Neuvominen eri muodoissaan on viime päivinä ollut vahvasti mielen päällä, monestakin syystä. Toisaalta sillä parhaalla mahdollisella tavalla ja toisaalta sitten vähemmän positiivisessa mielessä.
Ratsastamiseni jäi muutamana viikkona vähän vähiin erinäisten kipuilujen takia. Näillä ratsastusvuosilla homma on jo niin selkäytimessä, että toisinaan parinkin kuukauden tauon jälkeen on päässyt tosi nopeasti hommaan kiinni, mutta nyt se kyllä näkyi omassa tekemisessä. Tuntui, että istunta on hukassa, ote hevoseen epävakaa ja se jokin herkkyys puuttuu. Estetreenit ja sitten kisatkin meni vähän sinnepäin.
Maanantaina pääsin vihdoin ja viimein kouluvalmennukseen. Siinäkin asiassa on ollut vähän huonoa onnea. Ajattelin, että nyt menee kyllä koko tunti mun asennon korjaamiseen, hevonen tulee siinä sivussa sitten avuille ja liikutetuksi. Vielä mitä. Alkuverryttelyn aikana valmentaja sai minun kroppani ruotuun ja hups, siinä me sitten harjottelimme laukan kokoamista ja ravi-käynti siirtymisiä väistön sisällä. Tuli jotenkin ihan mahtava fiilis, niin pienestä se olikin kiinni!
Tunnin jälkeen hehkutin kaikille, että kyllä Sari (Aminoff) on oikea velho työssään.
Päinvastaistakin on tullut nähtyä. Jokainen toki voi itse valita omat neuvonantajansa (tai ainakin, kenen neuvot ottaa vastaan, neuvojiahan riittää aina pyytämättäkin), mutta kyllä välillä harmittaa, kun näkee sokean taluttavan kuuroa. Käyn itsekin opettamassa, vaikka en ammattilainen olekaan, eli olen vähän jäävi saarnaamaan wannabee-valmentajista, mutta kyllä pitäisi pystyä sanomaan suoraan, jos ei omat taidot riitä auttamaan. Ja useinhan se on juuri niin, että mitä kokemattomampi ratsastaja, sitä vähemmän hänellä on kykyä arvioida neuvojansa osaamistasoa. Voisikin sanoa ehkä niin päin, että mitä kokemattomampi on, sitä pätevämmän opettajan tarvitsee, etenkin pedagogisessa mielessä. Aina kannattaa selvittää opettajansa taustat: millä "lihaksilla" hän neuvojaan jakelee?
Sama vinoutunut kuvio näkyy kilpailuissa. Ymmärrän, että tarvitaan kokeneempi ja kovemman koulutuksen saanut tuomari arvostelemaan isompia kisoja. Eihän noissa pienissä harjoituskisoissa ole niin iso asia, jos joku tulkinta ei olekaan ihan pilkun päälle sääntöjen mukainen. Kyse ei ole isoista rahoista tai maineesta. Mutta estekisoissa olisi kyllä vähintäänkin kohtuullista, ettei radoilla olisi mitään vähän sinnepäin -ratkaisuja. Olin esimerkiksi kerran 1-tason kisoissa, joissa sarjaväli poikkesi ns. standardista metrillä. Radoista vastannut henkilö vain totesi, ettei se nyt niin tarkkaa ole! Aika kohtuutonta minusta olettaa, että alle metrin radoilla olisi ratsukoita, jotka pystyisivät jotenkin tällaisen "pienen" haasteen ratkaisemaan.
On selvää, ettei kisojen järjestämisen kynnystä voida nostaa liian korkeaksi ylettömillä vaatimuksilla. Myös ammattivalmentajien käyttäminen voi harrastelijalle olla jo taloudellinenkin kysymys. Kilpailujen järjestäjän tai opetusta antavan pitäisi kuitenkin ymmärtää olevansa jonkinlaisessa vastuussa myös niistä ratsukoista, jotka hänen oppejaan noudattavat tai ratojaan hyppäävät.
Sitten on vielä ne hyväntahtoiset tallikaverit ja kanssaratsastajat. Etenkin nuorempana neuvojia riitti kilvan kanssa kertomaan, välillä ihan hyviä käytännön ohjeitakin, mutta kovin monensorttista opastusta sai kyllä kuulla. Tällainen keski-ikäinen tätiratsastaja saa olla jo vähän paremmin rauhassa, mutta kyllä talliin mahtuu aina niitä, joilla on joka tilanteeseen ja tapahtumaan oma näkemyksensä kerrottavana. En kiellä, etteikö sitä itsekin mielellään tulisi otettua kantaa yhteen jos toiseenkin asiaan, Ihan tietoisesti olen yrittänyt pitää suuni kiinni, jos kyse ei nyt ole mielestäni turvallisuuden kannalta oikeasti merkittävästä asiasta. Sitä kun ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita eikä syytä olettaa, että toinen olisi jotenkin tietämätön ja ymmärtämätön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti