Motivaation metsästystä

Onneksi oman huippunsa voi saavuttaa monta kertaa.

Pakko myöntää: oli ihan mukavaa, että saavutimme kisakauden tavoitteet jo syyskuun puoliväliin mennessä ja saatoimme ottaa vähän rennommin pari viikkoa. Tosin erinäisistä syistä nämä viikot tallipäiviä on kertynyt kuitenkin tuota normaalia (3 päivää viikossa) enemmän. Eihän tässä ehdi mitään muuta elämää :D

Viime viikolla huomasin, että pitkäaikainen ratsastustoverini on laittanut hevosensa myyntiin. Hän totesi, ettei motivaatiota enää tahdo löytyä. Näitä samoja ratoja on tullut kierrettyä jo 80-luvulla ja vaikka hevosteluun tuntuu menevät kaikki aika ja raha, pitäisi panostaa vielä paljon enemmän, että voisi enää päästä isompiin luokkiin. Tai olisi pitänyt panostaa joskus 20 vuotta sitten.

Niinhän se on. Minäkin taisin aloittaa kisaurani -87 tai -88. Täysillä kisaura lähti käyntiin 1990, ensimmäiset kansalliset hyppäsin 1991 ja varmaan ensimmäisen 120 sentin radan 1992 enkä siitä ole ylemmäs edennyt. Koulupuolellakin on helppoa A:ta tullut joskus tuupattua, tosin vain seuratasolla (nykyinen 1-taso), joten kovalla työllä sillä puolella voisi ehkä vielä ylittää itsensä ja tehdä tuloksen 2-tasolta, mikäli leikattu selkä antaisi myöten istua raviosuudessa kunnolla alas. Sekin edellyttäisi hevoskaluston kasvattamista, koska Onni on Marin kouluratsu ja minä hoidan sitten sen hyppäämisen.

Kuitenkin olen jo ihan innoissani, kun olemme päässeet pienen loman ja muuton jälkeen pikkuhiljaa palaamaan kunnon työntouhuun ja ensi viikolla on tiedossa turhankin pitkän tauon jälkeen estevalmennus. Mistä tuo motivaatio kumpuaa?

Lopetin aktiivisen kisaamisen vuoden 2011 jälkeen. Yritin muutaman vuoden harrastaa ratsastusta ilman sen kummempia tavoitteita. Hetken olikin kiva käydä satunnaisesti ratsastelemassa erilaisia hevosia. En kuitenkaan saanut itseäni motivoiduksi pakkaseen, sateeseen tai muuten vaan väsyneenä ulos, kun ratsastuksella ei ollut mitään päämäärää. Parikin heppadiiliä päättyi oman motivaation puutteeseen. Olin jo päättänyt jättää homman ja etsinyt uusia harrastuksia, kun Mari hurahti Onniin. En siitäkään heti innostunut, vaikka mukaan lupasinkin lähteä. Mutta kun työ alkoi tuottaa tulosta ja edessä siintää uusia tavoitteita, huomasin olevani taas täysillä mukana.

Tuossa ratsastustauon aikana tulin hankkineeksi green cardin ja golf on nyt ollut jonkinlaisena kakkoslajina (johon kuluu kesäaikaan vain 10-20 tuntia viikossa). Siinä törmää jatkuvasti kommenttiin, että kyseessä on siitä hieno laji, ettei siinä koskaan tule valmiiksi. Minua tuo toteamus aina ärsyttää. Missä lajissa tai ylipäätään tekemisessä sitten tulee? Onko joku ratsastaja niin täydellinen, ettei voisi oppia enää mitään uutta? Seuraan jonkin verran esimerkiksi pesäpalloa, hyvinkääläinen kun olen. En tunne yhtään kotiuttajaa, joka löisi joka lyönnillä kunnarin tai etenijää, joka pääsisi 100-prosenttisesti kentälle ja toisi juoksun.

Mutta tottahan se on, että vaikka aina voi oppia lisää ja paremmaksi, jossakin kohtaa se oma taso tulee ainakin kilpailumielessä vastaan. Tai sitten sen tietyn mukavuustason ylittäminen vaatisi niin paljon työtä ja uhrauksia, ettei siihen ole valmis. Silloin motivaatio jatkaa joutuu koetukselle.

Minulle motivaattori on juuri se eteenpäin pääseminen. Ja kun tuosta helppo A -tasosta tuskin pääsee näillä panoksilla enää ylöspäin, pitää olla hevonen, joka voidaan viedä sinne. Onnissa riittää tässä projektia ainakin vielä pariksi vuodeksi.

Mari on jo välillä murehtinut, mistä löydämme Onnin jälkeen yhtä hyvän kimppahevosen, joka sopii molemmille ja jolla molemmat voivat treenata omaa lajiaan. En osaa vastata, mutta sen tiedän, että jos siinä vaiheessa vielä haluan hevosen hankkia, sen tulee olla jonkinlainen projekti: nuori hevonen tai muuten työstettävä. Silloin on ainakin monta vuotta mahdollisuus viedä tasollisestikin meitä ratsukkona eteenpäin, vaikak se henkilökohtaisessa tuloshistoriassa näyttäisikin yksitoikkoiselta toistolta.