Puomiharjoituksia

Kun aktivoin tämän blogin lähes päivälleen viiden vuoden tauon jälkeen elokuussa 2016 (Luottamus syntyy onnistumisista), halusin lähinnä purkaa päässä pyöriviä ajatuksia esteratsastuksesta Marin lisäksi myös "paperille". Meillä kaikilla on varmaan omat päähänpinttymät, joiden puolesta voisi paasata loputtomasti. Minulle yksi niistä on perusratsastuksen merkitys esteratsastuksessa. En voi käsittää kuvitelmaa, että hevonen yhtäkkiä alkaisi kuunnella ratsastajaansa siellä esteiden välissä, jos se ei tee sitä ilman esteitäkään (Työ tehdään tasaisella).

Nyt olen intoutunut kuitenkin asiasta myös toisinpäin. Esteet ovat paljon muutakin kuin mielenvirkistystä ja niillä voidaan rakentaa myös kouluhevoselle paljon kaivattua voimaa, reaktionopeutta ja notkeutta. Monta kertaa olen avannut jäykän selän jumppasarjalla.

Kaikki eivät uskalla hypätä, ymmärrän senkin. Jo pelkillä puomeilla pystyy kuitenkin tekemään ihmeitä ja tuomaan harjoitteluun vaihtelua ja etenkin tarkkuutta. Se tuli taas hyvin todistettua, kun aloitimme Sadun ja Heitukan (kouluratsukko, jonka hyppyjä olen käynyt katsomassa jo useamman vuoden) kanssa hyppytreenit pitkän tauon jälkeen puomeilla pari päivää sitten. Me otimme pari pientä kavalettiakin ja varmaan jo ensi kerralla jatkamme esteillä, mutta intouduin puomien tehokkuudesta niin paljon, että päätin laittaa pari vinkkiä tännekin houkuttimeksi. Ja mikä parasta, jo kahdella tai kolmella puomilla saa rakennettua monipuolisia harjoitteita!

Yksi lempiharjoitteitani on rytmiharjoitus ympyrällä. Laitetaan ympyrän avoimille laidoille puomit (tai pienet esteet) tasan puolen ympyrän päähän toisistaan. Laukassa ylitetään puomit vuoron perään ja lasketaan puomien väliin tulleet askeleet. Tavoite on saada vaikkapa kolmen tai viiden kierroksen ajan peräkkäin kummallekin puoliskolle sama askelmäärä. Jos askelmäärä vaihtelee, syynä voi olla rytmin muutos tai ympyrän epäsymmetrisyys. Laukan tasaisen rytmin lisäksi pääsee siis treenaamaan sisäpohkeen läpimenoa niin, ettei hevonen missään kohtaa kaadu sisään ja ulkoapuja, jotka varmistavat, ettei ympyrä leviä missään kohtaa ulos.

Kun tämä on lasten leikkiä (ja sitä se ei  yllättävän usein ole, vaikka vaikuttaakin varsin yksinkertaiselta harjoitukselta), voi tehtävää vaikeuttaa muuttelemalla tietoisesti askelten määrää tai lisäämällä puomeja, kunhan välit pysyvät koko ajan tasaisena.

Jos ympyräharjoitus on rakennettu keskelle kenttää, päätyihin jääkin sitten sopivasti kentän koosta riippuen hyvät voltin paikat.

Pitkän sivun kahden puomin linja on perustehtävä, jolla tykkään testata esimerkiksi uusia ratsukkotuttavuuksia. Puomit ylitetään ensin ravissa, välissä siirrytään käyntiin parin askeleen ajaksi. Sitten tehdään välissä pysähdys. Sama tehdään laukasta raviin ja jos se sujuu hyvin, myös käyntiin ja pysähdykseen.

Tätä ajattelin tehdä Onnin kanssa sunnuntain hyppytreeneissä, tosin esteiden kanssa ja niin, että siirtymiset tapahtuvat laukan sisällä. Viiden askeleen laukkaväliin voi hyvin tehdä myös kuusi lyhyttä tai neljä pitkää askelta. Seitsemän askeleen väliin jopa yhdeksän lyhyttä ja ehkä, jos uskaltaa tulla riittävän kovaa, jopa vain viisi pitkää askelta. No, me teemme varmaan vain kuuden askeleen perusvälillä 5-7 askelta.

Jos puomit asettaa keskihalkaisijalle ja sopivasti vielä kouluratakirjainten kohdalle, niiden ympärille saa hyvin tehtyä tarkan 10 metrin voltin. Hyvä täsmällisyysharjoitus koulutuuppareille!

Samaa volttiharjoittelua ja pituushalkaisijan suoraanratsastusta voi treenata puomien avulla myös ylittämättä yhtään puomia tekemällä kahden puomin väliin kujan, johon voltin keskipiste tulee osua tai jonka läpi pituushalkaisijan linja kulkee. Ennen olisin pitänyt tätä myös erinomaisena tarkkuusharjoituksena kouluradan tervehdyksen harjoitteluun, mutta viime keväänä koulukisoihin valmistautuessani sain vinkin, ettei pysähdyksiä kannata harjoitella tervehdyskohdassa, jotta hevonen ei opi ennakoimaan pysähdystä.

Se sijaan ravivälillä (hevoselle esim 120cm) poikkisuuntaan puomien ylttäminen on hevosen suoristusharjoitus kahdeksikkoja ja kiemurauria ajatellen. Kiemuraurallahan hevonen tulisi suoristaa ennen uuden kaarteen taivutusta parin askeleen, siis juuri parin puominylityksen ajaksi. Jos se on puomeilla taivutettuna toiseen suuntaan tai ei ole suorassa linjassa lyhyen sivun mukaisesti, puomiväli saattaa tuottaa ongelmia ainakin rytmiin.

Myös väistöissä puomikuja on mainio apu tarkkuusharjoituksiin. Jos väistö pituushalkaisijalta uralle aloitetaan kujan jälkeen, hevonen lähtee tasan keskilinjalta ja voit ratsastaa tarkasti tiettyä kirjainta kohti, eli tarkkailla väistön jyrkkyyttä. Tai toisinpäin, väistättää seinältä keskihalkaisijalle niin, että väistö päättyy puomikujaan, josta hevonen jatkaa suoraan. Ainakin itselläni hevonen tuppaa helposti vähän kuin liukumaan seinälle ja väistö päättyy itsestään, ei käskystäni.

Näistä kahdesta kolmen puomin harjoituksesta olen viime aikoina erityisesti pitänyt. Vasemmanpuoleinen harjoitus on ollut Onnin kanssa todella hyvä. Sillä voi voimistella hevosta sekä ravissa että laukassa, laukassa mukaan tulee myös vaihdot. Ensin tullaan täyskaarto lyhyen sivun keskipisteestä viistosti olevan puomin yli (vaihto), jatketaan keskipisteessä noin 15 metrin halkaisijan voltille (puomin yli), sieltä toiselle puomille ja kaarto alkuperäiseen suuntaan (kuvassa oikealle, vaihto ). Jos hevonen ei tahdo taipua kyljistä, jokaisen puomin ympärillä voidaan tehdä vaikka useampikin voltti ennen kuin jatketaan seuraavalle ja vaihdetaan taivutus toiseen suuntaan. Ja pitkällä sivulla, siellä voi vielä varmistaa, että liike jatkuu myös eteenpäin.

Kolmen puomin sarja on taas yksi lempiharjoituksiani. Siinä voi tehdä tarkkoja voltteja puomien yli, loivan kolmikaarisen keskipuomin yli tai sitten tämän kuvan loivan kiemuran kiertämällä keskimmäisen puomin. Tällä harjoituksella, tosin neljän pienen esteen sarjalla, opetimme KOULUtunnilla edellisen hevoseni vaihtamaan. ESTEtunnilla sitten harjoittelimme vaihtoja tekemällä voltteja puomien ympärille.

Tämän loivan kiemuran voi tehdä joko ensin esim. vasemmassa kierroksessa ylittämällä ensimmäisen puomin viistosta vasemmalle, kiertämällä keskimmäisen vasemmalta ja ylittämällä viimeisen puomin oikealle, jonka jälkeen kaarretaan takaisin vasemmalle, haetaan pitkällä sivulla tasapaino ja tehdään harjoitus uudestaan. Muutaman toiston jälkeen tehdään harjoitus toisinpäin. Tai sitten sen voi tehdä ns. intervallina jatkamalla vasemman kaarteen läpi ja tulemalla puomit toisesta päästä takaisinpäin tekemällä kolmen silmukan rataa. Tämäkin pitää toki tehdä molemmissa kierroksissa.

Ja tietenkin puomit kannattaa hyödyntää myös rytmiharjoituksena ylittämällä ne suorana linjana. Tällöin väli voisi olla noin 6 metriä, rytminä puomi, laukka-askel, puomi, laukka-askel, puomi. Suunnan voi vaihtaa aina yhden linjan jälkeen kääntämällä vuoron perään pitkälle sivulle oikealle ja vasemmalle, tai jos tilaa riittää, pysäyttää hevonen, tehdä esim. takaosan käännös ja laukata toista laukkaa linja takaisin.

Se tunne

Mari ja Onni ensimmäisen harjoituskisan jälkeen kotitallilla.

 Kun Mari osti Onnin, moni tallikaveri sanoi, että se on vaikea hevonen. Joku totesi, ettei koskaan menisi sen selkään, koska se on niin arvaamaton. Nyt olemme asuneet uudella tallilla kolmisen kuukautta ja moni on kuulemma todennut, että se on niin ihanan rauhallinen ja rennon oloinen hevonen. Molemmat ovat tavallaan oikeassa. Kyse ei ole talliväen asenteista ja erilaisista tavoista arvioida hevosia, vaan yhteistyön kehittymisestä.

"Vaikea hevonen" voi kuitenkin tarkoittaa montaa asiaa. Jos hevonen on oikeasti hankala, kokemukseni mukaan syynä on yleensä kiputila, tai sitten hevonen kerta kaikkiaan on kasvatettu ja koulutettu niin huonosti, että se ei tiedä, kuka on lauman johtaja. Sellainen hevonen on paitsi hankala, myös vaarallinen.

Löydän valitettavasti nämäkin kaksi esimerkkiä hevoshistoriastani, vielä peräkkäisinä hevosina. Ne vuodet tekivät ratsastukselliselle itseluottamukselleni valtavasti vahinkoa. 

Linghton Takkulassa keväällä 2010. Aina valmiina hyppyyn.

Sen jälkeen ostin hevosen, joka on ehdottoman positiivinen ja yhteistyöhaluinen. Linghton oli monella tapaa helppo hevonen. Se tuli kiltisti perässä pesukarsinaan tai traileriin, toimi mm. vesiesteellä vetohevosena jo 5-vuotiaana, koska hyppäsi kaiken, mitä eteen laitettiin, ja oli aina valmis töihin. Itse asiassa niin halukas, että 7-vuotiaaksi asti se täytyi aina vapaapäivän jälkeen juoksuttaa ennen selkäännousua, koska meno oli niin rajua. Ja aina 12-vuotiaaksi asti viikkoa pidempi kävelytauko oli mahdoton, energiaa vain kertyi räjähdyspisteeseen asti.

Oma kasvattimme Tintti taas oli niin arka, että eläinlääkäri tai kengittäjä eivät meinanneet pystyä sitä käsittelemään lainkaan. Omat ihmiset, eli Mari, minä ja meidän isä, saimme tehdä sille kuitenkin mitä tahansa. Muistan yhdenkin hyppykerran, kun epäonnistuimme esteellä ja Tintti kävi polvillaan maneesissa. Emme kuitenkaan kaatuneet, matka jatkui ja koska laukka oli kompuroinnin jälkeen puhdasta, jatkoin kaarteen läpi seuraavalle esteelle. Luulisi, että ammattiratsastajien araksi ja varoaiseksi toteama tamma olisi epäröinyt huonon hypyn jälkeen, mutta vielä mitä, se ei ollut moksiskaan. Siro, hädin tuskin 155-senttinen tamma oli kuitenkin ajatustakin nopeampi liikkeissään. Kun se säikähti vaikka vastaan tulevaa hevosta, 180-astetta kiepsahti laidan kautta ympäri niin nopeasti, että kuski jos toinenkin jäi matkasta. Enpä tiedä, riittäisikö nyt 20 vuotta myöhemmin oma reaktionopeus ja kropan elastisuus enää siihen vauhtiin mukaan.

Molemmista sanoisin ensin, että ne olivat helppoja hevosia, mutta oma herkkyytensä toi niihinkin haastetta. Entäs Onni sitten? Se on ehkä rauhallisin hevonen suomiputte Olli-Pekan jälkeen, joka meillä on koskaan ollut. Yli viikon mittaisia kävelyjakosja ei (onneksi, vielä) ole ollut, mutta ne se kävelee perässä kun vanha lehmä ja selkään voi nousta ilman huolen häivää; hevonen on yhtä rauhallinen kuin aina muulloinkin, ehkä vähän kyttäilee nurkkia ja paikkaa vaihtanutta tuolia normaalia enemmän. Onnilla voi ratsastaa tuulenmyräkässä ja lumien pudotessa maneesin katolta. Se käyttäytyy kisapaikalla fiksusti, ei riehu eikä kolistele kopissa (kun se on sinne ensin saatu). Se oikeastaan tarvitseekin vahvan ohjas- ja pohjetuen, hyväksyy jopa raipan, jos se on oikeutettu. Eli juuri niin kuin uudet tallikaverimme ovat sanoneet, ihanan rauhallinen ja rento eikä turhia herkistele apujakaan. 

Mutta annapa olla, kun itse vähänkin hermostut. Olen jo monta vuotta ja hevosta sitten todennut, että oikein pinna kireällä ei kannata hevosen selkään nousta. Ylimääräinen vapaa on pienempi paha kuin turha tappelu hevosen kanssa, kun oma kiukku purkautuu hevoseen. Onni on tässä ihan superherkkä. Ei tarvitse olla kuin pieni kireys takaraivossa, ja se muuttuu säheltäväksi ja kyttääväksi pöhköksi. Oikeastaan ei tarvitse olla edes kireä. Riittää, jos itsellä väsymyksen tai mielipahan takia on vähän epävarma olo, tai kuten minulla viime lauantaina hyppäämisen aluksi, kroppa niin jumissa, että hevosen liikkeseen oli vaikea mukautua. Onni on niin epävarma, että se hermostuu heti, jos ratsastaja ei ole rauhallinen ja varma itsestään. Onnin herkkyys on äärimmäistä tunneherkkyyttä. Ja vaikka se tekee loppupelissä töitä ihan mielellään, se ei tee mitään ilmaisiksi. Sen selässä ei ole tilaa muille ajatuksille kuin omalle ratsastukselle. Mutta kun keskityt tekemiseesi, annat selkeät ohjeet, rauhallisesti ja päättäväisesti, alla on todellakin ihanan rento ja vielä upeasti liikkuva hevonen.

Mieleen ei nyt tule yhtään kovin laadukasta hevosta, jossa ei olisi jonkinlaista herkkyyttä. Ongelmat eivät yleensä ole hevosen hankaluutta eivätkä välttämättä ratsastajan huonouttakaan, vaan kyse on keskinäisestä suhteesta. Ihan niin kuin kaikki ihmisetkään eivät tule keskenään toimeen, kaikki ratsukot eivät ole sopiva pari toisilleen. Sillä hevonen kyllä antaa paljon anteeksi ja korjaa ratsastajan virheitä, kunhan yhteistyö ja keskinäinen luottamus on kunnossa. 

p.s. Myös hyvä valmentaja osaa lukea niin ratsastajaa kuin hevostakin, mutta siitä sitten enemmän toisella kertaa :)

Kun terapeutti sairastaa

"Joka vuosi joulun alla tulee tunne, että nyt riittää. Olen oppinut, että se on tapani reagoida. Siihen aikaan vuodesta on turvallista olla ryytynyt, koska tietää, että voi jäädä lomalle."

Tämä on lainaus mm. Vuokraturvan hallituksen puheenjohtajana toimivan Timo Metsolan haastattelusta Talouselämässä (https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000005169721.html), mutta voisi olla yhtä hyvin minun sanomani. Tähän aikaan vuodesta virta kerta kaikkiaan loppuu. Syksy on töissä aina kiireistä aikaa, marraskuu aivan erityisesti eikä tämä jatkuva pimeys ainakaan auta asiaa. 

Tänä syksynä tilanne on ollut aivan erityisen vaikea. Vettä on satanut koko syksyn lähes päivittäin, kuulaista syyspäivistä ei ole juuri ollut tietoakaan. Kun syksyllä ei ole kevään tavoin luontaisia pidennettyjä viikonloppuja (pääsiäinen, vappu, helatorstai), olen viime vuosina pitänyt syyskuun lopulla pidennetyn viikonlopun mökillä itsekseni ja marraskuussa käynyt muutaman yön reissulla Euroopassa mieheni kanssa. Nyt olen, lähinnä omaa tyhmyyttäni, painanut yhtä putkea heinäkuun lopulta asti. Töitä on mukamas ollut niin paljon, ettei ole joutanut pitämään lyhennettyä viikkoa, vaikka se tosiasiassa olisi vain lisännyt työtehoa.

Mutta ennen kaikkea tämä syksy on ollut uuvuttava, koska kognitiivisesti kuormittavan työn vastapainoksi ei ole juurikaan päässyt tuulettamaan aivojani kunnon hikitreeneillä juuri lainkaan. Onni, valkea terapeuttini, on liikkunut huonosti ja tarvinnut valmennusten sijasta hierojaa, eläinlääkäriä, erikoiskengitystä jne. Toki Onnin ykkösihminen Mari on hoitanut suurimman osan näistä toimista (<3), mutta ei siitä hevosen raahaamisesta narun perässä tai edes keventelystä könkässä ravissa saa juurikaan piristäviä fiiliksiä. Sen verran rutiinillakin ne hoituvat, että työasiat ehtivät hyvin pyöriä päässä siinä sivussa.

Kun luovuin aktiivisesta kilparatsastuksesta kauden 2011 jälkeen, yritin rakennella erilaisia heppakuvioita useamman vuoden ajan. Kaikki päättyivät oikeastaan samaan tilanteeseen: minä en saa niin paljon nautintoa kevyestä hölkkäilystä tai päämäärättömästä pyörimisestä hevosen kanssa, että viitsisin sitä tehdä pidemmän päälle. Hommassa pitää olla joku juju ja ratsastus on sitä palkitsevampaa, mitä kovempaa tehdään töitä. Hyvin valmennuksen jälkeen energiaa ja leveää hymyä riittää vielä seuraavaan päiväänkin.

Viime sunnuntaina, migreenitoipilaana, menin tallille katsomaan Onnia, selkään en vielä uskaltanut kiivetä. Halailin sitä karsinassa, lepuutin sairasta päätä pehmeää kylkeä vasten. Se oli ihanaa ja rentouttavaa, mutta sitä varten minulla on spanieli kotona. Hevosterapiani perustuu siihen, että ratsastus vaatii kaiken huomion ja keskittymisen, poistaa vaivaavat ajatukset ja palkitsee vaihteeksi fyysisen työn hyvällä onnistumisen kokemuksella.

Tänään on taas terapiaa tiedossa illalla, jokohan päästäisiin tosi toimiin?

Osaisipa se puhua

Viime kesänä hehkuttelin, kuinka hyvin meillä menee ja kuinka onnekkaita olemme, kun olemme välttyneet isommilta vammoilta. Niin monta huono-onnista osui lähipiiriin pienen ajan sisällä.

No, ei Onnille vieläkään mitään isoa onnettomuutta tms. ole tapahtunut, mutta pieni pilvi meidän taivaalle on kuitenkin muodostunut. Ja minä tietenkin uskolliseen tapaani olen jo ehtinyt maalailla ties mitä piruja seinille.

Meillä pitäisi olla treenikausi parhaimmillaan, mutta viime viikko meni jo vähän puolitehoilla ja tämäkin menee enempi hököttelyn piikkiin. Tosin hevosen hammashoito maanantaina olisi joka tapauksessa tuonut pari suitsitonta päivää alkuviikkoon, mutta nyt syynä on ollut enempi pieni huolenaihe. Onni on nimittäin parin viikon ajan liikkunut taas vähän jäykästi ja pukitellut ensimmäisissä laukkakaarteissa oikealle. Ja se kun ei ole Onnin tapaista, niin johan sitä on keskenämme ja avuliaiden kanssaratsastajien avulla ehditty tehdä sen seitsemän diagnoosia:
1) Kurittomuutta. Näin kerrottuna koko vaiva tosiaan kuulostaa hätävarjelun liioittelulta. Ei muuta kuin hanaa vaan, siitä se oppii olemaan pukittelematta töitä paetakseen.
Paitsi että kai se hevonen olisi niitä töitä paennut jo näiden puolentoista vuoden aikana eikä nyt yhtäkkiä keksinyt moista. Kyllä negatiivinen muutos hevosessa yleensä kertoo siitä, että jokin on nyt huonosti. Ja vaikka me Marin kanssa ollaankin tällaisia tätiratsastajia, ei me nyt niin arkoja olla, että hevonen yhdellä pikkupukilla pääsisi töitä karkuun. Mistään rajusta reaktiostahan ei edes ole kyse. (Ja taas tämä kuulostaa siltä, että onko mitään ongelmaa sitten olemassakaan).
2) Hiekkaa. Sitä se varmasti on. Yksikin tuttu hevonen oli juuri vähän aikaa sitten alkanut protestoida toista pohjetta ja siltä löytyi hiekkaa. Ja toinenkin vastustaa aina taivutusta, kun hiekkaa on kertynyt.
Onni tosin paranee aina liikkeessä ja lopettaa vastustuksen eikä se oikeastaan pukitakaan, jos oma ulkojalka pysyy oikealla paikalla eikä lipsahda liian taakse.
3) Lihasjumi siis, ihan selvästi. Paitsi että hieroja ei löytänyt hevosesta juurikaan kireitä eikä varsinkaan kipeitä paikkoja. Tietenkin voisi kokeilla vielä jotain toista käsittelyä, mutta mikähän se sitten olisi?
4) No ehkä vika on satulassa. Onhan Onnin selkä aika tavalla muuttunut vuoden takaisesta, kun satula toppautettiin. Lihasmassa on kuitenkin melkoisesti kasvanut. Onneksi meillä on kaksi satulaa. Ainakaan yhdellä kokeilulla pukittelut eivät tosin kadonneet satulaa vaihtamalla, mutta kokeillaan nyt vähän pidempään kuitenkin. Ja kutsutaan satulaseppä tarkistamaan satula(t).

Sillä välin on kai yritettävä vain palata normiratsastukseen. Ei sitä viitsi noin epämääräisillä oireilla oikein lääkäriinkään kiikuttaa, kun kuitenkin liikkuu mielellään ainakin, kun saa mennä pitkänä matalassa muodossa riittävän kauan. Josta tietenkin pääsen sujuvasti muodostamaan kauhuskenaarioita, että kyseessä onkin
5) alkava nivelrikko. Entä jos Onni onkin kehittelemässä akuutteja kinnerpatteja? Sehän voisi selittää laukkaamisen vaikeuden etenkin alussa ja liikkeen vertymisen riittävällä lämmittelyllä. Toisaalta se voi sitten kestää vaikka kuinka kauan ja pahimmillaan jäykistää takajalat niin, että koulu-unelmat jäävät vain haaveeksi.
Pukittelu ei tosin liity nostoon, joka yleensä on pattihevosille se vaikein paikka, vaan nimenomaan vasempaan kaarteeseen.
6) niskavamma. Niin kauan kuin Onni saa kulkea pitkänä ja etenkin, jos ratsastaa kevyessä istunnassa, se venyttelee ja oikein örisee tyytyväisyyttään. Sen jälkeen voi kyllä ottaa vähän lyhyemmäksikin, kunhan antaa alussa aikaa. Varsinaisesti koota ei tosin olla nyt uskallettu.
7) vainoharha. Selkä oli kyllä "ongelman" alkaessa vähän jumissa. Nyt se jumi on jo kadonnut, mutta voihan olla, että hevosella on vain jäänyt muistijälki siitä, että kääntyminen vähän kiristeli. Kun sitten selässä ollaan oikein herkällä korvalla koko ajan kuuntelemassa, niin kyllähän se selvästi jumittaa ja jarruttelee enemmän kuin ennen. Ja ehkä liikekin on vähän tahditon, ihan varmasti.

Olisi se vaan niin paljon helpompaa, jos hevonen osaisi puhua. Ei tarvitsisi arpoa, onko nyt hyvä levätä vai liikkua, himmailla vai antaa palaa. Varmaa on vain se, että rahaa saa ainakin hukattua niin paljon kuin sielu sietää, jos vaihtoehtoja lähtee keksimään omasta takaa. Koska hevonen kuitenkin liikkuu lielellään, ei kai auta muuta kuin antaa palaa. Siitä se sitten vertyy tai kipeytyy kunnolla.

Motivaation metsästystä

Onneksi oman huippunsa voi saavuttaa monta kertaa.

Pakko myöntää: oli ihan mukavaa, että saavutimme kisakauden tavoitteet jo syyskuun puoliväliin mennessä ja saatoimme ottaa vähän rennommin pari viikkoa. Tosin erinäisistä syistä nämä viikot tallipäiviä on kertynyt kuitenkin tuota normaalia (3 päivää viikossa) enemmän. Eihän tässä ehdi mitään muuta elämää :D

Viime viikolla huomasin, että pitkäaikainen ratsastustoverini on laittanut hevosensa myyntiin. Hän totesi, ettei motivaatiota enää tahdo löytyä. Näitä samoja ratoja on tullut kierrettyä jo 80-luvulla ja vaikka hevosteluun tuntuu menevät kaikki aika ja raha, pitäisi panostaa vielä paljon enemmän, että voisi enää päästä isompiin luokkiin. Tai olisi pitänyt panostaa joskus 20 vuotta sitten.

Niinhän se on. Minäkin taisin aloittaa kisaurani -87 tai -88. Täysillä kisaura lähti käyntiin 1990, ensimmäiset kansalliset hyppäsin 1991 ja varmaan ensimmäisen 120 sentin radan 1992 enkä siitä ole ylemmäs edennyt. Koulupuolellakin on helppoa A:ta tullut joskus tuupattua, tosin vain seuratasolla (nykyinen 1-taso), joten kovalla työllä sillä puolella voisi ehkä vielä ylittää itsensä ja tehdä tuloksen 2-tasolta, mikäli leikattu selkä antaisi myöten istua raviosuudessa kunnolla alas. Sekin edellyttäisi hevoskaluston kasvattamista, koska Onni on Marin kouluratsu ja minä hoidan sitten sen hyppäämisen.

Kuitenkin olen jo ihan innoissani, kun olemme päässeet pienen loman ja muuton jälkeen pikkuhiljaa palaamaan kunnon työntouhuun ja ensi viikolla on tiedossa turhankin pitkän tauon jälkeen estevalmennus. Mistä tuo motivaatio kumpuaa?

Lopetin aktiivisen kisaamisen vuoden 2011 jälkeen. Yritin muutaman vuoden harrastaa ratsastusta ilman sen kummempia tavoitteita. Hetken olikin kiva käydä satunnaisesti ratsastelemassa erilaisia hevosia. En kuitenkaan saanut itseäni motivoiduksi pakkaseen, sateeseen tai muuten vaan väsyneenä ulos, kun ratsastuksella ei ollut mitään päämäärää. Parikin heppadiiliä päättyi oman motivaation puutteeseen. Olin jo päättänyt jättää homman ja etsinyt uusia harrastuksia, kun Mari hurahti Onniin. En siitäkään heti innostunut, vaikka mukaan lupasinkin lähteä. Mutta kun työ alkoi tuottaa tulosta ja edessä siintää uusia tavoitteita, huomasin olevani taas täysillä mukana.

Tuossa ratsastustauon aikana tulin hankkineeksi green cardin ja golf on nyt ollut jonkinlaisena kakkoslajina (johon kuluu kesäaikaan vain 10-20 tuntia viikossa). Siinä törmää jatkuvasti kommenttiin, että kyseessä on siitä hieno laji, ettei siinä koskaan tule valmiiksi. Minua tuo toteamus aina ärsyttää. Missä lajissa tai ylipäätään tekemisessä sitten tulee? Onko joku ratsastaja niin täydellinen, ettei voisi oppia enää mitään uutta? Seuraan jonkin verran esimerkiksi pesäpalloa, hyvinkääläinen kun olen. En tunne yhtään kotiuttajaa, joka löisi joka lyönnillä kunnarin tai etenijää, joka pääsisi 100-prosenttisesti kentälle ja toisi juoksun.

Mutta tottahan se on, että vaikka aina voi oppia lisää ja paremmaksi, jossakin kohtaa se oma taso tulee ainakin kilpailumielessä vastaan. Tai sitten sen tietyn mukavuustason ylittäminen vaatisi niin paljon työtä ja uhrauksia, ettei siihen ole valmis. Silloin motivaatio jatkaa joutuu koetukselle.

Minulle motivaattori on juuri se eteenpäin pääseminen. Ja kun tuosta helppo A -tasosta tuskin pääsee näillä panoksilla enää ylöspäin, pitää olla hevonen, joka voidaan viedä sinne. Onnissa riittää tässä projektia ainakin vielä pariksi vuodeksi.

Mari on jo välillä murehtinut, mistä löydämme Onnin jälkeen yhtä hyvän kimppahevosen, joka sopii molemmille ja jolla molemmat voivat treenata omaa lajiaan. En osaa vastata, mutta sen tiedän, että jos siinä vaiheessa vielä haluan hevosen hankkia, sen tulee olla jonkinlainen projekti: nuori hevonen tai muuten työstettävä. Silloin on ainakin monta vuotta mahdollisuus viedä tasollisestikin meitä ratsukkona eteenpäin, vaikak se henkilökohtaisessa tuloshistoriassa näyttäisikin yksitoikkoiselta toistolta.

Tasavertaisuudesta

Alkukaudesta Onnin hypyissä oli vielä melkoisesti ilmaa.

Kouluratsastuksen kuuma peruna on (jälleen) arvostelun tasavertaisuus. Miten voitaisiin varmistaa, että kaikki tuomarit arvioivat kaikkia ratsukoita samalla tavalla, oli kyseessä sitten mainetta ja kunniaa niittänyt konkari tai uusi tuntemattomuus. Ja jopa niin, että linja olisi sama paikasta ja tuomarista riippumatta.

Tärkeä (ikuisuus)aihe, johon minulla ei ole kompetenssia ottaa kantaa. Sen sijaan nostaisin saman problematiikan esille estepuolella.

Tuomaroinnissa ei tietenkään ole samoja haasteita ja tulkinnanvaraiset tilanteet ovat harvassa. Sen sijaan ratojen tasossa on varsinkin pienissä (1-2-tason) kilpailuissa isoja eroja. Etenkin nyt, kun kilpailuoikeuksia on tiukennettu ja seuraavalle tasolle siirtyminen edellyttää aina vähintään kahta kohtuullista (max 8 vp) suoritusta edelliseltä korkeudelta 80 sentistä ylöspäin, ratojen pitäisi myös samalla tasolla vastata vaativuudeltaan toisiaan.

Otetaan nyt esimerkkinä vaikka meidän tämän kauden 1-tason kisoista, joista kaikissa sinänsä oli toimivat, sujuvat radat. Yhdessä paikassa harjoituskisoissa 70 sentin luokassakin oli jo suhteutettuja linjoja ja sarjaeste, toisaalla ykköstasolla ei 8-kympin luokassaakaan ollut vielä sarjaa. Okseritkin saattavat toisaalla olla vain puolen metrin pituisia, toisaalla 70-80 senttisiä (pituus=etu- ja takapuomin väli). Monessa paikassa kalustona oli pelkkiä puomeja, vaikka portteja ja lankkuja olisi kalustosta löytynyt. Toisaalla oli lähes joka esteessä joku täyte eikä kaikki sieltä helpoimmasta päästä (aaltolankku, kaariportti).

Liiton ratamestarien päivityskoulutuksissa on jaettu eri tasoisten kisojen ohjeellisia määrityksiä em. asioista ja estekorkeuksista löytyy ohjeet ihan sääntökirjastakin, mutta 1-tasollahan kukaan ei valvo ratojen tasoa, pätevää mestaria ei välttämättä tarvitse edes olla, ja 2-tasollakin alueen vastaava mestari tarkistaa vain piirroksen, esteiden mittoja, sarjavälejä, linjapituuksia tai kalustoa papereihin ei tarvitse merkitä.

Yhtä kaukana voivat tasollisesti siis olla kaksi eri paikoissa vaikkapa 80 sentin luokkaa puhtaasti hypänneet ratsukot kuin kaksi eri tuomareiden arvioimaa helpon C:n ratsastajaa, vaikka tulos paperilla näyttäisi samalta.

Analyysin paikka

Team Onnin ensimmäinen kisakausi on ohi. Seitsemän koulukisaa  ja kuusi estekisaa. Nyt on aika antaa Onnille - ja miksei kuskeillekin - pieni hengähdystauko ja miettiä, missä mennään ja mitä seuraavaksi.

Koulupuolella oli kauden alussa pohjalla yksi kotitallin harjoituskisa edellissyksyltä. Huikeilla yli 70 prosentin pisteillä Mari ja Onni olivat voittaneet ylivoimaisesti, joten kausi aloitettiin suoraan helppo B-tasolta. Voittoputki jatkui ensin Hämeenlinnassa pienissä 1-tason kisoissa (aikuismerkin kouluohjelma) ja sitten pääsiäisenä kotitallilla harjoituskisoissa K.N. Specialissa. Molemmista tuli yli 65 prosentin tulokset.

Menestyksestä on aina mukava nauttia, mutta jos haluaa päästä eteenpäin, pitää vaatimustasoa nostaa. Koska kotitreeneissä oltiin jo keväällä monessa asiassa helpon Aan harjoituksissa, lisättiin yhdellä kertaa sekä kilpailun tasoa että vähän luokkien vaativuutta. Lasten esiohjelmasta löytyy jo vastalaukkoja ja temponlisäyksiä ja kun kisatkin vaihtuivat 2-tasolle, pisteet eivät enää nousseet huippulukemiin. Yli 60 prosentin päästiin kuitenkin Järvenpäässä toukokuun lopulla, Kellokoskella kesäkuussa ja Pälkäneellä heinäkuussa.

Elokuun Kellokosken 2-tason kisassa koettiin pieni takapakki. Kentällä ollut lätäkkö osoittautui ylivoimaiseksi eikä siitä selviämiseen oikein löytynyt eväitä. Ei muuta kuin nopeasti uusi startti elokuun lopulla Tuusulassa. Tasokkaassa 1-tason kisassa tulikin sitten viides sija ja 65 prosentin haamurajakin oli jo lähellä, 64,77.

En tiedä, oliko meillä varsinaisesti selkeitä tavoitteita tälle kaudelle. Ensin lähdimme vain kokeilemaan, miten arkajalka selviytyy kisatilanteesta. Kun se sitten selviytyikin niin valtavan hyvin, saattoi mielessä jo siintää helpon A:n radat. Lisääntyneet paineet näkyivät kesän radoilla myös hevosen jännittyneisyytenä ja pieninä rikkoina. Ehkä ensi vuoden tavoitteeksi onkin hyvä ottaa alkukauden rentouden löytäminen uudelleen. Aata mennään sitten kun on sen aika, ja sillä välin voidaan nauttia upeista hetkistä kotitreeneissä!

Estepuolella oli oikeastaan yksi selkeä tavoite: saada hevonen hyppäämään kokonainen rata pysähtymättä. Jotta tarvittaessa esteet voitiin hypätä vaikka sieltä pysähdyksistä, piti korkeudet pitää pieninä.

Onni yllätti taas. Ekassa harjoituskisassa helmikuun lopulla huikea 60 sentin rata meni kuin vettä vaan, joten hypättiin sitten sama rata 20 senttiä korkeampana uudelleen, jälleen kuin leikiten. Siitä innostuneena hankin jo D-luvankin, josko tästä vaikka edetään nopeasti ylöspäin.

Takkulan 1-tason kisassa huhtikuun alussa tuli sitten totuus vastaan. 70 sentillä selvittiin yhdellä kiellolla, 80:ssä ei päästy kolmosestettä pidemmälle. Kyllä otti luonnon päälle todeta, ettei tässä suurta sankaritarinaa tehtykään hetkessä.

Sitten alkoi ulkokausi ja tipuin maanpinnalle ihan kirjaimellisesti. Tällä kertaa henkiset kolhut ovat korjaantuneet fyysisiä nopeammin. Iskun aiheuttamia kolhuja kolottaa vielä näin syksylläkin, mutta henkisistä selvittiin esteradalle asti jo parissa viikossa. 70 senttiä tehtiin puoliksi ravissa, yhdellä ohiratsastuksella ja yhdellä paikaltaan hypyllä, mutta sentään maaliin.

Ulkokausi toi myös harjoitteluun uuden ulottuvuuden. Isolla kentällä saattoi pitää pientä estettä koko ajan pystyssä ja sitä me sitten hypittiin lähes joka ratsastuskerrallani (3 kertaa viikossa) läpi kesän. Vaikka se ei harjoituksissa aina siltä ole tuntunut, ilmeisesti "siedätyshoito" tuotti myös tulosta. Viimeiset kolme kisaa nimittäin sujuivat kuin vettä vaan, pysähtelystä ei ole ollut radoilla enää tietoakaan: heinäkuussa Takkula 70 cm 0/0, elokuussa Riihimäki 80 cm 4 vp pudotuksesta ja Pornainen syyskuussa 80 cm 0/0.

Alkuperäinen tavoite siis saavutettiin ja nyt meillä on ensi kaudelle myös tulokset 2-tason kilpailuja varten. Mikähän olisi realistinen tavoite kuuden kisan ja kahdeksan radan kokemuksen perusteella?

Meidän Pompula

Kyran klinikalle oli osallistunut söpö suomiputte. Tai en minä tiedä, millainen se oli, mutta asia oli kuitenkin erikseen mainittu klinikan yhteenvedossa - Kyra suhtautui niin hienosti, kun yksi osallistujista oli suomenhevonen. Varmaan juhlavuoden kunniaksi.

Eihän se suomenhevonen, laadukaskaan, varmaan samanlaisia piaffeja ja piruetteja tee, mutta pointtihan on siinä, että jokaisesta yksilöstä voi saada parhaan omalla tasollaan. Tai jokaisesta ratsukosta. Ei kaikista ratsastajistakaan tule koskaan maailmanhuippuja, vaikka rahaa huippuhevoseen olisikin ja aikaakin uhraisi loputtomasti.

Meneekö se hevonen sitten hukkaan, jos ratsastaja ei ole yhtä lahjakas tai vaan valmis uhraamaan muuta elämää ratsastuksen hyväksi? Tuskin se hevonen osaa sitä surra. Sillä ei ole luonnostaan kunnianhimoa eikä se varmaan harmittele, ettei pääse opettelemaan piruetteja. Jos hevosta pidetään hyvin, hoidetaan säännöllisesti ja yhteistyö muuten ratsastajan ja hevosen välillä sujuu, hevonen on varmaan ihan yhtä tyytyväinen ilman parrasvaloja, GP-ratoja ja palkintokaappia.

Ihminen on se, jolla on kunniahimoisia unelmia, joka kaipaa kisajännitystä, haasteita ja onnistumisia. Onneksi niitä voi saada myös tällä harrastetasolla. Itsensä ylittäminen voi olla yhtä vaikeaa hyppäämällä se 50 kuin 150 senttiä tai onnistumisen iloa saada pyöreästä voltista vasemmassa kierroksessa siinä missä sarjavaihdoista. Surullista ja tuskaistakin se on molemmille osapuolille, jos ihminen haluaa enemmän kuin hevonen voi antaa.

Ammattilainen, ja miksei pitkän linja amatöörikin, oppii siihen, että hevosia tulee ja menee. Se ei tarkoita, ettei niistä yksilöinä tykkäisi ja välittäisi. Minusta ei olisi pitämään hevosta vuosikausia, jos sillä ei voisi ratsastaa tavoitteellisesti - kuukausiakin vain pakon sanelemana, jos hevonen loukkaantuu niin, että kuntoutus vaatii pitkää pinnaa. Mutta on Onni silti meille tärkeä ihan omana itsenään, Onni Ponni Pompulaisena, vaikka ne parhaat hetket ovatkin niitä hyviä suorituksia, isoja hyppyjä, vastalaukkakaarteita ja upeita kokoamisia enemmän kuin rauhallisia maastoretkiä tai vain hiljaisia rapsutteluhetkiä tallissa. Niitä, joita pompula ei ehkä parhaiten kuvaa!

Siksi olenkin valtavan kiitollinen, että Mari näki Onnin laadun silloinkin, kun se ei silmällä ollut ehkä havaittavissa. Siinä on riittävästi hevosta meille kummallekin sillä tasolla, johon tällaisella muutaman kerran viikossa ratsastelulla osana muuta elämää voi realistisesti tähdätä.

Mielensäilahduttaja

Tiina ja Onni ensimmäisissä harjoituskisoissa 26.2.2017.

Olen viime aikoina törmännyt eri kanavissa kirjoituksiin, joissa vastustetaan aikuisratsastajien harrastepohjaista kilparatsastusta. Toisin sanoen siis ihmetellään, miksi niin moni kilpailee samalla (vaatimattomalla) tasolla vuodesta toiseen. Ja kun sillä itselle mukavalla tasolla sitten vielä pärjätään, ollaan ns. tikkarivarkaita.

Aloitin kilpailemisen joskus 80-90-lukujen vaihteessa. Vuonna -90 sain ensimmäisen kisahevoseni ja siirryin suoraan 100-110 cm:n luokkiin. Ensimmäisen kansallisen kisani hyppäsin seuraavana vuonna ja viimeistään -93 siirryimme 120 cm:n luokkiin (en enää muista niin kauas, hypättiinkö jotakin jo vuonna -92).

Siihen se sitten on tyssännytkin. Joskus junnuvuosina vähän yritin 130 cm, mutta ne pari yritystä taisivat päättyä vähemmän hyvin. Seurasi ensin hevosongelmia, sitten ne perinteiset opiskeluvuodet. Kun palasin radoille, ainakin minun lahjat niillä harjoittelumäärillä jäivät siihen 120 cm. Koulupuolella olen kilpaillut vain satunnaisesti, parhaimmillaan helppoa A:ta 1-tasolla.

Tiina ja Linghton Takkulassa aluekisoissa keväällä 2010.

Viiden-kuuden vuoden kisatauon jälkeen tällä kaudella palasin radoille 70-80 cm:n luokkiin Onnin kanssa. Menestyskään ei ole ollut kovin kummoista, tavoitteena ollut lähinnä päästä maaliin ja siinä ollaan pääosin onnistuttukin.

Marikin kisasi 1-2-tasolla (tai silloisella seura- ja aluetasolla) helppoa B.tä jo 90-luvulla, ehti kai lopettaa kisauransa vuosikymmenen puolivälissä eli yli 20 vuotta sitten. Nyt hän hinkkaa niitä samoja ratoja taas.

Pitäisikö siis pysytellä pois kehästä, kun selvästi kyse ei ole vain paikallaan junnaamisesta, vaan minun kohdallani suorastaan taantumisesta?

Mutta kun meillä on tosi kivaa! Paitsi että on kiva onnistua, koko touhussa on oma hohtonsa: kisojen suunnittelussa, valmistautumisessa, siinä, että saa marmattaa aikaisista herätyksistä kisa-aamuina. On kiva laittaa kisakuteet päälle ja tuntea se jännitys. Oikein odotan, josko ensi kaudella olisi 2-tason aika esteilläkin ja saisin syyn pukeutua oikein valkoisiin housuihin ja ehkä kisatakkiin.

Ja suorituksia voi sitten analysoida monta päivää jälkikäteen. Emme ole vuosiin olleet niin paljon tekemisissä Marin kanssa kuin nyt team Onnina.

Eiköhän meistä, niin lapsista kuin aikuisistakin suurin osa tee tätä harrastuksekseen, koulun, opiskelun tai töiden ohessa. Valitettava tosiasia täytyy olla, että suurin osa on yhtä lahjattomia kuin minä ja tarvitsisivat siihen vaativalle tasolle nousemiseen paljon enemmän treeniä kuin yhden hevosen ratsastamisen 5-6 (tai kuten nyt, kolme) kertaa viikossa. Muutenhan niissä vaativissa luokissa lajissa kuin lajissa olisi varmaan enemmän ratsukoita.

Aika monella ajan lisäksi on rajalliset rahavarat. Siinä käy näin tavan tallaajilla helposti niin, että kun sen kymmenen vuoden pakertamisen jälkeen yhteistyö olisi ehkä sillä tasolla, että sitä vaativaa voisi kokeilla, hevosen on jo aika siirtyä eläkepäiville tai vihreämmille laitumille. Ja kun valmista vaativan tason hevosta ei ole vara ostaa, ostetaan taas se nuori (tai kuuluisa 8-vuotias lupaus kuten Onni) ja aloitetaan työ alusta.

Lapsille, siis pienille kisauran aloittelijoille on tietenkin kiva ja tärkeääkin saada palkinto hyvästä suorituksesta. Estepuolella monet kavalettiluokat ovatkin arvostelulla A.1. tai A.0., jolloin kaikki puhtaan radan menneet ovat voittajia ja saavat punavalkoisen ruusukkeen. Muistanpa tuossa alkukaudesta vähän vanhemmankin lapsen (jo täysi-ikäisen) kovasti ilahtuneen siitä punavalkoisesta rusetista kavalettiluokassa. Onkohan koulupuolella mitään vastaavaa? Ainakaan mikään ei varmaan estä kisajärjestäjää pakitsemalla jotenkin epävirallisesti harjoitusluokkien ratsukoita tuloksesta riippumatta.

Eikö se olisi paljon reilumpaa kuin kieltää meiltä ikuisilta heppatytöiltä kisaamisen ilo, vaikka ei niin lupaavia lahajakkuuksia (enää) oltaisikaan?

Tavoitteellista tätiratsastusta

Onni ja Mari kotitallin harjoituskisoissa 20.4.2016. Kuva Aino-Lotta Vuori

Aloitin tämän blogin ammatillisessa kokeilumielessä vuonna 2011, jolloin tavoitteeni oli silloisella hevosellani päästä amatöörisarjan finaaliin. Minulla oli myös muutama valmennettava ja tein aika paljon ratamestarikeikkoja. Pohdiskelin kaikkia näitä kolmea.

Aktivoiduin uudelleen viime kesänä, kun halusin taas jossakin päästä pohtimaan minusta keskeisiä (este)ratsastuksen periaatteita. Nyt hevosarki on kuitenkin entistä enemmän keskittynyt team Onnin ympärille, ja mehän treenaamme ja kilpailemme sekä koulussa että esteissä.

Niinpä blogin nimikin vaihtui nyt ajankohtaisemmaksi. Team Onnin tapahtumia voi myös seurata omalta Facebook-sivultamme https://www.facebook.com/teamonni/

Siltä varalta, että joku oikeasti on seurannut Puomien välissä-blogiani, annetaan blogiosoitteen toistaiseksi säilyä samana :)

Tällä viikolla team Onni valmistautuu ylimääräisiin koulukisoihin. Ylimääräisiin siksi, että nämä kisat otettiin kalenteriin ekstrana parin viikon takaisen pienen epäonnistumisen jälkeen. Huikeat 36 lähtijää on ilmoittautunut samaan Helppo B:3 -luokkaan, joten tässä sitä odotellaan sunnuntain aikatauluja, jotta päästään sumplimaan kummankin perheen muita menoja kisojen aikataulun mukaan.

Onni yksillä, kesä kaikilla

Niin paljon on kuulunut huonoja uutisia, ikäviä loukkaantumisia ja diagnooseja lähihevospiireissä viime aikoina, että melkoin sitä jo varpasillaan hiipii talliin joka päivä: onhan meidän hevonen vielä ehjä ja kunnossa?

Meillä on ollut onni matkassa kisareissuillakin, myös säiden puolesta. Yhtään kertaa ei olla tänä kesänä kastuttu, ja se on kyllä näillä kesäsäillä ollut melkoinen ihme. Viime sunnuntainakin vettä tuli vähän väliä kuuroina, mutta sen parin tunnin aikana, minkä vietimme kisakentällä, sinne ei osunut yhtään kuuroa. Vasta trailerin purkuvaiheessa kotitallilla saatiin vähän vettä niskaan.

Tietenkin meillä on ollut myös kirjaimellisesti Onni matkassa <3 Sunnuntain estekisa olikin taas monessakin asiassa "se ensimmäinen kerta": ensimmäinen 80 sentin rata oikeissa kisoissa, ensimmäinen kerta, kun jouduimme ratsastamaan vähän vaativissa olosuhteissa märällä kentällä ja ensimmäinen kerta, kun radan esteissä oli muitakin täytteitä kuin peruspuomeja. Koska paikkana oli Riihimäen ravirata, niitä täytteitä olikin sitten kerralla reilusti yli puolissa esteistä eikä kaikki olleet sieltä ihan kilteimmästä päästäkään. Aika kova paikka lähteä Onnin kaltaisella kyttääjällä radalle.

Sitä paremmalta tuntuu nyt, kun pääsimme radan läpi varsin sujuvasti. Yksi harmillinen pudotus, mutta oikeastaan sekään ei harmita.

Kun kisaa alle 10 starttia kaudessa, jokaiseen kisaan lähtee aika latautuneena ja jännittyneenä. Silti jotkut kisat ovat henkisesti merkityksellisempiä kuin toiset. Minulle tämä kisa oli jonkinlaisen välietapin saavutus. Ensin piti kiertää pienempiä paikkoja ja kiltimpiä ratoja, että ollaan valmiita raviradan kisoihin. Se on kuin testipaikka - jos siellä hevonen toimii ja rata sujuu, voi lähteä luottavaisin mielin mihin vaan. Hassua sinänsä, sillä minullehan Riihimäen ravirata, jos mikä, on kotikenttä. Lähes kaikkia hevosiani olen siellä treenannut ja kisannut enemmän kuin missään muualla.

Sunnuntainen rata oli toisellakin tapaa askel eteenpäin. Se oli ensimmäinen kvaalisuoritus kohti 2-tason kisaoikeutta. Joku voisi ihmetellä, miten tuollainen rata ja saavutus voi ilahduttaa yli 30 ratsastusvuoden ja aika paljon isompienkin ratojen ja kisojen jälkeen, mutta tavoitteet ovat aina ratsukon ja tilanteen mukaiset ja nyt tämä oli tässä kohtaa iso saavutus.

Palatakseni alkuun, meillä on ollut paitsi hyvä Onni, myös onnea matkassa, kun olemme saaneet tehdä ensimmäiset 1,5 vuotta töitä tiiminä ilman isompia haavereita ja taukoja. Koska näin harrastusmielessä ratsastellessa ei koskaan tiedä, milloin epäonni osuu kohdalle ja kaikki tehty työ valuu käsistä, kannattaa pitkän aikavälin tavoitteiden lisäksi pitääkin sellaisia pienempiä välitavoitteita. Pääsee paljon useammin tuntemaan onnistumisen iloa ja kokemaan, että työ on tuottanut tulosta.

Kisahevosen kesäloma on marraskuussa

Kesäloma on auttamatta ohi, siis minun lomani. Hevonen ei ole vielä omaansa pitänytkään.

Talli alkoi tyhjetä jo kesäkuun alussa ja heinäkuun puolella taisi parhaimmillaan ollla yli puolet poissa tallista. Ajatus vihreällä laitumella kirmaavasta hevosesta ja itsestä laiturin nokassa varpaat vedessä ei kuitenkaan ole meidän käsitys Suomen hevoskesästä. Meille kesä on ollut aktiivista kisa-aikaa ja jos välissä on ollut joku vapaa viikonloppu, silloinkin on pyritty matkaamaan treeneihin vieraalle kentälle. Tämän kesän kisatavoite on nimittäin ollut rutiinin hakeminen niin kisoihin, kuljetuksiin kuin erilaisiin esteisiinkin.

Meillä on ollu hyvä onni, kun olemme saaneet treenata nämä ensimmäiset 1,5 vuotta ilman isompia sairauslomia. Yksi estekisa jäi kuitenkin kesäkuun puolivälissä väliin, kun Onni sai selkäänsä pienen haavan ja ison jumin. Kiitos ihanien ja avuliaiden tallikavereiden, selkä saatiin kuitenkin sähköhoidon avulla kuntoon ennen seuraavan viikon koulustarttia. Siellä jännitys, liekö kuskin vai hevosen, purkautui kuitenkin muutamana rikkona radalla. Kohtuullinen tulos oli silti, mutta sen jälkeen intouduimme analysoimaan kisaamista ja onnistunutta kisasuoritusta vähän syvemminkin.

Kouluratahan koostuu useita pienistä suorituksista. Jos nyt unohdetaan kaikki kisan tuomat lisähäiriötekijät ja mietitään vain teknistä suoritusta, mikä on realistisesti odotettava suoritustaso kisoissa? Minusta se on se, joka kotiharjoituksissa on lähes 100-prosenttisesti vähimmäistaso tehtävälle.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa keskiravi. Jos harjoittelet keskiravia kotona kymmenen kertaa ja sillä viimeisellä kerralla onnistut tekemään loistavan lennokkaan esityksen ilman rikkoja, mutta yhdeksän muuta kertaa ravi joko hiipuu loppua kohden tai rikkoutuu laukalle, mikä on todennäköisyys, että se loistavan lennokas liike osuu siihen kisaradalla? Yksi kymmenestä. Niinpä sinä kisoissa teet vähän vaisumman lisäyksen, joka pysyy varmasti hallussa ilman rikettä.

Meillä estetreeneissä yksittäisten tehtävien ja radan ero on todella iso. Onni jännittää esteitä niin paljon, että jokaisen yksittäisen esteen hyppääminen on yleensä ekalla kerralla enemmän ja vähemmän tuskaista: monnesti este hypätään paikaltaan isolla loikalla hetken jumittamisen jälkeen. Sitten kun esteet ovat tuttuja, niillä voidaan kyllä treenata monenlaisia asioita. Yksi harjoitus tänä kesänä oli esimerkiksi hypätä samaa linjaa neljällä, viidellä ja kuudella askeleella. Radalla askeleista ei ole väliä, jokainen joka menee eteenpäin, on positiivinen.

Ihme kyllä, kisoissa Onni on kuitenkin hypännyt pääasiassa kaiken. Tähän astisista viidestä radasta vain yhdestä on tullut hylätty tulos. Myös paikaltaan tehtyjä loikkia on vain kaksi, yksi huhtikuun ja yksi toukokuun kisoissa. Viimeinen rata meni jo kuin tyhjää vaan. Mutta ei siellä radalla ole vielä mitään muuta vaadittu kuin ylittämään eteen tulevat (pienet) esteet tyylistä piittaamatta.

Eikä kesän kisaruljanssin keskellä muutenkaan ole kamalasti ehtinyt hioa asioita eteenpäin. Enemmänkin on pidetty tasoa yllä säännöllisillä treeneillä ja välissä nautittu kesäpäivistä hevosen kanssa pitkin kenttää viilettämällä. Palataan niihin hiomisiin sitten taas syksyn tullen. Sitä ennen edessä on kuitenkin vielä pari tehokasta kisakuukautta ja sitten tosiaan ehkä se ansaittu lepokausi.

Tänäänkin on hyppypäivä

...tai ehkä juuri tänään ei ole, jos tuota vettä ropisee samaan tahtiin vielä illalla, kun olen menossa ratsastamaan. Meillä on nimittäin kentällä ollut koko alkukesän aina jossain kohtaa yksi pikkueste, jota olen sitten jokaisella ratsastuskerralla hypännyt kerran tai kaksi. Tavoitteena on, että Onni lopulta oppisi, ettei aina ensimmäinen reaktio estettä lähestyessä tarvitse olla jännitys ja jarrut päälle. Maneesissa ei ehkä ole esteelle tilaa, jos siellä on kovasti ruuhkaa.

Eksyin seuraamaan jotakin sellaista keskusteluketjua, jossa pohdittiin, kuinka usein hevosella voi hypätä. Näkemykset tuntuvat jakautuvan karkeasti kahteen uskomukseen: 1) Hevonen kestää määrätyn määrän hyppyjä ja voi vain päättää, missä ajassa ne hypyt käyttää, ja 2) pieniä esteitä voi hypätä vaikka joka päivä.

Minusta se totuus kulkee jossakin tuolla välimaastossa ja oikeastaan vähän siitä sivussakin. Ensinnäkin, se kuinka monta hyppyä hevonen kestää, on yksilöllistä. Tietääkseni määrästä ei ole edes mitään viitteellistä, yleispätevää keskiarvoa laskettuna. Mistä sen sitten tietää, kuinka monta niitä hyppyjä on sille omalle ratsulle siunaantunut. Ja mikä on se aika, jossa ne hypyt tulisi käyttää? Onhan se kurjaa, jos hevonen muuten olisi vielä täydessä iskussa, mutta se hyppyjen määrä olisi tullut täyteen ja jalat eivät enää kestäisi enempää. Olen sen tavallaan ensimmäisen kisahevoseni kanssa kokenutkin. Mutta entäpä,jos olet säästellyt niitä jalkoja ja se yksi kaunis päivä saa vaikka ähkyn ja joudutan lopettamaan. Olisihan ne hypyt kannattanut hypätä siihen mennessä, ettei olisi jäänyt käyttämättä.

Entä mitä ovat ne pienet esteet, joita voi hypätä joka päivä? Minkä kokoisia esteitä se rajattujen hyppyjen määrä koskee? Ja kai silläkin nyt on jotain väliä, milaisissa olosuhteissa niitä hyppyjä tekee?

Joku taisi siellä keskustelussa olla myös sitä mieltä, että hevonen kyllästyy tai sen pää ei muuten kestä, jos hypätään liian usein. Varmaan joku hevone nsiihenkin väsyy, ihan niin kuin toiset hevoset eivät jaksa perus koulutyöskentelyä kovin montaa päivää viikossa, vaan tarvitsevat maastoiluja ja vaikka niitä esteitä jaksaanseen innostua.

No, meillä se "melkein joka päivä" tarkoittaa 2-3 kertaa viikossa. Esteen korkeus on alle puoli metriä ja hyppyjä on 2-4, paitsi sen kerran viikossa, kun on varsinaiset estetreenit. Joskus olemme saattaneet hypätä jopa kahdesti - ja joskus on ollut viikko, että varsinaiset treenit ovat jääneet kokonaan väliin. Mutta noin keskimäärin. Siitä voi sitten laskea todennäköisyyksiä, milloin meidän kiintiö on tullut täyteen. Niiden paikkaansapitävyys on yhtä varma kuin kesäpäivän sääennuste.

Olen jokuselle hevoselle nimittäin vuosien varrella teettänyt laajan ostotarkastuksen kuvineen. Aina hevosen rakenteesta löytyy joku asia, joka saattaa joskus tulevaisuudessa aiheuttaa vaivaa. Koskaan yhdenkään hevoseni ratsun ura ei ole päättynyt siihen heikkouteen, joka sen rakenteesta on kuvauksissa löydetty, vaan syy on ollut joku muu.

Tästähän voisi tietenkin joku tehdä tutkimuksen. Otetaan x-määrä varsoja ja pidetään kirjaa niiden elämän jokaisesta hypystä ja hypyn korkeudesta. Jos luku olisi vaikka 800 yli 80 cm:n hyppyä elämän aikana (täysin hatusta heitetty luku), mihin voi valittaa, jos oma hevonen hajoaakin hyppyrasituksesta johtuvaksi vammaksi katsotulla tavalla ennen tuota 800 maagista rajaa?

Nälkä kasvaa

Olin jo mielessäni miettinyt, miten tänään kirjoitan ja kumoan kaikki toukokuun lopulla rutiineista kirjoittamani viisaudet (http://puomienvalissa.blogspot.fi/2017/05/rutiinit-auttavat.html). Sunnuntain kisaan mikään ei nimittäin mennyt rutiinien mukaan, koska hevonen oli ennen kisoja lähes viikon juoksutuksella pienen selkävamman takia ja ratsastamaan päästiin vasta pari päivää ennen kisaa.

Verryttelyssä vielä näyttikin, että Onni on ihan tikissä, mutta radalla se jännittyi niin, että lennokkuus jäi vain haaveeksi ja pari rikkoakin tuli. Eihän suoritus huono ollut, paitsi ehkä Marin mielestä, mutta ei sillä nyt kehumaankaan pääse.

Pohdimme sitten paluumatkan jännityksen hallintaa niin, että ajoimme jopa vähän harhaan! Miten edes puolet siitä loistokkuudesta, jota perjantainakin taas koettiin ja nähtiin tunnilla, saataisiin siirrettyä kisaradalle?

Kun Onni tuli meille, siitä puhuttiin "vaikeana hevosena". Olemme tulleet siihen tulokseen, että se on todella helppo hevonen: Onnilla pitää vain ratsastaa oikein ja joka sekuntti 110-prosenttisesti, niin se kyllä tekee kaiken, mitä pyydetään. Eihän se nyt vaikeaa ole! Nyt se pitää vain saada niistä muutaman sekunnin välähdyksistä harjoituksissa siirrettyä kisaradalle koko radan ajaksi. Onneksi mä hyppään, ei tarvitse kyetä tuohon kuin noin minuutin ajan!

Ja sitten tarvitaan tietenkin kisarutiinia. Vielä on vähän hakusessa, miten ja kuinka kauan pitäisi verrytellä. Ja ehkä Onnikin vähän rentoutuu, kunhan saa kokemusta. Nyt on menty vasta kaksi kisaa ulkokentällä, jolloin kisa-alueeseen ei pääse tutustumaan verryttelyn aikana samalla tavalla kuin hallikaudella. Hallissahan se oli jo vähän helpompi.

Ei siis muuta kuin kiertämään. Vaikka meillähän olikin kisakalenterissa jo yksi kisa kumpaakin lajia per kuukausi, eli keskimäärin joka toinen viikonloppu joku kisa. Joskus vain ihmettelen sunnuntaiaamuna puoli kuudelta ylös kömpiessä, oliko meillä joskus puhetta harrastamisesta ilman sen suurempia tavoitteita?

Ojasta allikkoon

Olen aina roikkunut vasemmassa ohjassa. Suurin osa meistä on vahvempia toiselta puolelta kuin toiselta. Minulla tuota toispuoleisuutta vielä nuorempana korosti oikean käden pitkään kestänyt rasitusvamma. Sain käteen jopa tukilastan jossakin välissä. Kiukuttelin sitten lääkärille, että hevonen tulee oikealta läpi, kun kädessä ei ole voimaa. No kas kummaa, jos siinä on lasta, sen tarkoitus on juuri estää sitä voiman käyttöä.

Iän ja kaikenlaisten fyysisten vammojen myötä toispuoleisuuteni on "levinnyt" kädestä koko kroppaan. Viime syksynä aloitimme kovan treenin istunnan suoristamiseksi. Vasen kylki tuppasi romahtamaan alas, mikä näkyi niin tasaisella kuin esteilläkin. Heilahdin helposti hypyssäkin pois tasapainosta.

Harjoituksina käytin paljon muutakin kuin ratsastustreenejä. Kirjoitinkin olkalaukun kantamisesta toisella olalla tai sen jäykemmän jalan nostamisesta toisen päälle.

No, viime viikolla pääsin oikein tehotreeniin. Ensin kouluvalmennukseen ja sitten pari päivää myöhemmin estetunnille. Ja kas kummaa, kumpikin valmentaja kiinnitti huomiota samaan asiaan. Vasen ulkotuki jäi heikoksi. Siis vasen! Hevonenkin laukkasi nyt paremmin vasemmalle, kun oikea tuki oli kunnossa.

Ei se niin kovin tavatonta ole, että yhteen suuntaan vino hevonen kääntyy ensin toiseen suuntaan vinoksi ennen kuin tulee (parempaan) tasapainoon. Vai onko se sittenkin niin, että hevonen ei olekaan se parivaljakon vinoin osapuoli, vaan kuski omalla vinoudellaan saa hevosen vaikuttamaan vahvemmalta toiseen suuntaan?

Tulin taas kerran myös kiitollisena siihen tulokseen, että olemme Team Onnissa onnistuneet myös valmentajavalinnoissa. Eikä pelkästään siinä, että valmentajat sopivat meille ja hevoselle, vaan he täydentävät hienosti myös toisiaan.

Viime viikolla teimme koulutunnilla paljon siirtymisiä askellajin sisällä, niin ravissa kuin laukassakin. Etenkin laukassa päästiin oikeasti säätelemään tempoa ja askeleen pituutta pelkillä nimettömillä. Sitten estetunnilla hevonen ei ollut oikein kuulolla ja kas, päädyimme tekemään siirtymisiä laukan sisällä.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun molemmat valmentajat kiinnittävät niin minun kuin hevosenkin kohdalla samoihin asioihin huomiota. Joko he pitävät meiltä salaa pikapalavereita team Onnin opetuksesta tai sitten heillä yksinkertaisesti on samanlainen näkemys siitä, mitkä asiat meidän etenemisen kannalta milloinkin ovat ajankohtaisia. Uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon!

Tämä on taas myös hyvä todiste yhdestä lempiaiheestani nimittäin perustyöskentelyn merkityksestä esteratsastuksessa. Olenkin muutamalle tutulle jo puhunut siitä, että yhä tiukentuneisiin tuloskvaaleihin pitäisi esteratsastajilla lisätä koulukoe. Ei ole paljon vaadittu, että 2-tason esteratsastaja ensimmäisen kerran D-lupaa hakiessaan osoittaisi hevosen hallittavuuden jonkinlaiset alkeet kouluradalla. Se kertoisi minusta ratsastettavuudesta paljon enemmän kuin pari hurjasti, mutta puhtaasti kiidettyä, vähän kyseenalaista 80 sentin 1-tason esterataa (kyseenalaisella tarkoitan radan korkeutta ja vaatimustasoa, niissä kun voi olla kilpailujen välillä huikeita eroja). Sen sijaan uudelleenkvaalautuminen kolmen vuoden tauon jälkeen on minusta vähän yliampuvaa, mutta se onkin jo toinen asia.

Onnistuneita ja oivaltavia kesätreenejä itse kullekin!

Rutiinit auttavat

Team Onnin seuraavat kisat ovat edessä viikonloppuna. Valmistautuminen on jo aloitettu, sillä kyseessä on jälleen debytointi, tällä kertaa 2-tason kisoissa kouluratsastuksessa. Jännää!

Kaikki edes kerran elämässään urheilupsykologia kuunnelleet tai alan kirjallisuutta vilkaisseet tietävät, että jännitys ei ole pelkästään pahasta. Jos ei yhtään jännitä, ei todennäköisesti anna itsestään myöskään sitä 110-prosenttia. Sitten on tietenkin se toinen ääripää, jolloin on niin hermostunut, ettei kykene toimimaan normaalilla tasollaan. Kyse on paljolti myös jännityksen hallinnasta.

Kisoihin liittyy paljon muutakin jännitettävää kuin itse suoritus. Miten lastaus sujuu, entä matka? Muistanko kaikki oleelliset varusteet? Entä jo unohdan ne oikeanväriset hanskat kotiin? Tai lompakon? Tai hevosen paperit? Kisanumerokin pitää olla nykyään jo 1-tason kisoissa.

Ratkaisujakin pitää tehdä päivän aikana: mikä on oikea hetki ottaa hevonen ulos autosta, nousta selkään, mennä verryttelemään? Jos ollaan estekisoissa, kuinka paljon hypätä verkassa? Jos taas tuupataan koulua, milloin hevonen on parhaimmillaan, mutta ei väsytetty?

Paras tapa selvitä päivästä on luoda siihen selkeät rutiinit. Joku voisi nyt sanoa, ettei järjestelmällinen toimiminen sovi kaikille, mutta sellaista hevosta ei taida olla olemassakaan ja rutiinit koskevat isolta osin myös sitä hevosta. Jos se lastataan samalla kaavalla, verrytellään ja valmistellaan, hevonenkin oppii siihen, että näin tämä päivä menee ja tätä minulta odotetaan.

Pahin mahdollinen virhe on yrittää tehdä kisoissa jotakin, mitä ei koskaan tee kotona. Valitettavasti se ei ole ollenkaan niin mahdoton ajatus kuin äkkiseltään luulisi. Siinä jännittävässä tilanteessa ja kisapaineen alla voi hyvinkin tehdä epäjohdonmukaisia ratkaisuja.

Olemme myös yrittäneet asettaa realistista tavoitetta kisalle. Millaisia prosentteja lähdetään hakemaan, kun aiempaa näyttöä 2-tasolta ei ole? Loppujen lopuksi spekulointi on turhaa. Tiedämme kyllä, mihin Mari ja Onni ratsukkona pystyvät. Jos he tekevät parhaan suorituksensa, se on onnistuminen tuloksesta ja sijoituksesta huolimatta. Sittenpähän tiedetään, millä tasolla nyt mennään!

Sinänsä tuleva ohjelma ei sisällä mitään liikettä, jossa ratsukko olisi heikoilla. Nyt täytyy vain miettiä, mitä itseltä näistä kisoista hakee ja ratsastaa ne asiat niin kuin harjoituksissakin on tehty. Rutiinit siis mukaan myös itse suoritukseen! Jos kisasuoritus on ratsukon keskivertotasoa, suoritus on keskinkertainen. Jos itsestä ja hevosesta saa irti parasta, mitä tällä hetkellä harjoituksissa on pystytty tekemään, voidaan todeta kisan onnistuneen loistavasti. Sen enempää ei kannata edes lähteä yrittämään.

Minuakin jännittää, vaikka en ole ratsastusvuorossa - tai ehkä vielä enemmän juuri siksi. Mutta tämä on positiivista jännitystä, sellaista kivaa kihelmöintiä ja odotuksen tunnetta. Ja joka tapauksessa olen jo nyt ylpeä, kun näen Marin ja Onnin nimen ilmoittautuneiden listalla. Jo tänne asti pääseminen on onnistuminen! Minun roolini on osaltani huolehtia rutiineista: ratsastaa hevonen edellisenä päivänä, antaa kisa-aamuna rauha ratsukolle ja pysytellä taustalla kantamassa kamoja kyytiin, lastata hevonen ja kuunnella todennäköisesti tauotonta höpötystä kisamatka. Ja tietenkin ratsastaa siellä kameran takana jokainen askel radalla mukana.

Miten meni?

Ajoittain tuntui, että hyppyihin oli vaikea päästä kunnolla mukaan. Ehkä voin antaa sen itselleni anteeksi, kun katsoo kuvista noiden hyppyjen ilmavuutta.

Kun kisoja kierretään kokemattomalla hevosella, joka kerta on jonkinlainen debyytti edessä. Me debytoimme Onnin kanssa ulkokisoissa viime lauantaina.

Paitsi että ympärillä ei ole seiniä ja tilaa on usein enemmän kuin halleissa, ulkokauteen liittyy ainakin yksi oleellinen ero hallikauteen verrattuna. Etenkin pienissä kisoissa verryttely tapahtuu yleensä ryhmissä samassa tilassa, jossa sitten itse suoritus tehdään. Pariin esteeseenkin pääsee tutustumaan verryttelyhyppyjen kautta ennen rataa. Ulkona sen sijaan radalle mennään suoraan tekemään kisasuoritusta ilman sen kummempia tutustumisia.

Etenkin alkukaudesta voisikin toivoa, että näissä harjoitustilanteissa (1-tason ja harjoituskilpailut) radalla saisi olla valmistautuva ratsukko mukana. Se olisi etu sekä kisavuorossa olevalle ratsukolle, joka ei joutuisi kokonaan eroon muista ratsukoista, että valmistautuvalle ratsukolle, joka ehtisi vähän tutustua ympäristöön. Ymmärrän kyllä riskin, että kokemattomat ratsukot ajautuisivat kilpailevan ratsukon tielle joko huomaamattaan tai hevosen kontrollin pettäessä. Ja jos jompi kumpi sattuisi muksahtamaan selästä, vahinko voisi tuplaantua. Kyse on kuitenkin harjoitustilanteesta ja vaikka se voisikin (pientä) kuskia harmittaa syvästi, jos hänen ratansa menisi toisen ratsukon takia piloille, kyse ei kuitenkaan ole suuresta maineesta eikä mammonasta.

Tätä yksityiskohtaa lukuun ottamatta täytyy sanoa, että meillä kävi tuuri ulkokisadebyytin suhteen. Rata oli selkeä ja sillä oli hyvin aikaa, mikä on jännittyneen ja kokemattoman hevosen kanssa tärkeää. Verryttelyssä oli hyvin tilaa ja avulias "henkilökunta". Kisa sujui aikataulussaan.

No miten sitten pärjäsimme? Jos on hypännyt ensimmäisen kansallisen kisansa 25 vuotta sitten, ei kai voi kamalasti tuulettaa yhdellä kiellolla suoritetusta 70 sentin radasta. Tulos ja laatu eivät kuitenkaan kulje aina käsi kädessä. Omasta mielestäni suoritus oli ihan hyvä. Yksi sarjan väliin tullut ohiratsastus huonon sisäänhypyn takia oli enemmänkin tietoinen valinta olla ottamatta riskiä ja yrittää huonosta lähestymisestä hyppyä kuin varsinainen hevosen tottelemattomuus. Hevonen oli todella jännittynyt ja keskittynyt enemmän ympäristöönsä kuin esteisiin, mutta kuitenkin sen verran ratsastettavissa, että ylitti kaikki esteet, vaikka sitten paikaltaan ponkaisten, jos ei muuten. Pari lähestymistä otimme ravissa kontrollin varmistamiseksi, mutta ei sekään nyt varsinaisesti mitään haitannut.

Tietenkin sitä on jälkeenpäin miettinyt, olisiko pitänyt vain yrittää sitä sarjan b-osaa heti ensimäisellä lähestymisellä. Kisastahan nyt kuitenkin oli kyse. Mutta nollatuloksen vaihtoehtona olisi voinut myös olla nopea kielto, kun hevonen olisi kokenut tilanteen vaikeaksi ja mahdollisesti se olisi poikinut lisää ongelmia, kun muutenkin horjuva itseluottamus olisi saanut kolauksen. Nyt hevonen ei varmaan edes kokenut tilanteessa mitään negatiivista - sehän ei kuitenkaan tiedä, ettei sarjan hyppääminen uudelleen kuulunut rataan.

Olen aina ajatellut, että esteratsastus on paljon reilumpi laji kuin koulu. Jos puomi putoaa, se putoaa. Jos hevonen kieltäytyy, se kieltäytyy. Tulkinnanvaraisia tilanteita on aika vähän. Toisaalta esteratsastus on aika armoton laji. Ratsukko voi tehdä todella hyvän ja siistin suorituksen ja sitten yksi pieni arviointivirhe hevoselta ja puomin hipaisu voi tiputtaa ratsukon tuloksissa roimasti alaspäin. Toisaalta kaahaamalla ja roiskimalla esteet miten kuten yli, voi voittaa, jos on onnekas eikä yksikään puomi kolahda alas. Ja tämä koskee nimenomaan alemman tason kilpailuja.

On tietenkin kiva sijoittua ja pärjätä. Jos tavoite on kuitenkin jossakin muualla kuin nykytasolla, oleellisempaa on miettiä, onko oikeasti tyytyväinen omaan ratsastukseensa, ei paikkaansa tuloslistalla. Minä olen tyytyväinen siihen, että hevonen jännittävässä tilanteessa kuitenkin vastasi apuihini ja hyppäsi kaikki esteet ja että uskalsin pienen takapakin (tipuin ikävästi pari viikkoa sitten) jälkeen ratsastaa täysipainoisesti enkä toisaalta jäänyt missään vaiheessa matkustamaan ja "kokeilemaan", menisikö hevonen yli ilman varmistusta. Seuraavalla kerralla pitää tietenkin ratsastaa vielä rohkeammin, jotta mennään laukassa läpi radan eikä ehkä hypätä ainuttakaan estettä paikaltaan. Oma käsi saisi myös olla rennompi, se lukkiutui ajoittain.

Miten sinulla meni viime kisoissa, noin niin kuin ratsastuksellisesti?

Itsekritiikin rajat

Estehyppelyt vaihtuivat pääsiäismaanantaina koulukiemuroihin. Paitsi että Onni tietenkin osallistui - ja voitti - Marin kanssa oman luokkansa (K.N.Special), minäkin estekuskina osallistuin luokkaan lainaratsulla.

Pitkään aikaan en ole niin mitään kisaa jännittänytkään kuin tätä pientä, oman tallin harjoituskisaa. Arvoin loppuun asti, olisiko sittenkin pitänyt mennä tasoa helpompi luokka, kun yhteistyö hevosen kanssa on kuitenkin aika vähäistä. Kun helposta ceestä oli tarjolla vain todella helppo e.b.Special, päätin kuitenkin mennä beetä.

Kun aikaisempaa pohjaa ei ole, on tietenkin vaikea arvioida, millaista tulosta odottaa. Minä laskin edellispäivänä, että tuloksemme olisi ehkä 53-55 %. Siinä vaiheesas alkoi jo harmittaa, sillä mielestäni pitäisi olla realistista päästä ehkä 58 %:n tulokseen, että kyseisellä tasolla kannattaa startata. Näitä pikkukisoja kiertäessämme on tullut aika paljon vastaan niitäkin, jotka selvästikin ovat tulleet liian suurin luuloin esittämään hevosiaan radalle, johon ratsukko ei todellakaan ole valmis. No, sain tulokseksi 62,2 %, joten minun kohdallani tämä itsekritiikki toimii ehkä vähän liiankin tiukasti.

Koulukisoissa on sentään se hyvä puoli, että liian vaikealta radalta saa tuloksena korkeintaan pahan mielen ja tuomarin haukut. Esteillä voi kolhuja saada muukin kuin itsetunto. Jos fyysisiltä vammoilta säästytäänkin, ainakin hevosen itseluottamus voi myös kärsiä liian vaikean tehtävän edessä ja yhteistyöhön tulla iso särö.

Näitä ratsukoita on nähty turhankin paljon. Kun kotona on hypätty se yksi tai kaksi 80 sentin tai jopa metrin estettä, oletetaan, että ollaan valmiita samankorkuiselle radalle. Tai toisinaan on jopa hypätty ns. metrin rata (tai 80 tai 90 cm) kotitallin kisoissa. Nykyäänhän ei yli 80 sentin ratoja edes pääse starttaamaan ilman hyväksyttyjä tuloksia edellisestä korkeudesta (ja hyvä niin). Toisinaan se kotikisan rata on kuitenkin ollut "vähän" alimitoitettu ja etenkin okserit tuskin puolta metriä pidempiä (etu- ja takapuomin välinen pituus). Sitten mennään kisaan, jossa metri on metri, eli okseritkin voivat olla tasan siinä metrissä edestä ja takaa ja pituuskin metrin hujakoilla. Ja kun niitä esteitä sitten pitää hypätä nopeassa tempossa peräkanaa 8-9 hyppyä, ei se olekaan enää sama asia kuin se yksi metrin pysty siellä kotikentällä.

Vinkkinä kerrottakoon, että olemme Onnin kanssa treenanneet kotona reilun metrin esteitä osana useamman esteen tehtäväsarjoja ja silti emme päässeet ensimmäisellä 80 sentin radalla maaliin asti. Teknisen suorittamisen lisäksi kun kisa on aina kisa ja tuo oman lisäjännitysmomenttinsa touhuun.

Päteviä neuvoja

Neuvominen eri muodoissaan on viime päivinä ollut vahvasti mielen päällä, monestakin syystä. Toisaalta sillä parhaalla mahdollisella tavalla ja toisaalta sitten vähemmän positiivisessa mielessä.

Ratsastamiseni jäi muutamana viikkona vähän vähiin erinäisten kipuilujen takia. Näillä ratsastusvuosilla homma on jo niin selkäytimessä, että toisinaan parinkin kuukauden tauon jälkeen on päässyt tosi nopeasti hommaan kiinni, mutta nyt se kyllä näkyi omassa tekemisessä. Tuntui, että istunta on hukassa, ote hevoseen epävakaa ja se jokin herkkyys puuttuu. Estetreenit ja sitten kisatkin meni vähän sinnepäin.

Maanantaina pääsin vihdoin ja viimein kouluvalmennukseen. Siinäkin asiassa on ollut vähän huonoa onnea. Ajattelin, että nyt menee kyllä koko tunti mun asennon korjaamiseen, hevonen tulee siinä sivussa sitten avuille ja liikutetuksi. Vielä mitä. Alkuverryttelyn aikana valmentaja sai minun kroppani ruotuun ja hups, siinä me sitten harjottelimme laukan kokoamista ja ravi-käynti siirtymisiä väistön sisällä. Tuli jotenkin ihan mahtava fiilis, niin pienestä se olikin kiinni!

Tunnin jälkeen hehkutin kaikille, että kyllä Sari (Aminoff) on oikea velho työssään.

Päinvastaistakin on tullut nähtyä. Jokainen toki voi itse valita omat neuvonantajansa (tai ainakin, kenen neuvot ottaa vastaan, neuvojiahan riittää aina pyytämättäkin), mutta kyllä välillä harmittaa, kun näkee sokean taluttavan kuuroa. Käyn itsekin opettamassa, vaikka en ammattilainen olekaan, eli olen vähän jäävi saarnaamaan wannabee-valmentajista, mutta kyllä pitäisi pystyä sanomaan suoraan, jos ei omat taidot riitä auttamaan. Ja useinhan se on juuri niin, että mitä kokemattomampi ratsastaja, sitä vähemmän hänellä on kykyä arvioida neuvojansa osaamistasoa. Voisikin sanoa ehkä niin päin, että mitä kokemattomampi on, sitä pätevämmän opettajan tarvitsee, etenkin pedagogisessa mielessä. Aina kannattaa selvittää opettajansa taustat: millä "lihaksilla" hän neuvojaan jakelee?

Sama vinoutunut kuvio näkyy kilpailuissa. Ymmärrän, että tarvitaan kokeneempi ja kovemman koulutuksen saanut tuomari arvostelemaan isompia kisoja. Eihän noissa pienissä harjoituskisoissa ole niin iso asia, jos joku tulkinta ei olekaan ihan pilkun päälle sääntöjen mukainen. Kyse ei ole isoista rahoista tai maineesta. Mutta estekisoissa olisi kyllä vähintäänkin kohtuullista, ettei radoilla olisi mitään vähän sinnepäin -ratkaisuja. Olin esimerkiksi kerran 1-tason kisoissa, joissa sarjaväli poikkesi ns. standardista metrillä. Radoista vastannut henkilö vain totesi, ettei se nyt niin tarkkaa ole! Aika kohtuutonta minusta olettaa, että alle metrin radoilla olisi ratsukoita, jotka pystyisivät jotenkin tällaisen "pienen" haasteen ratkaisemaan.

On selvää, ettei kisojen järjestämisen kynnystä  voida nostaa liian korkeaksi ylettömillä vaatimuksilla. Myös ammattivalmentajien käyttäminen voi harrastelijalle olla jo taloudellinenkin kysymys. Kilpailujen järjestäjän tai opetusta antavan pitäisi kuitenkin ymmärtää olevansa jonkinlaisessa vastuussa myös niistä ratsukoista, jotka hänen oppejaan noudattavat tai ratojaan hyppäävät.

Sitten on vielä ne hyväntahtoiset tallikaverit ja kanssaratsastajat. Etenkin nuorempana neuvojia riitti kilvan kanssa kertomaan, välillä ihan hyviä käytännön ohjeitakin, mutta kovin monensorttista opastusta sai kyllä kuulla. Tällainen keski-ikäinen tätiratsastaja saa olla jo vähän paremmin rauhassa, mutta kyllä talliin mahtuu aina niitä, joilla on joka tilanteeseen ja tapahtumaan oma näkemyksensä kerrottavana. En kiellä, etteikö sitä itsekin mielellään tulisi otettua kantaa yhteen jos toiseenkin asiaan, Ihan tietoisesti olen yrittänyt pitää suuni kiinni, jos kyse ei nyt ole mielestäni turvallisuuden kannalta oikeasti merkittävästä asiasta. Sitä kun ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita eikä syytä olettaa, että toinen olisi jotenkin tietämätön ja ymmärtämätön.

Fokus omassa tekemisessä

Hevosihmiset huolehtivat aina ensisijaisesti hevosestaan. Se hoidetaan ja ruokitaan kunnolla ja jokaista muutosta käytöksessä tai liikkeessä tarkkaillaan. Jos ratsastus ei oikein sujunut, etsitään usein syitä hevosesta: onkohan se väsynyt edellispäivän treeneistä tai riehumisesta tarhassa naapurihevosen kanssa? Selkä on ehkä saanut kylmää sadesäällä. Se ei ollut oikein syönyt heiniään, onkohan vatsavaivoja? Tai sitten vain tutun maneesin nurkkaan oli ilmestynyt uusia tynnyreitä, jotka ovat hevosen mielestä aina pelottavia.

Tottakai hevosta pitää kuunnella herkällä korvalla. Se ei osaa kertoa muuten kuin elekielellä, kun kaikki ei ole hyvin. Ratsastajalla on vastuu ja hänen pitää osata lukea tilannetta: jos lihakset ovat jumissa, silloin ei pidä lähteä väkisin kokoamaan ja tekemään temppuja. 

Aika usein sen huonon päivän syynä voi olla myös ratsastaja itse. Ehkä se onkin se oma selkä, joka ei jousta. Kannattaako sitä väkisin yrittää rynkyttää keskiravia, jos ei kerta kaikkiaan pysty istumaan pehmeästi liikkeessä? Saattoihan se rankka päivä olla myös kuskilla ennen ratsastusta. Tai ehkä kotona olikin kinaa juuri, kun olit lähdössä tallille, ja pinna on vähän kireällä vielä hevosen selkään kiivetessäkin?

Yllättävän usein vika on satulan päällä, kun homma ei pelitä. Oli sitten kyse huonosta fiiliksestä tai osaamattomuudesta. Pieni oman asennon korjaus voi saada aikaan ihmeitä hevosen liikkeessä. Silti me helposti unohdamme keskittyä ratsastaessa itseemme ja siihen, mitä hevosen selässä teemme.

Pienissä kisoissa, jossa on sekä kokemattomia hevosia, että etenkin niitä kokemattomia ratsastajia, tämä näkyy hyvin. Lakananvalkoinen kuski kädet tikkusuorina ja jännittyneenä etukenossa selässä keikkumassa ei varmastikaan saa hevosta rauhoittumaan, rentoutumaan ja esittämään parastaan. Täytyy muistaa, että hevonen on laumaeläin ja sen laumassa on aina johtaja, johon muut luottavat. Ihmisen täytyy olla hevoselle tämä johtaja, muutenhan touhu olisi ihmisen kannalta vaarallista. Jos johtaja on jännittynyt, peloissaan ja epävarma, hevonenkin alkaa nähdä mörköjä nurkissa. Toisaalta, omalla rentoudella voi saada myös jännittyneen hevosen vähän luottavaisemmalle mielelle.

Esteillä tästä hyvä esimerkki on "erikoisesteet". Ensinnäkin moni puhuu erikoisesteistä, jos puomin lisäksi esteeseen kuuluu jokin lankku tai portti, muuriesteestä nyt puhumattakaan. Oikeastihan ne ovat ihan tavallisia esteitä. Pienillä talleilla näitä on valitettavan vähän käytössä. Kisoissa ne sitten tuntuvat kummajaisilta, joita toki hevonenkin, jos on sen luonteinen, voi hyvinkin tuijotella. Mutta aika usein se tuijottelija on myös ratsastaja, joka tulee "erikoisesteelle" jännittyneenä. Sitä voi unohtaa varmistaa eteenpäinpyrkimyksen, kun halutaan ohjasta vetämällä varmistaa, ettei hevonen ainakaan mene ohi. Tai sitten ajetaan sille esteelle hullun lailla pohkeella, jolloin ohjastuntuma unohtuu ja hevonen tosiaan livahtaakin esteeltä sivuun. Täytyyhän siinä nyt jotain kummallista olla, kun ratsastajakin noin hermostui.

Huolimatta 30 vuoden hyppykokemuksesta löydän tästä myös itseni. Koska Onni on juuri tuollainen tuijottelija, olen usein jo valmistautunut kieltoon, kun lähestymme porttia tai muuta poikkeavaa estettä ensimmäistä kertaa. Mutta harjoittelun puutteesta meitä ei voi syyttää. Todella harvoin hyppään ilman, että joku portti tai muovinen "sokeripala" on mukana treeneissä. Koska kalustoa on vähän, tulevana viikonloppuna ajattelin tehdä oikein perinteisen heinäpaaliesteen ja ehkä käyttää paria tynnyriä tolppina. Siinä sitä on taas ihmeteltävää, minulla ja hevosella.

Uskomaton Onni

Onni avasi viikonloppuna myös koulukisakauden. Lajin vaihtuessa myös kuski vaihtui, mutta tulos ei muuttunut kuin korkeintaan paremmaksi. Siskoni Mari voitti luokkansa hienoin pistein.

Onni on selkeästi kilpahevonen. Viimeisen viikon ennen kisoja hevonen oli kaikkea muuta kuin parhaimmillaan. Verryttelyssäkin se vielä jännitti, painoi kädelle eikä vastannut oikein pohkeeseen. Kun pilli soi, hevonen jätti kaiken muun ja keskittyi suoritukseen.

Minua ilahduttaa kisoissa hevosen hienoa reaktiotakin enemmän siskoni kisahermot. Viimeksi nuoruusvuosinaan kilpailleesta hermoilijasta on tullut rauhallinen ratsastaja, joka pystyy keskittymään radalla juuri siihen, mitä on tekemässä.

Iloitsisin Marin onnistumisista, vaikka en itse olisikaan tässä näin vahvasti mukana. Voin myöntää, että nyt tunnen suorituksista myös pientä omaa ylpeyttä: yhdessähän pohjatyötä on tehty ja hevosta rakennettu eteenpäin.

Tämä onnistumisen ilo piti tottakai jakaa myös sosiaalisessa mediassa. Oli jotenkin liikuttavaa, kuinka moni tykkäsi, ihastui ja kommentoi Marin ja Onnin menestystä. Omalta tallilta innokkaimmat olivat jopa lähteneet kannustusjoukoiksi paikan päälle.

Olen välillä kaivannut juniorivuosieni yhteisöllistä talliporukkaa. Meillä oli muun muassa viikottain kouluvalmennukset, joissa ratsastettiin kahdessa ryhmässä. Toinen ryhmä istui sitten seuraamassa toisten tuntia siinä kentän laidalla ja tuntien jälkeen kunkin suorituksia analysoitiin yhteisten kahvien merkeissä. Joku toi välillä pullaakin.

Tässä virtuaalisessa yhteisössä - ja myös tallinkäytävillä - saaduista kannustavista kommenteista tuli vähän samanlainen fiilis. Erityisesti lämmitti kommentti “Onnea team Onni”. Kun se kerran oli keksitty, johan siihen tarttui toinen ja kolmaskin. Minusta se oli niin mainio, että taidan ottaa sen jatkossa käyttöön vakituisesti.

Meillä on nimittäin hieno tiimi. Onnistumisen olivat huomioineet myös molemmat valmentajamme. Ja kaikki taustajoukot tallikavereista meidän äitiin ja sunnuntaipäivänsä jälleen uhranneeseen, kuskina toimineeseen Marin mieheen ovat osa team Onnia. Meillä on käynyt uskomaton onni saada näin hieno tiimi ympärillemme. Kuuluisa ratsastuspiirien kateus ei ainakaan vielä ole näyttänyt tässä projektissa vihreää naamaansa.

Koska menestykseen tarvitaan aina vähän myös tuuria, team Onni toivottaa reilun pelin hengessä kaikille menestyksekästä kisakautta: “Kell’ Onni on, se voittakoon!

Verryttelyn tarkoitus

Debytoimme Onnin kanssa viikko sitten estekisoissa. kyseessä oli pienet harjoituskilpailut lähinnä tallin omalle väelle. Mutta kyllä pihassa trailereitakin jokunen näkyi, joten emme me ainoita vierailevia tähtiä olleet.

Treenaamme melko pienessä hallissa ympäri vuoden, joten sinänsä pienikään halli ei ole meille mikään kauhistus. Verryttely pienissäkin ryhmissä kokonaisen radan seassa on aina kuitenkin haasteellista ja mitä kokemattomampia ratsukoita, sitä enemmän osutaan törmäyskurssille keskenään.

Vartin verryttelyaika on myös monelle hevoselle tosi lyhyt, ainakin meidän Onnille. Aikaakin enemmän minua häiritsee logiikka, jossa hevosta ensin verryttellään hypyt mukaan lukien se 7,5 minuuttia toiseen suuntaan ja sitten 7,5 toiseen. Eikö sitä hevosta pitäisi ensin lämmitellä ravissa ja laukassa ja sitten verryttelyn lopuksi hypätä?

Jos minä saisin päättää, miten tuo vartti käytettäisiin parhaiten, aloittaisin verryttelyn vaikkapa vasempaan (suunnalla ei ole merkitystä). Neljän minuutin päästä suunta vaihtuisi, tässä tapauksessa oikeaan, ja verryttelyesteenä olisi pystyeste, joka aluksi olisi pieni kavaletti ja sitten nostettaisiin radan korkeuteen. Seitsemän minuutin päästä suunta taas vaihtuisi ja palattaisiin vasempaan kierrokseen hyppäämään toinen verryttelyeste, tässä tapauksessa okseri. Tarvittaessa takapuomi voisi ensin olla nostettu sivuun. Hypyille olisi aikaa neljä minuuttia ennen verryttelyn päättymistä.

Sitten se hyppyjen määrä. Minä olen joskus vuosia sitten oppinut sellaisen nyrkkisäännön, että tavoitteena on hypätä seitsemän verryttelyhyppyä. Ensin 2-3 lämmittelyhyppyä pienellä pystyllä. Sitten pystyä vähän nostetaan ja hypätään isompana kaksi onnistunutta hyppyä. Jos tulee pudotus tai muuten huono hyppy, otetaan tietenkin vielä lisähyppy perään. Sama okserilla. Isolla ulkoverryttelykentällä tähän voi tulla vähän useampi hyppy, jos molemmat estetyypit on hypättävissä molemmista suunnista, mutta juurikaan yli kymmentä hyppyä ei pitäisi kertyä, varsinkaan, jos päivään on suunniteltu vielä toinenkin rata. Hevosenhan on tarkoitus olla parhaimmillaan siellä radalla, ei verryttelyssä.

Törmäsin tässä minun come back-kisassa toiseenkin verryttelyyn liittyvään paasausaiheeseeni, nimittäin esteiden korkeuteen. Kun olimme hallissa, jossa esteet olivat valmiiksi radan esteitä, ne olivat suoraan "täydessä" korkeudessa. No, me olimme hyppäämässä polvenkorkuisia esteitä, joten sinänsä se ei varmaan haitannut. Toisen kierroksen teimme 80 sentin korkeudessa, ja samassa verryttelyssä oli myös kymmenen senttiä matalampaa rataa hyppääviä. Toimihenkilö tarjoutui ystävällisesti nostamaan meille 80 sentin hyppääjille verryttelyesteitä tuon kymmenen senttiä. Minä en käyttänyt tätä mahdollisuutta kuin toisessa kierroksessa. Miksikö?

Esteverryttelyssä saa sääntöjen mukaan hypätä maksimissaan kymmenen senttiä korkeampia esteitä kuin osallistuttavan luokan korkeus. En muista koskaan käyttäneeni tätä mahdollisuutta. Ratamesariuraa aloitellessani muistan myös kilpailun, jossa ratsastajat olivat valittaneet verryttelykentän pohjan laatua ja tähän vedoten radan esteet tuli pitää alimitoitettuna. En voinut käsittää ajatusta, kun kisakentän pohja kuitenkin oli hyvässä kunnossa. Miksikö?

Käsitykseni mukaan kukin kisoihin osallistuja on vastuullinen etukäteen varmistamaan, että on ratsukkona kykeneväinen suoriutumaan korkeudesta, jota on tulossa hyppäämään. Toivon mukaan tuo korkeus on testattu jo kotiharjoituksissa. Kilpailun verryttelyn tarkoitus on lämmitellä hevonen ja saada tuntuma hyppäämiseen. Isompia esteitä verryttelyssä tarvitaan korkeintaan ratsastajan korvien välin rauhoittamiseksi, mutta jos tuon yksittäisen esteen hyppääminen verryttelyssä on mielenrauhan edellytys kokonaisen radan suorittamiseen, korkeus ei ehkä ole valittu oikein.

Kilpailemistakin pitää harjoitella, niin ratsastajien kuin hevostenkin. Tilanne ja olosuhteet ovat aina toisenlaiset kuin kotioloissa ja harjoituksissa. Amatööreille kilpailu ei koskaan ole oikea tilanne testata tehtävien osalta ratsukon äärirajoja.