Treenaamme melko pienessä hallissa ympäri vuoden, joten sinänsä pienikään halli ei ole meille mikään kauhistus. Verryttely pienissäkin ryhmissä kokonaisen radan seassa on aina kuitenkin haasteellista ja mitä kokemattomampia ratsukoita, sitä enemmän osutaan törmäyskurssille keskenään.
Vartin verryttelyaika on myös monelle hevoselle tosi lyhyt, ainakin meidän Onnille. Aikaakin enemmän minua häiritsee logiikka, jossa hevosta ensin verryttellään hypyt mukaan lukien se 7,5 minuuttia toiseen suuntaan ja sitten 7,5 toiseen. Eikö sitä hevosta pitäisi ensin lämmitellä ravissa ja laukassa ja sitten verryttelyn lopuksi hypätä?
Jos minä saisin päättää, miten tuo vartti käytettäisiin parhaiten, aloittaisin verryttelyn vaikkapa vasempaan (suunnalla ei ole merkitystä). Neljän minuutin päästä suunta vaihtuisi, tässä tapauksessa oikeaan, ja verryttelyesteenä olisi pystyeste, joka aluksi olisi pieni kavaletti ja sitten nostettaisiin radan korkeuteen. Seitsemän minuutin päästä suunta taas vaihtuisi ja palattaisiin vasempaan kierrokseen hyppäämään toinen verryttelyeste, tässä tapauksessa okseri. Tarvittaessa takapuomi voisi ensin olla nostettu sivuun. Hypyille olisi aikaa neljä minuuttia ennen verryttelyn päättymistä.
Sitten se hyppyjen määrä. Minä olen joskus vuosia sitten oppinut sellaisen nyrkkisäännön, että tavoitteena on hypätä seitsemän verryttelyhyppyä. Ensin 2-3 lämmittelyhyppyä pienellä pystyllä. Sitten pystyä vähän nostetaan ja hypätään isompana kaksi onnistunutta hyppyä. Jos tulee pudotus tai muuten huono hyppy, otetaan tietenkin vielä lisähyppy perään. Sama okserilla. Isolla ulkoverryttelykentällä tähän voi tulla vähän useampi hyppy, jos molemmat estetyypit on hypättävissä molemmista suunnista, mutta juurikaan yli kymmentä hyppyä ei pitäisi kertyä, varsinkaan, jos päivään on suunniteltu vielä toinenkin rata. Hevosenhan on tarkoitus olla parhaimmillaan siellä radalla, ei verryttelyssä.
Törmäsin tässä minun come back-kisassa toiseenkin verryttelyyn liittyvään paasausaiheeseeni, nimittäin esteiden korkeuteen. Kun olimme hallissa, jossa esteet olivat valmiiksi radan esteitä, ne olivat suoraan "täydessä" korkeudessa. No, me olimme hyppäämässä polvenkorkuisia esteitä, joten sinänsä se ei varmaan haitannut. Toisen kierroksen teimme 80 sentin korkeudessa, ja samassa verryttelyssä oli myös kymmenen senttiä matalampaa rataa hyppääviä. Toimihenkilö tarjoutui ystävällisesti nostamaan meille 80 sentin hyppääjille verryttelyesteitä tuon kymmenen senttiä. Minä en käyttänyt tätä mahdollisuutta kuin toisessa kierroksessa. Miksikö?
Esteverryttelyssä saa sääntöjen mukaan hypätä maksimissaan kymmenen senttiä korkeampia esteitä kuin osallistuttavan luokan korkeus. En muista koskaan käyttäneeni tätä mahdollisuutta. Ratamesariuraa aloitellessani muistan myös kilpailun, jossa ratsastajat olivat valittaneet verryttelykentän pohjan laatua ja tähän vedoten radan esteet tuli pitää alimitoitettuna. En voinut käsittää ajatusta, kun kisakentän pohja kuitenkin oli hyvässä kunnossa. Miksikö?
Käsitykseni mukaan kukin kisoihin osallistuja on vastuullinen etukäteen varmistamaan, että on ratsukkona kykeneväinen suoriutumaan korkeudesta, jota on tulossa hyppäämään. Toivon mukaan tuo korkeus on testattu jo kotiharjoituksissa. Kilpailun verryttelyn tarkoitus on lämmitellä hevonen ja saada tuntuma hyppäämiseen. Isompia esteitä verryttelyssä tarvitaan korkeintaan ratsastajan korvien välin rauhoittamiseksi, mutta jos tuon yksittäisen esteen hyppääminen verryttelyssä on mielenrauhan edellytys kokonaisen radan suorittamiseen, korkeus ei ehkä ole valittu oikein.
Kilpailemistakin pitää harjoitella, niin ratsastajien kuin hevostenkin. Tilanne ja olosuhteet ovat aina toisenlaiset kuin kotioloissa ja harjoituksissa. Amatööreille kilpailu ei koskaan ole oikea tilanne testata tehtävien osalta ratsukon äärirajoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti