Se tunne

Mari ja Onni ensimmäisen harjoituskisan jälkeen kotitallilla.

 Kun Mari osti Onnin, moni tallikaveri sanoi, että se on vaikea hevonen. Joku totesi, ettei koskaan menisi sen selkään, koska se on niin arvaamaton. Nyt olemme asuneet uudella tallilla kolmisen kuukautta ja moni on kuulemma todennut, että se on niin ihanan rauhallinen ja rennon oloinen hevonen. Molemmat ovat tavallaan oikeassa. Kyse ei ole talliväen asenteista ja erilaisista tavoista arvioida hevosia, vaan yhteistyön kehittymisestä.

"Vaikea hevonen" voi kuitenkin tarkoittaa montaa asiaa. Jos hevonen on oikeasti hankala, kokemukseni mukaan syynä on yleensä kiputila, tai sitten hevonen kerta kaikkiaan on kasvatettu ja koulutettu niin huonosti, että se ei tiedä, kuka on lauman johtaja. Sellainen hevonen on paitsi hankala, myös vaarallinen.

Löydän valitettavasti nämäkin kaksi esimerkkiä hevoshistoriastani, vielä peräkkäisinä hevosina. Ne vuodet tekivät ratsastukselliselle itseluottamukselleni valtavasti vahinkoa. 

Linghton Takkulassa keväällä 2010. Aina valmiina hyppyyn.

Sen jälkeen ostin hevosen, joka on ehdottoman positiivinen ja yhteistyöhaluinen. Linghton oli monella tapaa helppo hevonen. Se tuli kiltisti perässä pesukarsinaan tai traileriin, toimi mm. vesiesteellä vetohevosena jo 5-vuotiaana, koska hyppäsi kaiken, mitä eteen laitettiin, ja oli aina valmis töihin. Itse asiassa niin halukas, että 7-vuotiaaksi asti se täytyi aina vapaapäivän jälkeen juoksuttaa ennen selkäännousua, koska meno oli niin rajua. Ja aina 12-vuotiaaksi asti viikkoa pidempi kävelytauko oli mahdoton, energiaa vain kertyi räjähdyspisteeseen asti.

Oma kasvattimme Tintti taas oli niin arka, että eläinlääkäri tai kengittäjä eivät meinanneet pystyä sitä käsittelemään lainkaan. Omat ihmiset, eli Mari, minä ja meidän isä, saimme tehdä sille kuitenkin mitä tahansa. Muistan yhdenkin hyppykerran, kun epäonnistuimme esteellä ja Tintti kävi polvillaan maneesissa. Emme kuitenkaan kaatuneet, matka jatkui ja koska laukka oli kompuroinnin jälkeen puhdasta, jatkoin kaarteen läpi seuraavalle esteelle. Luulisi, että ammattiratsastajien araksi ja varoaiseksi toteama tamma olisi epäröinyt huonon hypyn jälkeen, mutta vielä mitä, se ei ollut moksiskaan. Siro, hädin tuskin 155-senttinen tamma oli kuitenkin ajatustakin nopeampi liikkeissään. Kun se säikähti vaikka vastaan tulevaa hevosta, 180-astetta kiepsahti laidan kautta ympäri niin nopeasti, että kuski jos toinenkin jäi matkasta. Enpä tiedä, riittäisikö nyt 20 vuotta myöhemmin oma reaktionopeus ja kropan elastisuus enää siihen vauhtiin mukaan.

Molemmista sanoisin ensin, että ne olivat helppoja hevosia, mutta oma herkkyytensä toi niihinkin haastetta. Entäs Onni sitten? Se on ehkä rauhallisin hevonen suomiputte Olli-Pekan jälkeen, joka meillä on koskaan ollut. Yli viikon mittaisia kävelyjakosja ei (onneksi, vielä) ole ollut, mutta ne se kävelee perässä kun vanha lehmä ja selkään voi nousta ilman huolen häivää; hevonen on yhtä rauhallinen kuin aina muulloinkin, ehkä vähän kyttäilee nurkkia ja paikkaa vaihtanutta tuolia normaalia enemmän. Onnilla voi ratsastaa tuulenmyräkässä ja lumien pudotessa maneesin katolta. Se käyttäytyy kisapaikalla fiksusti, ei riehu eikä kolistele kopissa (kun se on sinne ensin saatu). Se oikeastaan tarvitseekin vahvan ohjas- ja pohjetuen, hyväksyy jopa raipan, jos se on oikeutettu. Eli juuri niin kuin uudet tallikaverimme ovat sanoneet, ihanan rauhallinen ja rento eikä turhia herkistele apujakaan. 

Mutta annapa olla, kun itse vähänkin hermostut. Olen jo monta vuotta ja hevosta sitten todennut, että oikein pinna kireällä ei kannata hevosen selkään nousta. Ylimääräinen vapaa on pienempi paha kuin turha tappelu hevosen kanssa, kun oma kiukku purkautuu hevoseen. Onni on tässä ihan superherkkä. Ei tarvitse olla kuin pieni kireys takaraivossa, ja se muuttuu säheltäväksi ja kyttääväksi pöhköksi. Oikeastaan ei tarvitse olla edes kireä. Riittää, jos itsellä väsymyksen tai mielipahan takia on vähän epävarma olo, tai kuten minulla viime lauantaina hyppäämisen aluksi, kroppa niin jumissa, että hevosen liikkeseen oli vaikea mukautua. Onni on niin epävarma, että se hermostuu heti, jos ratsastaja ei ole rauhallinen ja varma itsestään. Onnin herkkyys on äärimmäistä tunneherkkyyttä. Ja vaikka se tekee loppupelissä töitä ihan mielellään, se ei tee mitään ilmaisiksi. Sen selässä ei ole tilaa muille ajatuksille kuin omalle ratsastukselle. Mutta kun keskityt tekemiseesi, annat selkeät ohjeet, rauhallisesti ja päättäväisesti, alla on todellakin ihanan rento ja vielä upeasti liikkuva hevonen.

Mieleen ei nyt tule yhtään kovin laadukasta hevosta, jossa ei olisi jonkinlaista herkkyyttä. Ongelmat eivät yleensä ole hevosen hankaluutta eivätkä välttämättä ratsastajan huonouttakaan, vaan kyse on keskinäisestä suhteesta. Ihan niin kuin kaikki ihmisetkään eivät tule keskenään toimeen, kaikki ratsukot eivät ole sopiva pari toisilleen. Sillä hevonen kyllä antaa paljon anteeksi ja korjaa ratsastajan virheitä, kunhan yhteistyö ja keskinäinen luottamus on kunnossa. 

p.s. Myös hyvä valmentaja osaa lukea niin ratsastajaa kuin hevostakin, mutta siitä sitten enemmän toisella kertaa :)