Koulupuolella oli kauden alussa pohjalla yksi kotitallin harjoituskisa edellissyksyltä. Huikeilla yli 70 prosentin pisteillä Mari ja Onni olivat voittaneet ylivoimaisesti, joten kausi aloitettiin suoraan helppo B-tasolta. Voittoputki jatkui ensin Hämeenlinnassa pienissä 1-tason kisoissa (aikuismerkin kouluohjelma) ja sitten pääsiäisenä kotitallilla harjoituskisoissa K.N. Specialissa. Molemmista tuli yli 65 prosentin tulokset.
Menestyksestä on aina mukava nauttia, mutta jos haluaa päästä eteenpäin, pitää vaatimustasoa nostaa. Koska kotitreeneissä oltiin jo keväällä monessa asiassa helpon Aan harjoituksissa, lisättiin yhdellä kertaa sekä kilpailun tasoa että vähän luokkien vaativuutta. Lasten esiohjelmasta löytyy jo vastalaukkoja ja temponlisäyksiä ja kun kisatkin vaihtuivat 2-tasolle, pisteet eivät enää nousseet huippulukemiin. Yli 60 prosentin päästiin kuitenkin Järvenpäässä toukokuun lopulla, Kellokoskella kesäkuussa ja Pälkäneellä heinäkuussa.
Elokuun Kellokosken 2-tason kisassa koettiin pieni takapakki. Kentällä ollut lätäkkö osoittautui ylivoimaiseksi eikä siitä selviämiseen oikein löytynyt eväitä. Ei muuta kuin nopeasti uusi startti elokuun lopulla Tuusulassa. Tasokkaassa 1-tason kisassa tulikin sitten viides sija ja 65 prosentin haamurajakin oli jo lähellä, 64,77.
En tiedä, oliko meillä varsinaisesti selkeitä tavoitteita tälle kaudelle. Ensin lähdimme vain kokeilemaan, miten arkajalka selviytyy kisatilanteesta. Kun se sitten selviytyikin niin valtavan hyvin, saattoi mielessä jo siintää helpon A:n radat. Lisääntyneet paineet näkyivät kesän radoilla myös hevosen jännittyneisyytenä ja pieninä rikkoina. Ehkä ensi vuoden tavoitteeksi onkin hyvä ottaa alkukauden rentouden löytäminen uudelleen. Aata mennään sitten kun on sen aika, ja sillä välin voidaan nauttia upeista hetkistä kotitreeneissä!
Estepuolella oli oikeastaan yksi selkeä tavoite: saada hevonen hyppäämään kokonainen rata pysähtymättä. Jotta tarvittaessa esteet voitiin hypätä vaikka sieltä pysähdyksistä, piti korkeudet pitää pieninä.
Onni yllätti taas. Ekassa harjoituskisassa helmikuun lopulla huikea 60 sentin rata meni kuin vettä vaan, joten hypättiin sitten sama rata 20 senttiä korkeampana uudelleen, jälleen kuin leikiten. Siitä innostuneena hankin jo D-luvankin, josko tästä vaikka edetään nopeasti ylöspäin.
Takkulan 1-tason kisassa huhtikuun alussa tuli sitten totuus vastaan. 70 sentillä selvittiin yhdellä kiellolla, 80:ssä ei päästy kolmosestettä pidemmälle. Kyllä otti luonnon päälle todeta, ettei tässä suurta sankaritarinaa tehtykään hetkessä.
Sitten alkoi ulkokausi ja tipuin maanpinnalle ihan kirjaimellisesti. Tällä kertaa henkiset kolhut ovat korjaantuneet fyysisiä nopeammin. Iskun aiheuttamia kolhuja kolottaa vielä näin syksylläkin, mutta henkisistä selvittiin esteradalle asti jo parissa viikossa. 70 senttiä tehtiin puoliksi ravissa, yhdellä ohiratsastuksella ja yhdellä paikaltaan hypyllä, mutta sentään maaliin.
Ulkokausi toi myös harjoitteluun uuden ulottuvuuden. Isolla kentällä saattoi pitää pientä estettä koko ajan pystyssä ja sitä me sitten hypittiin lähes joka ratsastuskerrallani (3 kertaa viikossa) läpi kesän. Vaikka se ei harjoituksissa aina siltä ole tuntunut, ilmeisesti "siedätyshoito" tuotti myös tulosta. Viimeiset kolme kisaa nimittäin sujuivat kuin vettä vaan, pysähtelystä ei ole ollut radoilla enää tietoakaan: heinäkuussa Takkula 70 cm 0/0, elokuussa Riihimäki 80 cm 4 vp pudotuksesta ja Pornainen syyskuussa 80 cm 0/0.
Alkuperäinen tavoite siis saavutettiin ja nyt meillä on ensi kaudelle myös tulokset 2-tason kilpailuja varten. Mikähän olisi realistinen tavoite kuuden kisan ja kahdeksan radan kokemuksen perusteella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti