Hurjan täyteen viikonlopuun mahtui ratamestaritehtävien lomassa omille radoille huonoa onnea enemmän kuin koko kaudella varmaan yhteensä tähän mennessä. Ensinnäkin, hevosen toinen etunen oli vähän lohjennut ja lähdin matkaan hieman huolestuneena. Pari viikkoa sitten hajonnut ratsastussaappaan vetoketju ei suutarin pikakorjauksella toiminutkaan (uusia vetoketjuja ei ollut heinäkuussa saatavilla ja ihan paikallissuutarimme yritti hätäapuna ommella revenneen ketjun kiinni ja minä kiskoa sen ilman vetolenkkiä jalkaan) ja jouduin pyytämään luvan hypätä chapseillä. Sitten 110 cm:n radalla hukkasin jalustimen vitosesteellä enkä löytänyt sitä ennen seuraavaa kutos-seiska -linjaa (kuusi askelta). Tai niinhän mä luulin, mutta taas viimeisellä pidemmällä tiellä jalustinta etsiessäni huomasin, ettei sitä ollut enää lainkaan eli hihna oli pettänyt. En uskaltanut ottaa riskiä, joten keskeytin ensimmäisen vaiheen jälkeen. Silläkin tuloksella sai viimeisen rusetin.
Kiitos ihanien avuliaiden ihmisten, sain uuden hihnan myyntikojusta (vaikka minulla ei tietenkään ollut senttiäkään rahaa mukanani). Siitä sitten lyhyt valmistautuminen 120 cm:n radalle. Verryttelyn pohja oli pölyn lisäksi pehmennyt päivän mittaan niin, ettei siellä enää kyennyt juurikaan hyppäämään. Jännitin kovasti radan teknistä osuutta. Jo edellisellä radalla vaikeuksia monelle tuottanut kolmoseste oli rakennettu hurjiin mittoihin (okseri) ja siitä jatkui ensin neljän askeleen linja pystylle ja edelleen viiden askeleen kaareva linja okserille. Mutta me selvittiin siitä suorastaan hienosti :) Sarjan jälkeen ei ollutkaan enää kuin pitkä kaareva tie seiskalle (pysty) ja sieltä melkein puoli kenttää aikaa valmistella kasille. Mun kunto, lähinnä henkinen sellainen, loppui kuitenkin kesken enkä jaksanut enää keskittyä. Kun sarjalta tuli kosketuksesta pudotus, olin melkein helpottunut. Ja sitten mä lopetinkin ratsastamisen eikä hevonen halunnut tehdä töitä mun puolesta, joten molemmille esteille tuli kielto. Mun moka, mutta ehkä ihan inhimillinen. Alla oli kuitenkin perjantai-iltapäivästä asti kestänyt urakointi ratamestarin tehtävissä ja edellisyön valvominen jalkakipujen kanssa vaati veronsa.
Mä kuitenkin pelkäsin keskiviikon jälkeen (hevonen oli treeneissä tosi huono), että hevonen olisi rikki, joten ehkä pitää olla kiitollinen, että kaiken tällä viikolla hajonneen (ml. yksi auton vaihdelaatikko) seassa se tärkein, Linghton, on yhä kunnossa. Ja mähän vakuutin, että jos hevonen kestää, mä taistelen amatöörin semifinaalipaikasta viimeiseen asti, vaikka tekisin sen takia konkurssin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti