"Joka vuosi joulun alla tulee tunne, että nyt riittää. Olen oppinut, että se on tapani reagoida. Siihen aikaan vuodesta on turvallista olla ryytynyt, koska tietää, että voi jäädä lomalle."Tämä on lainaus mm. Vuokraturvan hallituksen puheenjohtajana toimivan Timo Metsolan haastattelusta Talouselämässä (https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000005169721.html), mutta voisi olla yhtä hyvin minun sanomani. Tähän aikaan vuodesta virta kerta kaikkiaan loppuu. Syksy on töissä aina kiireistä aikaa, marraskuu aivan erityisesti eikä tämä jatkuva pimeys ainakaan auta asiaa.
Tänä syksynä tilanne on ollut aivan erityisen vaikea. Vettä on satanut koko syksyn lähes päivittäin, kuulaista syyspäivistä ei ole juuri ollut tietoakaan. Kun syksyllä ei ole kevään tavoin luontaisia pidennettyjä viikonloppuja (pääsiäinen, vappu, helatorstai), olen viime vuosina pitänyt syyskuun lopulla pidennetyn viikonlopun mökillä itsekseni ja marraskuussa käynyt muutaman yön reissulla Euroopassa mieheni kanssa. Nyt olen, lähinnä omaa tyhmyyttäni, painanut yhtä putkea heinäkuun lopulta asti. Töitä on mukamas ollut niin paljon, ettei ole joutanut pitämään lyhennettyä viikkoa, vaikka se tosiasiassa olisi vain lisännyt työtehoa.
Mutta ennen kaikkea tämä syksy on ollut uuvuttava, koska kognitiivisesti kuormittavan työn vastapainoksi ei ole juurikaan päässyt tuulettamaan aivojani kunnon hikitreeneillä juuri lainkaan. Onni, valkea terapeuttini, on liikkunut huonosti ja tarvinnut valmennusten sijasta hierojaa, eläinlääkäriä, erikoiskengitystä jne. Toki Onnin ykkösihminen Mari on hoitanut suurimman osan näistä toimista (<3), mutta ei siitä hevosen raahaamisesta narun perässä tai edes keventelystä könkässä ravissa saa juurikaan piristäviä fiiliksiä. Sen verran rutiinillakin ne hoituvat, että työasiat ehtivät hyvin pyöriä päässä siinä sivussa.
Kun luovuin aktiivisesta kilparatsastuksesta kauden 2011 jälkeen, yritin rakennella erilaisia heppakuvioita useamman vuoden ajan. Kaikki päättyivät oikeastaan samaan tilanteeseen: minä en saa niin paljon nautintoa kevyestä hölkkäilystä tai päämäärättömästä pyörimisestä hevosen kanssa, että viitsisin sitä tehdä pidemmän päälle. Hommassa pitää olla joku juju ja ratsastus on sitä palkitsevampaa, mitä kovempaa tehdään töitä. Hyvin valmennuksen jälkeen energiaa ja leveää hymyä riittää vielä seuraavaan päiväänkin.
Viime sunnuntaina, migreenitoipilaana, menin tallille katsomaan Onnia, selkään en vielä uskaltanut kiivetä. Halailin sitä karsinassa, lepuutin sairasta päätä pehmeää kylkeä vasten. Se oli ihanaa ja rentouttavaa, mutta sitä varten minulla on spanieli kotona. Hevosterapiani perustuu siihen, että ratsastus vaatii kaiken huomion ja keskittymisen, poistaa vaivaavat ajatukset ja palkitsee vaihteeksi fyysisen työn hyvällä onnistumisen kokemuksella.
Tänään on taas terapiaa tiedossa illalla, jokohan päästäisiin tosi toimiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti