Team Onnin seuraavat kisat ovat edessä viikonloppuna. Valmistautuminen on jo aloitettu, sillä kyseessä on jälleen debytointi, tällä kertaa 2-tason kisoissa kouluratsastuksessa. Jännää!
Kaikki edes kerran elämässään urheilupsykologia kuunnelleet tai alan kirjallisuutta vilkaisseet tietävät, että jännitys ei ole pelkästään pahasta. Jos ei yhtään jännitä, ei todennäköisesti anna itsestään myöskään sitä 110-prosenttia. Sitten on tietenkin se toinen ääripää, jolloin on niin hermostunut, ettei kykene toimimaan normaalilla tasollaan. Kyse on paljolti myös jännityksen hallinnasta.
Kisoihin liittyy paljon muutakin jännitettävää kuin itse suoritus. Miten lastaus sujuu, entä matka? Muistanko kaikki oleelliset varusteet? Entä jo unohdan ne oikeanväriset hanskat kotiin? Tai lompakon? Tai hevosen paperit? Kisanumerokin pitää olla nykyään jo 1-tason kisoissa.
Ratkaisujakin pitää tehdä päivän aikana: mikä on oikea hetki ottaa hevonen ulos autosta, nousta selkään, mennä verryttelemään? Jos ollaan estekisoissa, kuinka paljon hypätä verkassa? Jos taas tuupataan koulua, milloin hevonen on parhaimmillaan, mutta ei väsytetty?
Paras tapa selvitä päivästä on luoda siihen selkeät rutiinit. Joku voisi nyt sanoa, ettei järjestelmällinen toimiminen sovi kaikille, mutta sellaista hevosta ei taida olla olemassakaan ja rutiinit koskevat isolta osin myös sitä hevosta. Jos se lastataan samalla kaavalla, verrytellään ja valmistellaan, hevonenkin oppii siihen, että näin tämä päivä menee ja tätä minulta odotetaan.
Pahin mahdollinen virhe on yrittää tehdä kisoissa jotakin, mitä ei koskaan tee kotona. Valitettavasti se ei ole ollenkaan niin mahdoton ajatus kuin äkkiseltään luulisi. Siinä jännittävässä tilanteessa ja kisapaineen alla voi hyvinkin tehdä epäjohdonmukaisia ratkaisuja.
Olemme myös yrittäneet asettaa realistista tavoitetta kisalle. Millaisia prosentteja lähdetään hakemaan, kun aiempaa näyttöä 2-tasolta ei ole? Loppujen lopuksi spekulointi on turhaa. Tiedämme kyllä, mihin Mari ja Onni ratsukkona pystyvät. Jos he tekevät parhaan suorituksensa, se on onnistuminen tuloksesta ja sijoituksesta huolimatta. Sittenpähän tiedetään, millä tasolla nyt mennään!
Sinänsä tuleva ohjelma ei sisällä mitään liikettä, jossa ratsukko olisi heikoilla. Nyt täytyy vain miettiä, mitä itseltä näistä kisoista hakee ja ratsastaa ne asiat niin kuin harjoituksissakin on tehty. Rutiinit siis mukaan myös itse suoritukseen! Jos kisasuoritus on ratsukon keskivertotasoa, suoritus on keskinkertainen. Jos itsestä ja hevosesta saa irti parasta, mitä tällä hetkellä harjoituksissa on pystytty tekemään, voidaan todeta kisan onnistuneen loistavasti. Sen enempää ei kannata edes lähteä yrittämään.
Minuakin jännittää, vaikka en ole ratsastusvuorossa - tai ehkä vielä enemmän juuri siksi. Mutta tämä on positiivista jännitystä, sellaista kivaa kihelmöintiä ja odotuksen tunnetta. Ja joka tapauksessa olen jo nyt ylpeä, kun näen Marin ja Onnin nimen ilmoittautuneiden listalla. Jo tänne asti pääseminen on onnistuminen! Minun roolini on osaltani huolehtia rutiineista: ratsastaa hevonen edellisenä päivänä, antaa kisa-aamuna rauha ratsukolle ja pysytellä taustalla kantamassa kamoja kyytiin, lastata hevonen ja kuunnella todennäköisesti tauotonta höpötystä kisamatka. Ja tietenkin ratsastaa siellä kameran takana jokainen askel radalla mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti