Maanantain koulutreenit. Päivä oli ollut huono, päätä särky jo etukäteen, mutta ajattelin, että kunnon hikitreeni tekee hyvää. Harjoittelimme - taas kerran - reaktionopeutta ja takajalkojen aktivointia. Ne on sellaisia ikuisuuskysymyksiä Lintin kanssa. Se on kyllä Maisassa (Maisa Torkkola) ihanaa, että hän aina kyselee, miten esteillä on sujunut ja etsii sitten harjoitteita, joilla voimme tasaisella hakea radalla ilmenneisiin ongelmiin ratkaisuja.
Mulla on siis edelleen vaikeuksia radalla rytmin kanssa. Hevonen tulee kaarteessa helposti vähän matalaksi ja sitten mä vaistomaisesti yritän nostaa sitä ennen estettä. Lyheneminen on aina ollut mun hevoselle helppoa, joten seurauksena on usein ylimääräinen askel ja pohjaan ajautunut ponnistuspaikka - ja ylimääräiset askeleet tuo myös ylimääräisiä sekunteja. Joten eilen me treenattiin energistä kääntämistä.
Sitten illan paras hetki. Maisa kiipesi itse kyytiin. Se taisi olla toinen kerta, kun hän viisivuotisen valmennusyhteistyön aikana nousi mun hevosen selkään (tai siis valmensi Maisa mua aikaisemminkin, mutta eri hevosilla). Aika vahva hevonen oli hänellekin, mutta ei kyllä hänen jäljiltään. Mikä nautinto ratsastaa, kun ammatti-ihminen on tehnyt työn valmiiksi ja sitten pääsee itse vain fiilistelemään, miltä sen pitäisikin tuntua.
Mieleen tuli mun Ranskan visiitti ja Tutu Sohlbergin vierailu tyttärensä luona. Se on varmaan ainoa kerta mun elämässä, kun hevosen sairastumisesta on ollut jotain iloa. Tutun piti pitää mulle viikon mittaisen vierailunsa ajan tunteja ja heti ekalla tunnilla mun hevonen liikkui huonosti. Syyksi ilmeni joku nikaman niksahdus selässä, mutta se ei nyt ollut tämän tarinan pointti. Pointti oli se, että mä sain sitten ratsastaa ne tunnit Tutun omalla 5-vuotiaalla (jolla tosin ratsastin muutenkin aika paljon). Viikon projektina oli avotaivutusten harjoittelu. Homma toimi kuitenkin niin, että Tutu aina ensin itse ratsasti hevosella. Sitten oli mun vuoro opettaa hevosta hänen ohjeistuksessaan. Siitä on jo - hui kauhea - yli 15 vuotta, mutta mä muistan sen fiiliksen edelleen :)
No, nyt vaan täytyy toivoa, että Maisan ote säilyy hevosessa munkin (ja mainion varakuski Minnan) ratsastamana viikonloppuun ja sunnuntain kisaan. Ja että pysymme molemmat oikeasti kunnossa siihen asti. Mä en usko ennen kuin olen päässyt radan maaliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti