Kodin nettikatkon takia viime viikon treeneistä ei tullut kirjoitettua. No eipä niissä kummempia, muutama hyppy otettiin ja ihan ok sujui, mutta ei nyt parasta Linttiä edelleenkään.
Koska hevonen selvästi oli oikealle huonompi, halusin tällä tärkeällä viikolla hoitaa sen kokonaan itse. Se taas tarkoitti, että yhtään vapaahetkeä ei itselle sitten löytynytkään. Perjantaina kävin aamulla juoksuttamassa ennen aamuseitsemää, jotta ehdin hoitaa hevosen ennen töihinmenoa. Illalla oli tentti. Tämä nostalgisissa tiloissa entisessä amk-opinahjossani järjestetty tentti meinasi jo koitua ratkaisuksemme. Poistuessani tentistä onneton kompurajalkani petti porrasaskelmalla ja rojahdin suoraan jalan päälle. Tuskanirve naamalla raahauduin kotiin, loppuillasta ei sitten mustuvalle jalalle juuri tarvinnutkaan astua. Onneksi seuraavana aamuna jalka kesti jo painoa, ei muuta kuin tallille ja hevosen selkään. Hevonen tuntui paljon paremmalta kuin kuski sinä päivänä :)
Kisa-aamuna tilanne vielä vähän arvelutti. Tukisiteen ja lenkkitossun kanssa jalka kesti aika hyvin, mutta ratsastuskenkään tunkeminen pelotti. Kun sitten kisapaikalla kiskoin kengän jalkaan, mietin, turpoaako jalka sen sijaan ja joudun leikkaamaan kengän jalasta.
Kisapaikalle tulimme melko täpärästi, koska ajoimme matkalla harhaan. Etsin Akin käsiini, hän oli onnekseni ratamestarina. Kävimme radan siinä yhdessä läpi, en edes yrittänyt lähteä kävelemään rataa jalan. Verryttelyssä Lintti tuntui tosi kireältä ja kieltelikin jonkin verran. Aki oli katsomassa verryttelyä ja tsemppaamassa mua pitämään rytmiä yllä.
Radalle lähdin vähän epävarmana, mutta vain yksi ajatus mielessäni: etene. Jos se ei sitten hyppää, niin ei sitten hyppää. Mutta hyppäsihän se. Ykköselle vähän haki etäisyyttä, kakkonen kolmonen viiden askeleeen linja hyvä. Nelosen pysty-pysty-sarjalle tuli vähän tuupattua ja puomi kolahti. Putosikohan? Ai niin, tästä oli kuusi laukkaa vitoselle, neljä, viisi, kuusi - ja yli.
Kutonen oli trippeli, jota mä siis pelkään. En ollut varma askeleesta, mutta pohje kiinni ja lentäen yli! Olimme niin hyvässä lennossa, että linja seiskalle meni sujuvalla kuudella, vaikka alun perin olin ajatellut seitsemää askelta. Sitten vähän kiinni. Voi ei, nyt tuli ihan turhan pienen hypyn kasin a-osalle, etene, etene ja lennä okserille. Enää viimeinen linja ysille, laukka etenee. Ja sitten - askel ei osu, Lintti kieltää. Käännän pois, tulen uuden lähestymisen ja hyppään siististi yli. Siinä meni viimeinen mahdollisuus. Yksi puolipidäte olisi pelastanut linjan. En uskaltanut ottaa sitä, koska pelkäsin laukan sammuvan. En laskenut tällä yhdellä ainoalla esteellä askelia, enkä sitten löytänytkään paikkaa.
En ole vielä oikein osannut analysoida tilannetta. Teknisesti tottakai Akin kanssa heti radan jälkeen ja itsekseni monta kertaa myöhemminkin. Mutta pettymys ei jotenkin ole vielä noussut pintaan.
Joku voisi ajatella, että ei kai toi nyt niin suuri asia ole. Joku, joka ei tiedä, että tähtäsimme amatöörin finaalipaikkaan ensimmäisen kerran jo vuonna 2009. Silloin yhtään starttiakaan ei saatu ratsastettua, sillä jouduin keväällä kiiretapauksena selkäleikkaukseen, halvaantuminen oli tosi lähellä. Olin jo kaksi kuukautta elänyt kivussa särkylääkkeiden varassa.
Joku, joka ei ole nähnyt niitä tuskaisia hetkiä leikkauksen jälkeen, kun jumppasin jalkaa kotirapuissa. Kriittisen kuukauden jälkeen päätin, että voin nousta hevosen selkään sitten, kun vaurioituneen vasemman jalan lihakset kestävät penkille nousun ilman apua. Joku, joka ei tiedä niistä öistä, jotka itkin kivusta ensimmäisten ratsastuskertojen jälkeen, ensimmäisten koulutuntien jälkeen, ensimmäisten hyppyjen jälkeen. Joka ei nähnyt sitä epävarmuutta, jota tunsin ensimmäisissä kisoissa: kestääkö jalka maaliin asti vai romahtaako se yhtäkkiä jossain hypyssä altani.
Joku, joka ei tiedä siitä ilosta, kun viime kesänä pääsimme 115 cm:n radalla puhtaasti maaliin ja anoin c-luvan kahteen viimeiseen amatööriosakilpailuun. Siitä hämmentyneestä pettymyksestä, kun aina luotettava hevonen kielsi verryttelyssä 80 cm:n pystylle. Siitä pahanolontunteesta vatsassa, kun lähdin radalle ja tiesin, että kaikki ei nyt ole kunnossa, kun hevonen hyppäsi kahdesta esteestä läpi enkä enää pystynyt pakottamaan sitä kolmannelle. Siitä epävarmuudesta, kun yritimme etsiä klinikalla syytä. Treeneistä, joissa puskimme hevosta esteistä yli ja kuitenkin tiesimme, että jokin ei nyt täsmää. Siitä hetken ilosta, kun toisessa osakilpailussa liidimme ison kakkosesteen yli ilmavasti ja hämmennyksestä, kun hevonen sitten hyppäsi seuraavan pystyn vai vaivoin ja sen jälkeen kieltäytyi ylittämästä nelosta. Siitä turhautumisesta, jonka kanssa kamppailin viime syksyn, jaksanko enää rakentaa hevosta uudelleen kisakuntoon (vika löytyi lopulta kiropraktikolla. Hevonen astui ensimmäiseen osakilpailuun lähtiessämme lastauksessa sillalta sivuun, ilmeisesti siinä yhteydessä se jotenkin niksautti selkänsä). Niistä nautinnon hetkistä koulutunneilla ja estetreeneissä, kun tajusin, että nyt se taas kulkee, että se on parempi kuin koskaan. Se oppi jopa ravaamaan :)
Siitä paniikista ennen kevään ensimmäistä osakilpailua, kun Lintti yllättäen taas kielsi viimeisissä treeneissä. Siitä epävarmuudesta, kun huomasin, että selkä on jumissa ja yritin hieroa sitä viimeiset päivät ennen starttia. Eikä siitä, miten tulin toiseen osakilpailuun vain kolme päivää sen jälkeen, kun olin päässyt sairaalasta yli viikon kestäneen migreenin jälkeen. Siitä sekavasta fiiliksestä, mikä kolmannen osakilpailun jälkeen oli, kun puhdas suoritus ei riittänytkään finaalipaikkaan. Eikä tästä viimeisestä viikosta, jona edellisviikon pettymyksen jälkeen asetin hevosen kaiken muun edelle.
Olin ajatellut lopettaa kisaurani tähän. Ehkä hypätä seuranmestaruuden ja tarvittaessa aluejoukkuemestaruuden vähän kuin jälkilämmittelynä ja sitten hoitaa hevosen myyntikuntoon. Heinäkuun 17. päivä tuli 25 vuotta siitä, kun sain ensimmäisen ponin. Sen jälkeen olen käytännössä kaiken vapaa-ajan ja aikuisiällä kaiken liikenevän rahan laittanut ratsastukseen.
Nyt täytyy istua isojen kysymysten ääreen. Tavoite oli pari kertaa jo niin lähellä, että se jää varmasti kaivelemaan. Toisaalta tämä oli ainoa Lintin kuudesta kaudesta, kun olemme saaneet kisata lähes koko kauden. Kuinka suuri todennäköisyys on, että pääsisimme ensi vuonna tavoitteeseen, jos panostaisin vielä yhden vuoden? En jaksa tämän kesän kaltaista rumbaa kovin pitkään, siirtäisinkö sisi opinnot johonkin tulevaisuuteen tämän takia? Vai luopuisinko vain yhdestä tavoitteesta ja iloitsisin siitä, että kuitenkin kykenin palaamaan 120 cm:n radoille niin kuin olin vuosia haaveillut?
Aika näyttää, nyt täytyy tämä viikko opiskella työpäivän jälkeen, viikonlopun kisojahan ei enää tarvitse miettiä. Ja sitten ottaa joku rauhallinen hetki ja tehdä päätös...
Ai niin, se sarjan puomi ei pudonnut, ratsastin viimeiselle esteelle asti puhtaan radan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti