Fokus omassa tekemisessä

Hevosihmiset huolehtivat aina ensisijaisesti hevosestaan. Se hoidetaan ja ruokitaan kunnolla ja jokaista muutosta käytöksessä tai liikkeessä tarkkaillaan. Jos ratsastus ei oikein sujunut, etsitään usein syitä hevosesta: onkohan se väsynyt edellispäivän treeneistä tai riehumisesta tarhassa naapurihevosen kanssa? Selkä on ehkä saanut kylmää sadesäällä. Se ei ollut oikein syönyt heiniään, onkohan vatsavaivoja? Tai sitten vain tutun maneesin nurkkaan oli ilmestynyt uusia tynnyreitä, jotka ovat hevosen mielestä aina pelottavia.

Tottakai hevosta pitää kuunnella herkällä korvalla. Se ei osaa kertoa muuten kuin elekielellä, kun kaikki ei ole hyvin. Ratsastajalla on vastuu ja hänen pitää osata lukea tilannetta: jos lihakset ovat jumissa, silloin ei pidä lähteä väkisin kokoamaan ja tekemään temppuja. 

Aika usein sen huonon päivän syynä voi olla myös ratsastaja itse. Ehkä se onkin se oma selkä, joka ei jousta. Kannattaako sitä väkisin yrittää rynkyttää keskiravia, jos ei kerta kaikkiaan pysty istumaan pehmeästi liikkeessä? Saattoihan se rankka päivä olla myös kuskilla ennen ratsastusta. Tai ehkä kotona olikin kinaa juuri, kun olit lähdössä tallille, ja pinna on vähän kireällä vielä hevosen selkään kiivetessäkin?

Yllättävän usein vika on satulan päällä, kun homma ei pelitä. Oli sitten kyse huonosta fiiliksestä tai osaamattomuudesta. Pieni oman asennon korjaus voi saada aikaan ihmeitä hevosen liikkeessä. Silti me helposti unohdamme keskittyä ratsastaessa itseemme ja siihen, mitä hevosen selässä teemme.

Pienissä kisoissa, jossa on sekä kokemattomia hevosia, että etenkin niitä kokemattomia ratsastajia, tämä näkyy hyvin. Lakananvalkoinen kuski kädet tikkusuorina ja jännittyneenä etukenossa selässä keikkumassa ei varmastikaan saa hevosta rauhoittumaan, rentoutumaan ja esittämään parastaan. Täytyy muistaa, että hevonen on laumaeläin ja sen laumassa on aina johtaja, johon muut luottavat. Ihmisen täytyy olla hevoselle tämä johtaja, muutenhan touhu olisi ihmisen kannalta vaarallista. Jos johtaja on jännittynyt, peloissaan ja epävarma, hevonenkin alkaa nähdä mörköjä nurkissa. Toisaalta, omalla rentoudella voi saada myös jännittyneen hevosen vähän luottavaisemmalle mielelle.

Esteillä tästä hyvä esimerkki on "erikoisesteet". Ensinnäkin moni puhuu erikoisesteistä, jos puomin lisäksi esteeseen kuuluu jokin lankku tai portti, muuriesteestä nyt puhumattakaan. Oikeastihan ne ovat ihan tavallisia esteitä. Pienillä talleilla näitä on valitettavan vähän käytössä. Kisoissa ne sitten tuntuvat kummajaisilta, joita toki hevonenkin, jos on sen luonteinen, voi hyvinkin tuijotella. Mutta aika usein se tuijottelija on myös ratsastaja, joka tulee "erikoisesteelle" jännittyneenä. Sitä voi unohtaa varmistaa eteenpäinpyrkimyksen, kun halutaan ohjasta vetämällä varmistaa, ettei hevonen ainakaan mene ohi. Tai sitten ajetaan sille esteelle hullun lailla pohkeella, jolloin ohjastuntuma unohtuu ja hevonen tosiaan livahtaakin esteeltä sivuun. Täytyyhän siinä nyt jotain kummallista olla, kun ratsastajakin noin hermostui.

Huolimatta 30 vuoden hyppykokemuksesta löydän tästä myös itseni. Koska Onni on juuri tuollainen tuijottelija, olen usein jo valmistautunut kieltoon, kun lähestymme porttia tai muuta poikkeavaa estettä ensimmäistä kertaa. Mutta harjoittelun puutteesta meitä ei voi syyttää. Todella harvoin hyppään ilman, että joku portti tai muovinen "sokeripala" on mukana treeneissä. Koska kalustoa on vähän, tulevana viikonloppuna ajattelin tehdä oikein perinteisen heinäpaaliesteen ja ehkä käyttää paria tynnyriä tolppina. Siinä sitä on taas ihmeteltävää, minulla ja hevosella.