomi tuli alas jo ensimmäisessä vaiheessa. Ihan oma moka, aloin taas parissa kohtaa rataa varmistelemaan ja tein ihan turhaan ylimääräisiä askelia lähestymisiin. Aikakin oli sitten sen mukainen, hävisin kahden muun ratsukon ajasta reippaasti. Toinen heistä tosin sai kaksi vai kolme pudotusta, joten olin tuloksissa toinen (voittaja pudotti myös yhden puomin), mutta se nyt ei täss ätapauksessa paljon lohduttanut.

Olin sopinut hyppääväni kisan päätteeksi vielä rataharjoituksena hieman korotetun radan silmällä pitäen kahden viikon päässä häämöttävää amatöörisarjan ensimmäistä osakilpailua. Pyysin tekemään "sellaisen kiltin 120 cm:n radan". Minusta esteet näyttivät kyllä kamalan korkeilta, vaikka hevoseni säkäkorkeus on ainakin 175 cm! Ehkä pelko oli hyvästä, en enää uskaltanut kiskoa hevosta taaksepäin ja rata oli oikeinkin sujuva - ja hypyt tuntuivat helpoilta. Yhdessä kaarteessa laukka jäi vähän vaisuksi (saattoi johtua edellisen okserin hurjasta loikasta, lähti ponnistukseen ainakin metrin liian kaukaa) ja sarjan a-osa tuli komeasti alas, mutta tilanne saatiin jo b-osalle hallintaan. Myöhemmin kuulin, että tippunut este oli lähempänä 130 cm:ä ja muutkin esteet ihan tapissa, joskin okserit ehkä vielä vähän lyhyitä, joten sitäkin suuremmalla syyllä rataan voi olla tyytyväinen.

Valmentajana, osa 2: perinteinen pääsiäiskisa

Pinja kävi taas parilla tunnilla Likan kanssa ennen kisoja. 50 cm:n luokassa kaikki oli vielä ihan kohdillaan ja se näkyituloksissakin, ratsukko voitti. Seuraavaa luokkaa jännäsin etukäteen jonkin verran, 70 cm ei ole Likalle vielä mitään, mutta Pinjan tasapaino vähän arvelutti. Pelkoni osoittautui turhaksi, sillä polle päätti pukitella pitkin rataa oikein urakalla ja tyttö keikkui sitkeästi kyydissä ja pystyi silti ratsastamaan esteltä toiselle. Vain yksi puomi putosi, mutta monelta kokemattomalta kuskilta olisi jäänyt koko este lähestymättä, sellaisen pukkisarjan Likka veti vielä kaarteessa. Ihailtavaa sitkeyttä!

Sanilla ja Fredillä ensimmäinen rata sujui ihan hyvin toisen vaiheen viimeiselle esteelle asti. Yksi puomi sieltä taisi tula alas, mutta siitä en nyt vielä olisi rokottanut ketään. Sen sijaan tyttö unohti toisen vaiheen viimeisen esteen. Ratapiirros pitää lukea ajatuksella! Eikä Sani muuten ollut kyseisessä luokassa edes ainoa, jolta se viimeinen este jäi ratsastamatta. Hupaisinta oli, että este oli aivan loogisella, hieman kaarevalla linjalla edellisestä esteestä.

Minua jännitti vielä kovasti Sanin 90 cm:n rata. Selvästi olen kovin varovainen valmentaja, koska ratsukko oli kyllä täysin valmis sille tasolle. Puhdas rata oikeutti kolmaneteen sijaan eivätkä he hävinneet voittajalle kuin 1 1/2 sekuntia. Minusta rata näytti kyllä paljon hitaammalta!

Nyt voin lähettää heidät hyvillä mielin HHPP-karsintoihin, jotka ovat kolmen viikon kuluttua.

Ratamestarina, osa 2: eilinen kisa

Sammalistossa harjoitus- ja seurakilpailut 25.4.

Rata piti ensin tehdä vakioratana Hevoshullu Power cupin seurakarsinnan pohjalta. Kyllä siitä aikansa pyöriteltyäni sai pari muutakin versiota kasaan. Sitten kisa päätettiinkin pitää ulkona pari viikkoa myöhemmin, joten päädyin piirtämään omat radat.

Sammaliston talvikisoissa aloitetaan aina puomiluokasta ja hypätään 110 cm:iin asti, jos on hyppääjiä. Piirsin yhteensä viisi rataa: puomiluokat, 50 cm ja 70 cm sekä yhden radan 80 ja 100 cm:n hyppääjille ja yhden 90 ja 110 cm:n hyppääjille.

Yksi kaarre osoittautui jo 70 cm:n radalla hieman tiukaksi. Miksi ihmeessä piirsin sen tuohon kohtaan, sama ongelma oli edellisellä radalla ja - kuten viimeksikin - se oli osassa luokista ykkösesteenä. Onneksi estettä oli mahdollisuus hieman siirtää, joten ongelma saatiin poistettua isompiin luokkiin.

Nollaratoja tuli kaikissa luokissa aika paljon, mutta toisaalta, jos ratsukoita on sellaiset +/- 10, voiko sieltä nyt odottaakaan mitään keskiarvolukuja tuloksiin, varsinkaan tällä tasolla, jossa ratsukoiden suoritukset ovat vielä aika vaihtelevia?

Ensi kerralla sitten jo ulkokentälle, todennäköisesti kesäkuussa Nurmijärvelle. Mutta sitä ennen yksi avustajapesti Riihimäellä.

Ratamestarina, osa 1: Alkutaival

Riihimäellä on ollut neljännesvuosisadan ajan ylivoimainen etulyöntiasema estekilpailujen järjestäjänä. Meillä on Aki (Aki Ylänne omaa korkeimman mahdollisen kansainvälisen ratamestarioikeuden. Hänen tasoisiaan ratamestareita on koko maailmassa muistaakseni vain parikymmentä). Akin valmennettavana olen lukuisia kisoja ollut rakentamassa hänen apunaan ratoja ja työskennellyt kisojen aikaan kentällä. Meitä on Riihimäellä monia, jotka olemme oppineet, että metri on metri eikä 90 cm:ä, että puomien välit ovat esteellä juuri eikä melkein tasan, että ensimmäinen este hypätään aina verryttelyn suuntaan jne.

Olin miettinyt ratamestarikurssin suorittamista jo jokusen vuoden. Minusta se on aina ollut mielenkiintoista ja Aki kiireisenä ihmisenä ei aina ole itse ehtinyt olla paikalla kisoissa, vaikka ratamestarina olisikin toiminut. Kun Aki sitten syksyllä 2007 ilmoitti, ettei enää sitoudu joka kissanristiäskisoja hoitamaan, sain hyvän syyn toteuttaa ajatukseni.

Kävin kurssin vetämän huhtikuussa 2008. Ratamestarikokelaan pitäää kurssin hyväksytysti suoritettuaan tehdä kolme harjoituskisaa ennen lisenssin myöntämistä. Minä tein ensimmäisen harjoittelun heti toukokuussa Riihimäen raviradalla toisen "kokelaan" kanssa yhteistyössä. Piirsimme seurakilpailun radat, jotka Aki tarkisti ja hän oli paikalla myös valvomassa ratojen rakentamista ja työn etenemistä kilpailun aikana.

Toisen harjoittelun tein pari viikkoa myöhemmin Hyvinkäälle aluekisoissa. Ratamestari Tomi Kaleva oli piirtänyt radat ja toimin hänen apulaisenaan. Minusta olisi tärkeää, että harjoitteluista ainakin osa olisi sellaisia, joissa itse myös suunnittelee radan. Toisen apurina toimiminen ei ole ihan yhtä tehokas tapa oppia kuin tehdä itse toisen valvonnassa. Muutamia hyviä vinkkejä kuitenkin sain ja hyödynsinkin niitä jo parin viikon päästä seuraavassa harjoittelussa, jonka tein Järvenpään aluekisoissa. Siellä vastaavana mestarina oli Kenneth Wrede, jonka kanssa teimme hyvän pohjatyön etukäteen. Hän jopa piirsi ratani uudelleen siihen tarkoitetulla ohjelmalla ja merkitsi minulle tarkat mitat esteiden paikoista, korkeuksista ja pituuksista. Hän ohjeisti myös itse esteiden rakentamisessa etukäteen. Radan rakentamiseen ja itse kilpailuun hän ei päässyt osallistumaan ja päivä ei ehkä ollut kokemuksena kovin antoisa. Kesän lopussa olin avustamassa Wredeä GP-finaaleissa Laaksolla.

Vaikka tukenani on ollut koko ajan Akin kaltainen huippumestari, minusta oli hyödyllistä tehdä harjoittelut kolmen eri mestarin kanssa. Jokainen painottaa vähän eri asioita ja erilaiset näkymykset pakottavat miettimään omaa linjaa ratkaisuihin ja myös kyseenalaistamaan asioita.

Harjottelujen jälkeen olen tehnyt radat runsaaseen 20 kisaan viidellä eri kentällä ja lisäksi toiminut Akin avustajana varmaan noin kymmenessä Riihimäen raviradan kisassa. Käytän piirustukseni aina Akilla tarkistettavana, vaikka seuratasolla sitä ei lisenssin omaavalta ratamestarilta edellytetä. Minusta ratojen rakentamisessa on mielenkiintoista niin itse ratojen kuin esteidenkin suunnittelu. Visuaalistakin viestintää opiskelleena olenkin ns. kotikentillä tehnyt paljon töitä estekaluston ulkonäön eteen ja suunnittelen aina esteet tarkasti - jos mahdollista, jo etukäteen.

Alueratamestareita on Suomessa vähän joko niemessä ja notkossa ja siksi ratoja on vaikea päästä rakentamaan ns. kotiseuran ulkopuolelle. Olen saanut itse pari muuta paikkaa, joissa silloin tällöin käyn rakentamassa. Monet alueratamestarit rakentavat vuodessa vain pari rataa, mikä on tosi vähän. Itse olen saanut tehdä keskimäärin noin kahdeksan kisaa, mutta tekisin mielelläni enemmän myös Riihimäen ulkopuolelle ja myös aluekisoja, joita olen päässyt suunnittelemaan vasta muutamia. Analysoin aina ratoja kisan aikana tai sen jälkeen, joten ajattelin tehdä senkin nyt toistaiseksi näin julkisesti. Mielessä on käynyt myös seuraavan ratamestaritason tavoittelu.

Valmentajana, osa 1: Lähtökohdat

Pidin tosiaan jo teinityttönä poniratsastajille "tunteja". Näin aikuisena en kyllä suosittele sitä kenellekään, mitä lie neuvoja olenkin mahtanut antaa. Parikymppisenä lukion jälkeen tein vuoden tallia ja minulle oli pari ponia käytössäni, joilla pidin lähinnä aloitteleville ratsastajille tunteja. Homma jatkui vielä opintojen ääreen palattuanikin siihen asti, että myimme Herajoen tallin.

Opettaminen on aina ollut minusta mielenkiintoista ja antoisaa. Muutaman kerran sen jälkeenkin olen käynyt pikkutalleilla tunteja pitämässä. Paiston lohilammen polleja kuskeineen olen käynyt nyt hypyttämässä kolmen vuoden ajan.

Yhteistyö lähti liikkeelle Nannesta ja Likasta. Aluksi tuntui, että Nanne syöksyi suomenhevostamma Irkun Likan lyhyen kaulan päälle kolme askelta ennen estettä ja Likka kompastui saman tien 30 cm:n ristikon puomeihin ja oli vähällä kaatua polvilleen joka toisessa hypyssä. Viime vuonna ratsukko hyppäsi yhden pudotuksen taktiikalla 90 cm:n ratoja. Aluekisojen okserit olivat kaiketi Likalle vähän liikaa ja loppuvuodesta tuli paljon kieltoja. Nyt Nanne on keskittynyt enemmän opiskeluihin ja Likka on päässyt pienemmillä esteillä opettamaan uusia ratsastajan alkuja.

Sani ja pikku-Kelly kiersivät Nannen ja Likan mukana talven harjoituskisoissa puomiluokkia. Saattoi siellä joku pieni esteluokkakin olla mukana. Sani hinkusi kovasti hyppytunneille ja loppukesästä 2009 hän sai tahtonsa läpi - mutta vain joka toinen viikko sitten! No, sehän muuttui viikottaiseksi treeniksi hyvin nopeasti. Viime keväänä Kelly (noin 115 cm) ja Sani hyppivät jo 70 cm:n ratoja. Etenemismahdollisuuksia ei kuitenkaan ollut ja niinpä alkoi uuden ponin metsästys. Hurmaava Kelly löysi uuden kodin alta aika yksikön. Frenkell löytyi Saksasta ja tuli Paistolle loppukesästä. Heti ensimmäisissä kisoissa parin yhteistyö alkoi hyvin. Sen sijaan syksy- ja talvi oli treeneissä melkoista tahkomista. Yli 130 cm:n "Fredi" saattoi ponkaista hyppyyn hyvinkin kaukaa ja Sani tottumattomana jäi kyydistä kerran jos toisenkin. Polte isommille esteille oli kuitenkin kova.

Talvisella kentällä tasapainoa haettiin pienemmillä esteillä ja loputtomilla jumppasarjoilla. Ensimmäinen 90 cm:n rata hypättiin Sammalistossa yhdellä pudotuksella maaliskuussa. Aluelupa polttelee nyt taskussa ja tähtäimessä on Hevoshullu Power Cup -karsinnat.

Ratsastajana, osa 1: Taustaa

Ostin Linghtonin keväällä 2005. Laskujeni mukaan se on perheemme 13 hevonen – ja epäonnea meillä on kyllä riittänyt.

Tullessaan minulle 5-vuotiaana se oli kovin raaka, ehkä samalla tasolla kuin kisahevosen pitäisi olla nelivuotistalvella. Toisaalta "Lintti" on myös myöhäinen varsa, se on syntynyt vasta elokuussa. Hyppäsimme ensimmäiset kisat kesäkuussa Porvoossa ja sitten noviisi-osakilpailun Huittisissa heinäkuun alkupuolella. Saimme suoraan puhtaan radan ja sitä kautta oikeuden osallistua finaalin. Seuraavalla kisareissula Lintti kuitenkin satutti itsensä trailerissa ja reissun tuloksena oli vain tikkurivi vasemman etusen polvitaipeessa. Se siitä finaalista.

Talvi meni hyvin treenien kannalta ja keväällä nostimme tason 110 cm:n radoille. Pari nuorten hevosten kansallista 110 cm:n rataakin löytyi kisakalenterista (niitä muuten löytyi tosi vähän) ja ne menivät molemmat puhtaasti. Aluekisoissa esteet tulivat välillä vähän liian nopeasti vastaan ja joku puomi aina kolahti alas. Loppusyksystä puomeja sitten kolisi oikein urakalla ja koko seuraava talvi ja pitkälle kevätkin meni asiaa ihmetellessä ja syytä etsiessä. Hevonen liikkui välillä vähän epäpuhtaastikin, mutta useammasta eläinlääkäristä, hierojasta ja kiropraktikosta huolimatta syytä ei oikein löytynyt. Lopulta lakkasimme sitä etsimästä ja treenin myötä esteetkin alkoivat taas sujua. Mutta yksi kisakausi siinä meni vähän ihmetellessä.

Sitten päätimmekin ottaa homman tosissaan. Syksy-talvi 2008-2009 tehtiin töitä oikein olan takaa. Koulutreeneissä hiottiin laukanvaihtoja, estetreeneissä lihasvoimaa ja nopeutta. Kuskikin intoutui treenaamaan itseään - oli pilatestunteja ja kunnon juoksulenkkejä. Sitten oma reisilihas alkoi kiukutella. Ensin jätin pilateksen, sitten juoksulenkit. Lääkärin todetessa maaliskuun alussa syyksi reisilihaksen repeämän, jätin vähäksi aikaa ratsastuksenkin - heti viikonlopun kisojen jälkeen. Valitettavasti kipu vain paheni ja johti lopulta leikkauspöydälle. Jalkakipu olikin lähtöisin selästä. Etsinnästä huolimatta hevoselle ei löytynyt varakuskia - tai yksi löytyi ja palautti sen ontuvana (???). No, selkään kiipesin kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen ja ensimmäisen radan hyppäsin kauden lopuksi marraskuussa 2009.

Taas alkoi kova työ ja rakentaminen. Omat hermo- ja lihasvammat jalassa toivat oman haasteensa harjoitteluun. Homma kuitenkin eteni ihan kiitettävästi, kunnes yksi keskiviikkoaamu tuli puhelinsoitto tallilta. Hevosella on silmässä jotain vikaa ja se on muutenkin kovin kivulias. Onneksi se oli keskiviikkoaamu ja olin kotona etätöissä. Diagnoosiksi saatiin silmäpaise ja hoidoksi tippoja 4-6 tunnin välein. Lämmin kiitos tallin henkilökunnalle ja kaikille silmätippaurakassa auttaneille. Ja ihanalle, kultaiselle Linghtonille, joka antoi kiltisti tökkiä silmäänsä viikkotolkulla.

Kuta kuinkin päivälleen vuosi siitä, kun kiipesin selkäleikkauksen jälkeen hevosen kyytiin ensimmäisen kerran, pääsimme vihdoin lähtemään amatööri-osakilpailuun Messilään. Hevonenkin oli ilmeisen innoissaan, koska sotkeutui omiin jälkoihinsa jo talliovesta ulos sännätessään. Maltti ei koskaan ole ollut Lintin paras puoli ja lastauksessakin se onnistui "tipahtamaan" sillalta. Valitettavasti hevonen mitä ilmeisimmin loukkasi itsensä pahemmin kuin näytti, sillä takuuluotettava polleni kieltäytyi jo verryttelyssä hyppäämästä edes 80 cm:n pystyä. Voi itku! Eläinlääkäri ei löytänyt mitään mainitsemisen arvoista vikaa, mutta lopulta kiropraktikko löysi ristiselästä kipukohdan. Kisakausi jäi siis taas kerran siihen - ja vei motivaationi mennessään.

Pakkohan se hevonen oli kuitenkin hoitaa ja kuntouttaa. En varmaan koskaan ole lintsannut hevosen liikutuksesta niin paljon kuin viime syksynä. Koulutreeneissä kuitenkin kävin ja myöhemmin syksyllä päästiin taas hyppäämäänkin. Kuin varkain hevonen kuntoutui ehkä paremmaksi kuin koskaan ennen. Ja niin päätin yrittää vielä kerran.