Oppiminen on kummallinen juttu. Voit tietää, mitä sinun pitäisi tehdä, harjoitella sitä ahkerasti ja sitten oivaltaminen tapahtuu jossakin tosi yllättävässä tilanteessa eikä ollenkaan silloin, kun mietit asiaa aktiivisesti.
Minä koin toissasunnuntaina tällaisen oivaltamisen hetken. Ykkösratsuni Onni on kovin isoliikkeinen hevonen ja minulle selkäleikkauksenkin läpikäyneenä sen ravissa istuminen on ollut varsinainen projekti. Tiedän kyllä, että pitäisi vain uskaltaa rentouttaa sisäreidet ja hartiat ja "antaa pompottaa", niin pomppisi vähemmän. Mutta kun se selkä ei vaan tunnu joustavan. No, askel kerrallaan olemme edenneet.
Hyvänä harjoituskappaleena on toiminut viikkoratsuni Neron, jolla on paljon tasaisempi liike. Sen selässä olen ehtinyt paremmin miettiä itseäni ja myös suoristaa vinoa istuntaani. Kuitenkin tuo hetki, jolloin todella konkreettisesti koin saavuttavani tavoitteen ainakin hetkellisesti, tapahtui toissasunnuntaina, kun olin "vierailemassa" ystäväni friisitamman selässä. Lämmettyään tamma helposti jäi juoksemaan kättä vasten. Kun hevonen oli kovin jännittynyt, minä oikein tietoisesti rentotutinkin itseni ja kas, hevonenkin allani rentoutui ja rauhottui. Sitä kokemusta on vaikea selittää, mutta oli jotenkin upeaa tajuta, että nyt mä vain päästin itseni rennoksi ja huomata sen vaikutukset. Ja TUNTEA, miten mä pääsin liikkeeseen mukaan.
Vähän toisenlainen onnistumisen tunne tuli sitten toissapäivän estetunnilla. Viime viikollahan suorastaan ärsyynnyin niistä vasemmassa ohjassa roikkumiseen liittyvistä kommenteista (http://puomienvalissa.blogspot.fi/2017/02/sa-teit-virheen.html). No, asian analysoiminen oikein "paperilla" näytti auttavan, sillä nyt mä huomasin pääseväni niistä kaarteista läpi johtavalla otteella vetämisen sijasta. Sitäkin on jotenkin vaikea tajuta, miksi en ole tehnyt niin koko ajan, kyllähän mä olen tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Jostain syystä vaan siinä nopeassa tilanteessa on turvautunut siihen sisäohjassa roikkumiseen, vaikka kuinka on tiennyt, ettei niin pidä tehdä.
Muistan jonkun sanoneen, että ratsastus on kuin pyörälläajo, kerran opittuaan sitä taitoa ei unohda. Olen eri mieltä. Jokaisella ratsastajalla on omat heikkoutensa ja puutteensa, joita pitää harjoittaa koko ajan. Muuten ne taas palaavat vainoamaan, vaikka kuinka tietäisit, miten oikeasti pitäisi toimia ja olla.
Myös erilaiset hevoset opettavat. Se oma luottoratsu oppii, paitsi hyävksikäyttämään heikkouksiasi, myös antamaan niitä anteeksi. Toisaalta vain pitkäjänteisellä ja jatkuvalla yhteistyöllä saman hevosen kanssa voi päästä etenemään ja hienosäätämään omaa tekemistään.
Tänään taas kouluvalmennukseen tekemään uusia oivalluksia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti