Kyran klinikalle oli osallistunut söpö suomiputte. Tai en minä tiedä, millainen se oli, mutta asia oli kuitenkin erikseen mainittu klinikan yhteenvedossa - Kyra suhtautui niin hienosti, kun yksi osallistujista oli suomenhevonen. Varmaan juhlavuoden kunniaksi.
Eihän se suomenhevonen, laadukaskaan, varmaan samanlaisia piaffeja ja piruetteja tee, mutta pointtihan on siinä, että jokaisesta yksilöstä voi saada parhaan omalla tasollaan. Tai jokaisesta ratsukosta. Ei kaikista ratsastajistakaan tule koskaan maailmanhuippuja, vaikka rahaa huippuhevoseen olisikin ja aikaakin uhraisi loputtomasti.
Meneekö se hevonen sitten hukkaan, jos ratsastaja ei ole yhtä lahjakas tai vaan valmis uhraamaan muuta elämää ratsastuksen hyväksi? Tuskin se hevonen osaa sitä surra. Sillä ei ole luonnostaan kunnianhimoa eikä se varmaan harmittele, ettei pääse opettelemaan piruetteja. Jos hevosta pidetään hyvin, hoidetaan säännöllisesti ja yhteistyö muuten ratsastajan ja hevosen välillä sujuu, hevonen on varmaan ihan yhtä tyytyväinen ilman parrasvaloja, GP-ratoja ja palkintokaappia.
Ihminen on se, jolla on kunniahimoisia unelmia, joka kaipaa kisajännitystä, haasteita ja onnistumisia. Onneksi niitä voi saada myös tällä harrastetasolla. Itsensä ylittäminen voi olla yhtä vaikeaa hyppäämällä se 50 kuin 150 senttiä tai onnistumisen iloa saada pyöreästä voltista vasemmassa kierroksessa siinä missä sarjavaihdoista. Surullista ja tuskaistakin se on molemmille osapuolille, jos ihminen haluaa enemmän kuin hevonen voi antaa.
Ammattilainen, ja miksei pitkän linja amatöörikin, oppii siihen, että hevosia tulee ja menee. Se ei tarkoita, ettei niistä yksilöinä tykkäisi ja välittäisi. Minusta ei olisi pitämään hevosta vuosikausia, jos sillä ei voisi ratsastaa tavoitteellisesti - kuukausiakin vain pakon sanelemana, jos hevonen loukkaantuu niin, että kuntoutus vaatii pitkää pinnaa. Mutta on Onni silti meille tärkeä ihan omana itsenään, Onni Ponni Pompulaisena, vaikka ne parhaat hetket ovatkin niitä hyviä suorituksia, isoja hyppyjä, vastalaukkakaarteita ja upeita kokoamisia enemmän kuin rauhallisia maastoretkiä tai vain hiljaisia rapsutteluhetkiä tallissa. Niitä, joita pompula ei ehkä parhaiten kuvaa!
Siksi olenkin valtavan kiitollinen, että Mari näki Onnin laadun silloinkin, kun se ei silmällä ollut ehkä havaittavissa. Siinä on riittävästi hevosta meille kummallekin sillä tasolla, johon tällaisella muutaman kerran viikossa ratsastelulla osana muuta elämää voi realistisesti tähdätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti