Vain muutaman askeleen tähden

Saan vielä näin kolme päivää myöhemminkin kiinni tunteesta, miltä ne muutamat ensimmäiset laukka-askeleet kokoamisharjoitusten jälkeen tuntuivat. Muista tarkalleen, missä kohtaa maneesia olimme, miltä selässä tuntui ja mitä ajattelin.

Pitkään aikaan ei olekaan tullut pohdiskeltua ratsastusasioita lyhyitä Fb-postauksia enempää. Työt ovat ikävästi häirinneet harrastuksia :) Toisaalta, eipä mitään niin kovin kummallista ole tapahtunutkaan.

Kisakauden päätyttyä pidimme parin viikon maastoiluloman ja sitten aloitimme työt mm. uuden kouluvalmentajan johdolla. Paketti meni ehkä hetkeksi sekaisin jahevonenkin jotenkin jumiin. Etenkin hypyissä tultiin loppukesän huippufiiliksistä rytinällä takaisin maan pinnalle - onneksi ei kuitenkaan kirjaimellisesti, vaan ainoastaan henkisellä tasolla.

Nyt palikat ovat alkaneet taas loksahdella paikoilleen. Hieroja avasi kiristävän pakaralihaksen (vain hevoselta, ainakin estekuskille tekisi käsittely myös hyvää) ja uusi tekemisen malli on alkanut löytää muotoaan. Etenkin tasaisella ollaan pitkän junnausvaiheen jälkeen päästy oikea loikka eteenpäin.

Minäkin pääsin nautiskelemaan tiistain työskentelypäivässä parista passageaskeleesta. Niitä ei taidakaan tämän estekuskin yli 30-vuotiseen ratsastushistoriaan kovin montaa mahtua. Ja kun niiden kokoamisten jälkeen otettiin vielä vähän rentoa laukkaa, oli laukassa sellaista ilmavuutta ja hallittua voimaa, että siitä tilanteesta olisi voinut hypätä vaikka talojen yli!

Ja niiden muutaman ylivertaisen mahtavan askeleen takia seuraavaa ratsastuskertaa odottaa jo suorastaan kärsimättömänä.

Maasta se pienikin ponnistaa

Hauskinta oli, että Luhtajoen Ratsastajat olivat kesän aikana 

maalanneet uusia puomeja, koska olin kevään kisoissa 

kaipaillut jotain vihreää ja keltaista kalustoon.

Ensi sunnuntaina on taas tiedossa estetreenit. Edellisestä valmennuksesta onkin jo vierähtänyt toista kuukautta. Oikein odotan, että pääsemme kesän tiukan rataharjoittelun jälkeen hiomaan tekniikkaa, niin hevosen hyppytekniikkaa kuin minunkin ratsastusta. Tänä talvena siihen toivottavasti päästään keskittymään ihan uudella tavalla, kun itse esteiden ylitys ei tuota enää niin isoja haasteita.
Onnin estetauon aikana kävin ratamestaroimasa kahden seuran seuranmestaruuskisoissa. Ja täytyy kyllä taas ihmetellä, miksi tätä ruohonjuuritasoa niin vähätellään. Ratsastukset olivat pääosin siistiä katseltavaa, hevosten kohtelu asiallista silloinkin, kun oma suoritus ei mennyt niin nappiin ja ennen kaikkea, tunnelma oli todella hyvä. Etenkin jälkimmäisessä kisassa oli aivan ylivertainen kuuluttaja, joka jaksoi tsemapata kaikkia ratsukoita.




Molempina päivinä kisat aloitettiin ristikkoluokalla. Koko kisassa oli alle 30 lähtöä. Silti niissä oli kunnon kilpailun tunnelmaa. Etenkin ensimmäisenä viikonloppuna kaikki ratsastajat olivat pukeutuneet kisa-asuun, monet hevosetkin oli letitetty ja kilpailunjohtaja muisti moneen kertaan korostaa, että nämä ovat nyt ihan oikeat kilpailut harjoituskisojen sijasta. Melkein alkoi itseä hävettää, kun minulla on tapana laittaa valkoiset housutkin vasta kun on pakko. Takkia en ole Onnilla käyttänyt vielä kertaakaan, vaikka se siellä henkarissa valmiina roikkuisikin.

Mäntsälän Ratsastajat järjestivät pitkästä aikaa viralliset
1-tason kisat. Kalusto oli kuitenkin värikäs ja monipuolinen.

Oli myös kiva saada kiitosta omasta työstä. Vaikka vierailevana toimihenkilönä ei joudukaan koskaan kuulemaan mitään isompia kähinöitä, aika usein joukossa on joku, joka mielestään osaisi homman paremmin ja oikein etsimällä etsii jonkun asian, josta voi huomauttaa. Nyt ratoja tehtiin isolla porukalla ja hyvällä mielellä.
Vaikka jälkimmäisenä viikonloppuna radat olivat vähän turhankin haastavat, silti niistä tuli kiitosta. Pitää kuulemma vain harjoitella enemmän niitä asioita, joissa tuli ongelmia. Aika hieno asenne, sanoisin!

Happy end

On se kyllä kummallista, miten ihmismieli toimii.

Mari ja Onni päättivät eilen koulukisakauden varsin kelvollisella suorituksella 2-tason kisoissa Järvenpäässä. Varsin kelvollisen karvaa alle 58-prosentin tuloksesta tekee se, että lähtökohtaisesti nyt oltiin siellä oman tämänhetkisen tason ylärajoilla. Vastahan Mari ja Onni kuukausi sitten starttasivat elämänsä ensimmäisen helppo A-luokan ja heti seuraavaan kisaan nostettiin sekä luokan vaatimustasoa (kenttäkilpailuohjelma 6) että kilpailutasoa ykkösestä kakkoseen.

Jos esteiden osalta kausi oli huonon alun jälkeen tasaisen onnistunut ja tavoite metrin radasta saavutettiin nippa nappa kauden päätteeksi, koulupuolella kuljettiin vähän kuoppaisempaa reittiä, mutta tavoite oikeastaan ylitettiin kauden päätteeksi.

Tavoite siirtyä helppo A-tasolle näytti jo jossain vaiheessa jäävän haaveeksi. Heinäkuun lopussa takana oli kuusi kisastarttia, joista vain yksi oli oikeasti onnistunut: huhtikuussa Provincia-tallilla Nurmijärvellä tuloksena oli yhdestä väärinratsastuksesta huolimatta yli 66 prosenttia ja toinen sija K.N.Specialissa. Muutoin tulokset keikkuivat siinä 60 prosentin pinnassa, pari kertaa jopa alle sen, jos onnistunutta rataharjoitusta naapuritallilla kesäkuun lopussa ei lasketa kisaksi (helppo B:3 rapiat 666 %).

Periaatteessa niillä tuloksilla ei olisi ollut edes aiheellista nostaa tasoa. Mari kuitenkin päätti, että yksi rata käydään kokeilemassa, jotta seuraavalla kaudella siirtyminen A:han ei tuntuisi niin isolta asialta. Ja kuinka sitten kävikään? Jo viikolla jokin tuntui loksahtavan paikoilleen ja radasta tuli kaikkien aikojen paras suoritus. Tuloksena yli 64 prosenttia, joka oikeutti kakkostilaan. Voittajalle taidettiin hävitä yhden rikon takia puoli pistettä. Ihan huikea suoritus ja fiilis!

Liekö sitten ylimääräiset paineet kadonneet, kun odotuksena oli vain päästä radasta hyväksytystä läpi ja kunnialla maaliin, vai toiko tason nosto kaivattua motivaatiota, mutta tällä kertaa se todella oli oikea ratkaisu. Joskus loputon puurtaminen voi viedä tekemisestä terän. Nyt tavallaan järjen vastainen ratkaisu laukaisi jonkun lukon ja auttoi siirtymään eteenpäin tilanteessa, jossa kisasuoritukset olivat jääneet junnaamaan paikalleen. Oiva esimerkki siitä, miten tulokset eivät aina kerro ratsukon todellisesta tasosta, vaan syyt ovat yllättävän usein henkimaailman asioita.

Seuraavat pari viikkoa Onni viettää huolto- ja lomaviikkoja. Luvassa on hammashoitoa, hierontaa ja toivottavasti aurinkoisia maastolenkkejä. Jos kaikki on kunnossa, lokakuun alussa aloitetaan sitten tiivis treenikausi kohti kolmatta yhteistä kisakautta. Uusia tavoitteitakin on jo varovasti hahmoteltu.

Onni matkassa

"Onnea kisaan", tallikaveri toivotteli eilen aamulla. Minä totesin, että sitä tarvitaan. Mari oli nokkelampi: "Meillä on aina Onni matkassa."

Nyt oli kyllä vähän huonoakin onnea, koska ensimmäistä meidän luokkaa aikaistettiin 10 minuutilla ja verryttely meinasi jäädä lyhyeksi. Kiire ei sovi Onnille ja hätääntymisen seurauksena se hermostui ja alkoi vastustella. Minäkään en ollut oikein tilanteen tasalla ja tupsahdin ensimmäisen verryttelyhyppy-yrityksen kiellosta maahan.

Pahemmin ei onneksi sattunut, pyynnöstä meidät siirrettiin luokan loppuun ja saimme aikaa rauhassa koota paketin kasaan. Kyllähän se sitten taas alkoi sujua ja teimme puhtaan radan, mutta pieni takakireys ja jännittyneisyys siitä jäi. Ja hevosen (ehkä vähän kuskinkin) voimat menivät sitten siihen suoritukseen, toisella kierroksella tuli pari puomia mukaan. Ensimmäiseksi metrin radaksi kuitenkin ihan kohtuullinen suoritus.

Kisakausi esteiden osalta oli sitten siinä. Tässä kohtaa on aina vähän ristiriitainen fiilis. Toisaalta on melkein haikea olo, toisaalta ilmassa on ollut jo pientä turnausväsymystä. On ihan kiva ehtiä välillä viikonloppuisin tekemään muutakin kuin kiertämään ratsastuskisoja ja toisaalta ratsastuksessakin kiva ehtiä välillä treenata ja hioa asioita. Kisakauden aikana pakka pääsee väkisin vähän leviämään, kun treenipäiviä jää kovin vähän. Etenkin minun tasaisella työskentely Onnin kanssa on varmaan yhden käden sormilla laskettavissa kesäkuukausina.

Tässä kohtaa sitä aina pysähtyy myös summaamaan tuloksia ja nyt niihin täytyy kyllä olla todella tyytyväinen. Kauden saldona on 13 rataa, joista
- 6 tuplanollaa, eli molemmat vaiheet virheittä. Kaikki meidän ratsastamat radat nimittäin olivat kahden vaiheen luokkia. Tuplanollat tulivat 75 ja 85 cm:n luokasta Lohjalta huhtikuusta, 80 ja 90 cm luokista Keravalta toukokuussa, sekä 90 cm:n luokasta Riihimäeltä heinakuussa ja nyt syyskuussa, josta jälkimmäisestä saimme myös ensimmäisen rusettimme sijoittuen toiseksi.
- neljä puhdasta ykkösvaiheen suoritusta: 80 cm ja 90 cm 2-tason kisoista Tuomarinkylästä juhannuksena saimme kummastakin aikavirheen, 80 cm:n radalta Riihimäeltä heinäkuussa kaksi pudostusta kakkosvaiheesta ja Järvenpään Ainossa 95 cm:n radalta yhden pudotuksen kakkosvaiheesta elokuussa.
- Lisäksi hyppäsimme yhdellä pudotuksella Ainossa elokuussa 85 cm ja kahdella pudotuksella kauden päätteeksi 100 cm Riihimäellä.
- Vain yksi hylätty suoritus saatiin heti kauden alkuun Hyvinkäällä Riders Innissä helmikuussa 80 cm:n luokassa. Mikä parasta, ylipäätään kieltoja ei sen jälkeen radoilla nähty, tosin parissa kisassa hyppäsimme lähes paikaltaan jonkun esteen.

Tasaisen suorittamisen lisäksi - tai tietenkin sen ansiosta - saatoimme myös nostaa estekorkeutta jopa 20 senttiä! Ensimmäisen 80 cm:n radan Onni hyppäsi elokuun alussa 2017 ja 13 kuukautta myöhemmin debytoimme 100 cm:n radalla.

Parasta on kuitenkin ollut Onni itseluottamuksen ja meidän keskinäisen luottamuksen kehittyminen. Ennen vimeistä kisaa tuntui, että jotain on loksahtanut paikoilleen. Kaksi edellistä kisaa ja parit viimeiset harjoitukset Onni hyppäsi kaiken edes miettimättä pysähtymistä. Kun kaksi vuotta jokainen esteharjoitus on alkanut sillä "en mene, en uskalla, mikä tuo puomi on" -reaktiolla, voitte uskoa, että sellaista rentoa ja luottavaista hevosta, joka jopa joskus pelastaa kuskinkin pahasta paikasta, on todella osannut arvostaa.

No, tietenkin eilinen tippuminen toi pienen takapakin ja radalla oli taas astetta jännittyneempi pari, mikä näkyi vähän nykivänä suorituksena. Se oli hyvä muistutus siitä, kuinka herkkä hevonen meillä kuitenkin on käsissä. Se, että pieni lisäaika riitti tilanteen rauhoittamiseen ja pystyimme kuitenkin suorittamaan puhtaan radan, oli ainakin minulle iso työvoitto. Pohja on jo niin luja, että se kestää pieniä kolhujakin <3

Nyt valmistaudumme vielä parin viikon päästä olevaan kouluratakoitokseen ja sitten kisakausi on meidän osalta tässä. Voi vain toivoa, että pysymme kaikki talven kunnossa ja meillä on Onni matkassa myös ensi kaudella!

Pienestä kiinni

Mari ja Onni starttasivat viikko sitten ensimmäisen helppo A-tason ratansa. Ja hupsis, tuloksena oli 64,566 prosenttia ja toinen sija. Sinivalkoinen rusetti jäi 0,5 pisteen ja rikkoutuneen keskiravin päähän. Huikea suoritus!

Mari jännitti kisaa tosi paljon. Kynnys nostaa tasoa oli kova ja vähän vaikea siinä oli välillä löytää kannustavia sanojakaan, kun helppo B:n tulokset ovat koko kauden olleet siinä 60 prosentin tuntumassa. Yksi huippurata alkukaudesta ylitti 65 prosentin tuloksen, jota olimme pitäneet tason noston rajana. Mutta sitten Mari vaan päätti, että nyt tai koskaan.

Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen. Mari kävi Sarin (Aminoff) tunnilla kisaa edeltävällä viikolla ja koko talven työstäminen tuntui kerralla tuottavan tulosta. Joku oikea nappula löytyi. Sitten vielä seuraavalla viikolla uusi tallikaverimme, kouluvalmentaja Minna Kemppainen katsoi radan ja antoi Marille viime hetken vinkit.

Ja se ote piti kisapäivänäkin. Jo verkka näytti hyvältä ja radalle tultiin sellaisessa ravissa, että nyt me mennään eikä meinata. Putkiaivoruunalle jäi ilmeisesti moodi päälle, sillä noin hyvin se ei ole kouluradalla edennyt koskaan.

Sitä voi taas vain ihmetellä, miten pienestä onnistuminen joskus on kiinni. Sitä tekee ja työstää, vääntää ja hikoilee, ja silti tuntuu, ettei oikein tulosta synny eikä homma etene. Sitten joku pieni puuttunut palanen loksahtaa paikoilleen ja siinä se sitten on. Ja kun se jokin on loksahtanut paikalleen, asiat tuntuvat tulevan niin helposti, että sitä vaan ihmettelee, mikä tässä muka oli niin vaikeaa.

Eräs pelikaverini golfkierroksella sanoi kerran, että golf on 90 prosenttisesti (vai oliko se peräti 95) itseluottamusta ja loput on sitten tekniikkaa. Minusta tämä pätee kyllä ratsastukseenkin mitä suurimmassa määrin. Vanhan sanonnan "Pitää pudota sata kertaa oppiakseen ratsastamaan" voisikin vaihtaa sanontaan "Pitää onnistua sata kertaa oppiakseen ratsastamaan", sillä onnistumisista syntyy se itseluottamus, jolla rakennetaan luottamus myös hevoseen.

Tuo luottamus näkyi jälleen tänään myös estetreeneissä. Missä olikaan se epävarma ja jokaista uutta tehtävää ja estettä kyttäävä hevonen?

Vielä on yksi kisa molemmissa lajeissa jäljellä ennen kuin jäämme pienelle lomalle ja aloitamme sitten talven treenit kohti seuraavaa kautta. Melkein tekisi mieli jättää ne viimeiset startit väliin, ettei tämä lumous vaan särkyisi. Mutta eihän sitä millään malta, ensi viikonloppuna mennään taas!

Vain tämä hetki

Pitkästä aikaa täällä blogin puolella pohtimassa asioita vähän syvällisemmin. Kesä on ollut taas kisarumban aikaa. Viime lauantaina oltiin koulukiemuroita esittämässä, eli minä selvisin hoitajan roolilla. Tulos oli sellainen tasainen 60-prosentin perussuoritus helppo B:3:sta.

On näitä helteitä kuitenkin riittänyt esteillekin hikoiltavaksi. Heinäkuun puolivälissä hypättiin "kotikentällä" Riihimäen raviradalla eikä juhannuksena Tuomarinkylässäkään nyt varsinaisesti kylmä ollut.

Estekisaputki on ollut harvinaisen tasainen helmikuisen, epäonnistuneen aloituksen jälkeen. Vähän jo teki mieli nostaa heinäkuun kisaan tasoa, kun alla oli kolme kisaa (Lohjalla huhtikuussa 75&85, Keravalla toukokuussa 80&90 ja Tuomarinkylässä kesäkuussa 89&90) puhtailla suorituksilla takana, mutta maltoin sitten vielä. Ensi sunnuntaina nostetaan sitten varovasti 85 ja 95 cm:iin.

Kilpailusuoritus on jännä asia. Tavallaan pitää uskaltaa ottaa vähän riskejä ja antaa mennä, mutta liiallinen riskinotto voi kostautua kipeästi. Toisaalta, jos pelaa vain varman päälle, ei voi tehdä tulostakaan.

Esteillä ollaan nyt siinä vaiheessa, että korkeutta on pikkuhiljaa hiilattu ylöspäin, mutta olen hyväksynyt sen, että radat ovat vähän hitaita, jolloin pistesijoja on turha havitella. Koulukisoissa ollaan tilanteessa, jossa tasaisen varmalla perussuorituksella helposta B:stä saadaan rapiat 60 prosenttia, vaikka hevonen vähän edelleen kyttäilee tuomaripäätyä ja jännittyy. Parhaina päivinä sieltä saadaan 65-prosentin tuntumassa oleva huipputulos ja rusetti, mutta jotta siitä tulisi perustaso, pitäisi vähän rohkeammin vielä saada hevonen esittämään pelkän suorittamisen sijasta. Kerran se onnistuikin, mutta hintana oli useampi rike, jotka söivät tulosta.

Se, mitä voi pyytää, pitää tietenkin osata lukea tilanteen perusteella. Helposti käy kuitenkin niin, että varsinaisen suorituksen alussa sitä itse jännittyy, ja sitten tietenkin hevonenkin toteaa, että jotain outoa ja pelottavaa tässä tilanteessa on. Esteillä se näkyi meillä parin kisan ajan huonoina aloituksina, mutta kun tyyli on vapaa, esteet on sitten hypätty vaikka paikaltaan. Koulupuolella jännittynyt ja pohjetta vasten kulmasta pakeneva hevonen saa heikommat pisteet.

Emme ole tämän asian kanssa yksin. Itse olen oppinut välttämään liian suuria paineita. Kun 2010-luvun alkuvuosna tavoittelin amatöörisarjan finaalipaikkaa, ratsastus meni yliyrittämiseksi ja epäonnistui. Nyt, kun Onni on alkanut toimia, paineetkin ovat nousseet. Missä vaiheessa onnistumisesta tulee liian tärkeää?

On surullista nähdä taitavan ja kokeneen ratsastajan epäonnistuvan kisoissa kerta toisensa jälkeen. Sitä haluaisi mennä sanomaan, että Hei, ota vähän rennommin. Kyllä sä osaat! Mutta kun omassa korvien välissä on se pakonomainen onnistumisen tarve, viesti välittyy myös hevoselle. Mitä herkempi hevonen, sitä enemmän se hätääntyy.

Jotenkin pitäisi löytää se tietty rentous ja maltti, joka kotitreeneissä parhaina hetkinä on löydetty. Mutta vaikeampaa kuin oman pääkopan sisään pääseminen on korkeintaan päästä sen kilåpakumppanin eli hevosen päänsisään - ja joskus tuntuu, että sekin on helpompaa.

Moni meistä ratsastajista on suorittajatyyppejä. Kestää varmasti vielä vuosia ennen kuin ratsastusopetuksessa päästään teknisen suorittamisen rinnalla korostamaan yhteyttä hevoseen, kykyä lukea hevosta ja olla sille läsnä.

Kun oma korvien väli pettää jännityksen ja suorituspaineiden alla, tekniikka on kuitenkin se väline, joka meille jää. Latautuminen on yksilöllistä ja sen keinoja kannattaa opetella ja etsiä. Kenelle sopii höpötellä muuta, jotta paineet eivät nouse, kuka tarvitsee hiljaista vetäytymistä keskittyäkseen. Mutta jos oikeaa mielentilaa ei tahdo löytyä, voimme aina turvautua siihen, minkä hallitsemme: tekniseen suorittamiseen.

Yksi tyypillisimpiä virheitä on se, että kisassa lähtee tekemään jotain eri tavalla kuin kotona. Huomio kiinnittyy helposti vääriin asioihin. Viimeisen vuoden aikana olen oppinut yhden tärkeän asian omasta ratsastuksestani: se, jonka tekemisiin tulee keskittyä, ei olekaan niinkään hevonen, vaan minä itse. Etenkin, jos homma tavalla tai toisella lähtee menemään väärään suuntaan. Saatan kotitreeneissä alkaa neuvomaan itseäni jopa puoliääneen puhumalla. Ja kas, siinä se jännittynyt hevonenkin rentoutuu tai päästää irti vasemmasta ohjasta, kun lakkaan itse siinä roikkumasta.

Kisoissa olen yrittänyt toteuttaa samaa. Jos hevonen tuntuu jännittyneeltä, keskityn ainoastaan kolmeen asiaan: istunnalla eteen, jalat kiinni, ohjastuntumaa vasten. Jos se vähän rentoutuu, alan pohtia myös muita asioita: käännä ulkojalalla, tuntuma kahdella ohjalla, laske askeleet lähestyessä jne.

Tärkeää on myös ratsastaa vain yksi este (tai koulupuolella yksi liike) kerrallaan. Hyvät onnistumiset ovat syntyneet siitä, että on ollut vain se hetki, se seuraava este. Ei ole kiellon mahdollisuutta, ei tulosta, sijoitusta, viime kisaa tai seuraavaa. On vain se yksi hetki, se yksi este.

Vasta maaliviivan jälkeen mietitään, mikä oli tulos ja mitä siitä seuraa jatkossa.

Asiakassuhde vai lojaalia kumppanuutta?

Valmentajashoppailu on viime aikoina hevoskieleen rantautunut termi. Tämä lyhytkestoinen sitoutuminen valmennuskuvioon on haluttu nostaa esiin erityisesti ratsastajan näkökulmasta - ilman selkeää, pitkäjänteistä ja systemaattista työskentelyä ei voida saavuttaa tuloksia.

Olen monesti tuntenut tästä asiasta myötähäpeää ratsastuskavereideni puolesta ihan valmentajien näkökulmasta. Ala on muutenkin epävakaa. Esimerkiksi ratsastajan tai hevosen sairastuessa tunnit, eli valmentajien työ, vaan peruuntuu ilman sen kummempaa korvausta. Tilalle ei kuitenkaan voi oikein uusiakaan ottaa, kun sehän olisi kerrassaan törkeää, jos sairausloman jälkeen valmennettavalle myytäisiinkin ei-oota.

Olen myös monesti miettinyt, miten paljon valmentajat tekevät palkatonta työtä. Minäkin saatan valmennuskertojen välissä kysyä neuvoa johonkin asiaan, ja oikeastaan oletankin, että kisavideot on katsottu ajatuksella läpi. Kotiseurassa kisatessa valmentaja saattaa kisapäivän aikana katsoa monenkin ratsukon verryttelyn ja analysoida kisasuorituksen jälkikäteen ilman sen kummempaa korvausta.

Vaikka tätä kaikkea ei suoranaisesti edellytetä, vaan valmentajat myös tekevät monia asioita rakkaudesta lajiin, joskus tuntuu, että tämä sitoutuminen on kovin yksipuolista. Ollaan niin asiakasta, että ei katsota edes tarpeelliseksi kertoa, jos yhteistyö on tarkoitus lopettaa tai laittaa katkolle.

Vuosien varrella olen jokusenkin kerran päätynyt tallilla sellaiseksi tuntien organisoijaksi, jonka kautta on sitten kyselty mahdollisuutta osallistua valmennukseen. Olen pyrkinyt pääsemään siitä roolista eroon, koska koen jonkinlaista syyllisyyttä, jos minä olen ensin kysellyt tallikaverille tuntia ja sitten kun valmentaja on sitä varautunut pitämään, koko homma onkin peruttu tai mieli muuttunut. Huomaan selitteleväni jo toisten hevosten sairastumisiakin, jos en ole varma, onko valmentajaa reilusti informoitu siitä, että joku ratsukko onkin pois pelistä pidemmän aikaa.

Työ on tietenkin työtä ja asiakas oikeutettu ostamaan palvelua milloin tahtoo, mistä tahtoo. Minusta valmennussuhteessa on kyse enemmänkin yhteistyösopimuksesta, vaikka raha liikkuukin yksisuuntaisesti. Siinä ei sitten aina taksamittari raksuta kellon kanssa, puolin eikä toisin, mutta lojaaliutta ja sitoutumista voi edellyttää molemmilta osapuolilta.

Synninpäästö natsivalmentajille

Jaoin Facebook-sivuillani pari päivää sitten uudelleen nyrkkeilijä Ewa Wahlströmin vuodentakaisen kirjoituksen ( https://elcapitanosblog.wordpress.com/2013/03/27/urheilussa-ei-naureta-perkele/ ). Tekstin pointtina on se, kuinka paljon parempia tuloksia saadaan urheilussa(kin) aikaan ilon kautta. Ewa kertoo, miten itki jonkun sm-voiton jälkeen, kun valmentaja haukkui hänet lyttyyn. Sitten hän pääsi kurkistamaan ruotsalaisten nyrkkeilijöiden maailmaan ja huomasi, että asioita voi tehdä hymyssä suin, nauraen ja silti tosissaan. Ja paremmilla tuloksilla.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samasta asiasta on puhuttu monen suulla jo vuosia tai ehkä muutama vuosikymmen. Ja olen tietenkin samaa mieltä. Minulle tästä heräsi tänä vuonna kuitenkin  pari vähän erilaista ajatusta:

Ensinnäkin, Ewa Wahlström on siis kokenut tuota samaa lyttäämistä, uskonut vakavan harjoittelun olevan ainoa tapa menestyä ja sietänyt valmentajan nöyryytystä - ja menestynyt SIITÄ HUOLIMATTA. Menestyi ehkä vielä paremmin sitten, kun oppi tekemään asioita ilon kautta, mutta menestyi silloinkin. On siis turha palata miettimään, mitä itsestä olisi tullut, jos se lapsuuden valmentaja ei olisi vienyt itseluottamusta ja uskoa nöyryyttävällä morkkaamismentaliteetillaan. Ne, joilla urheilun palo ja menestymisen tahto on riittävän kova, pärjäävät silläkin systeemillä, ja vähempi tuskin riittää huipulle.

Ewa Wahlström uskoi vakavaan harjoitteluun ja piti valmentajan ivaa asiaankuuluvana. Varmasti ne valmentajatkin ovat uskoneet, että (henkinen) ruoskinta ja nöyrä asenne ovat ne, joilla tosi urheilijat punnitaan. Oman aikansa valmennusoppien ja kulttuurin mukaisesti he ovat tehneet parhaansa. Minulla ei ole mitään kamalia luurankoja kaapissa, en joutunut pahasti kenenkään valmentajan hampaisiin ja sitten valmennuskulttuurikin alkoi varmaan 90-luvulla muuttua. Toisaalta, ehkä ne traumoja vuosia kantaneet, pahimmat sivallukset kärsineet ratsastajakaveritkin voisivat antaa synninpäästön nöyryyttäjilleen ja ajatella, että opettaja on nähnyt heissä jotain erityistä, kun on katsonut aiheelliseksi ottaa heidät silmätikukseen. Silloin se lahjakkuuden huomiointi oli vain toisenlaista. Ei tästä niin kovin kauan ole, kun lapsia koulussa näpäytettiin karttakepillä sormille, jos oli tottelematon tai jättänyt läksyt lukematta. Uskottiin, että joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

En tietenkään tarkoita, että siihen tapaan pitäisi palata tai että se olisi toimiva. Uskon nykysysteemiin, joka korostaa onnistumisia ja hyvien kokemusten kautta oppimista. Mutta ei sellaisten nykyvalossa huonojen kokemusten varjolla pidä omaa menestystään tai menestymättömyyttään selitellä.

Ehkä parin sukupolven jälkeen tätä nykyistäkin menoa taas kauhistellaan. Kuinka paljon esimerkiksi hevosmaailmassa saatiin vahinkoa aikaiseksi, kun nuorten ratsastajien itsetunto oli rajaton ja sitten kuviteltiin, että minä kyllä osaan tämän villihevosen taltuttaa ja varsan kasvattaa ihan itsekseni. Ainahan se toki niin on ollut, että mitä enemmän oppii, sitä vähemmän huomaa osaavansa. On vain pelottavaa kuunnella niitä ennenaikaisia sankaritarinoita, kun on nähnyt surullisen monta maanpinnalle putoamista - ja hevosten kanssa se on usein ihan konkreettista, joten vammat voivat olla henkisten lisäksi fyysisestikin vakavia.

Onneksi seuraava sukupolvi on aina edeltäjäänsä viisaampi, joten toivottavasti tässäkin asiassa seuraavat polvet löytävät kultaisen keskitien, jolloin niiden huippujen lisäksi tavallisemmatkin tallaajat voivat nauttia urheilusta hymyssä suin, kokea onnistumisen iloa, mutta säilyttää realistisen kuvan omista taidoistaan.

Vanhaa yhteisöllisyyttä

Hippos 2/18 tuli kotiin eilen. Olen kova valittamaan lehden laadusta, mutta tällä kertaa ajattelin vaihteeksi antaa hyvää palautetta. lehdessä oli enemmän minua kiinnostavia juttuja kuin varmaan edellisvuonna yhteensä.

Siellä puhuttiin myös useammassa kirjoituksessa lajin huonosta yhteishengestä. Olemme olleet siinä mielessä onnekkaita, että olemme Onnin kanssa olleet talleissa, joissa sisäinen ilmapiiri on ollut hyvä. Silti haikailin jo aikaisemmin 90-luvun yhteisöllisyyden perään.

Erityisesti muistelen lämmöllä Sari Aminoffin kouluvalmennuksia. Hän kävi tallillamme valmentamassa aina tiettynä viikonpäivänä. meitä oli yleensä kaksi ryhmää. Kaikki tulivat ajoissa laittamaan hevoset kuntoon. kun ensimmäinen ryhmä aloitti, toisen ryhmän ratsastajat istuivat seuraamassa tuntia siihen asti, kun piti hakea oma hevonen. Vastaavasti ensimmäisen ryhmän ratsastajat tulivat oman hevosensa pois vietyään seuraamaan kakkosryhmän tunnin loppua. Ja parasta kaikesta oli tuntien jälkeen pidetty yhteinen kahvihetki, jossa analysoitiin ratsastuksia ja hevosia. Siitä tuli oikein tapahtuma, johon joku toi aina vuorollaan herkkujakin.

Nyt harvemmin kukaan tulee katsomaan toisten ratsastusta. En minäkään, en siis ole tässä mitenkään muita parempi. Joskus harvoin käyn Marin valmennuksia katsomassa ja kisat toki kuvaan, mutta enpä juuri muuta. Se olisi kuitenkin hyödyllistä oman ratsastuksenkin kannalta yhteishengen lisäksi.

Hippoksessa viitattiin myös useammassa jutussa säännöllisen kotivalmennuksen tärkeyteen. Muun muassa Marko Björs kolumnissaan korosti maajoukkuevalmennuksen ja kotivalmennuksen yhteistyötä. Maajoukkueleirit ovat lähinnä tsekkauspisteitä. Ja myös niillä leireillä rakennetaan maajoukkueen yhteishenkeä, kokeneemmat antavat vinkkejä uusille tulokkaille ja kaikki tukevat toisiaan.

Kotitallillamme käynnisteltiin vähän samanlaista ajatusta harrastetasolla tänä keväänä rataharjoitusten muodossa. Pidimme maaliskuun puolivälissä esterataharjoitukset ja tulevana sunnuntaina kouluratsastajat pääsevät testaamaan tasoaan koulutuomarin silmien alla. Ideana on siis voida esittää itselle sopiva rata kilpailumaisissa olosuhteissa. Tai olisi ollut, osallistujia on ollut molemmissa harjoituksissa vain kourallinen. Harmi, sillä minusta tästä olisi voinut rakentaa hyvin konseptin harjoittelun tueksi.

Erilaiset tiimit ovat nyt muotia, niin kuin team Onni. Ne ovat kuitenkin usein yhden kilpailijan ympärille muodostuneita, käytännössä virtuaalimaailmassa eläviä "ryhmiä". Jokainen ratsastajahan tarvitsee taustajoukot, oman tiimin. Onneksi Hippoksessakin kerrottiin esimerkkejä vähän laajemmista tiimeistä, joissa oikeasti on useamman ratsastajn joukko kannustamassa toisiaan.

Team Onnissa olemme ottaneet joukkoomme mukaan tallikavereita hevosineen. Kisareissuja tehdään kimpassa ja hyppytreenejäkin on nyt hoidettu porukalla. Mari on elävä esimerkki aidosta tiimihengestä. Hän tulee mielellään nostelemaan meille hyppääjille puomeja, kuskailee porukkaa kisoihin ja jännittää kaikkien puolesta. Kun viime keväänä silloisella kotitallilla oli harjoituskisat, Mari järjesti miehensä kuvaamaan kaikki ratsukot, jotta hän pääsi näkemään tallikaverien suoritukset, kun ei omaan kisaan keskittymiseltään ennättänyt niitä katsoa.

Loppupelissähän Me olemme kaikki me ratsastajat yhdessä.

Näkemyseroja

Kotiharjoituksissa suosimme mielellään harvoja esteitä. Kyse ei ole pelkästään laiskuudesta, vaan myös hevosen tarkkuuden harjoittamisesta. Portit kannattaa kuitenkin ottaa luonnolliseksi osaksi harjoittelua.

Osallistuin hiljattain ratamestarilisenssin päivityskoulutukseen. Tällä kertaa se oli Etelä-Suomen alueella C-ratamestareille eli 1-2-tason kisoja rakentaville mahdollista suorittaa c-ratamestarikoulutuksen yhteydessä. Se olikin paljon käytännönläheisempää kuin aiempina vuosina tuomareiden ja stewardien kanssa yhdessä suoritetut lisenssipäivityskoulutukset, joissa keskitytään sääntömuutoksiin. Yllätyksekseni kukaan muu lisenssiään päivittävä ei osallistunut tähän koulutukseen.

Koulutuspäivän ensimmäisenä tehtävänä piirsimme 1-tason 70 sentin luokan arvostelulla A.1.0. Ajattelin, että arvostelu viittaa selkeästi aloitteleviin ratsukoihin, joten en piirtänyt radalle sarjaa enkä juurikaan suhteutettuja linjojakaan (esteiden välissä 3-7 askelta). Yksittäisiä hyppyjä vain esteeltä toiselle. Lähes kaikki muut kurssilaiset olivat toista mieltä. Heistä sarja ja joku suhteutettu linjakin oli jo perusteltu. Kurssia vetänyt Tomi Kaleva korostikin, kuinka erilaisia näkemyksiä meillä voi eri estetasoista olla. Mitään lnijavetoa tai oikeaa ja väärää mallia kokenut kansainvälinen mestarimme ei antanut.

Monella tapaa olisi kyllä helpompaa, jos tietyt linjaukset olisivat yhtenäisiä. Pohdin tätä ratsastajana jo viime syksynä, kun pitkästä aikaa tuli viime kaudella kierrettyä pieniä harjoitus- ja 1-tason ratoja (Tasapuolisuudesta). Kirjo ratojen vaatimustasosta oli aika villi.

Olen käynyt koulutusmielessä assisteeraamassa myös Suomen kokeneimpia ratamestareita. Myös heillä on erilaisia näkemyksiä ratojen vaatimustasosta. Esimerkiksi sarjaesteen käyttö jakaa mielipiteitä: yksi ei käyttäisi ainakaan alkukaudesta sarjaa 1-tasolla edes 80 sentin radalla, toinen korkeintaan pysty-pysty -ratkaisuna vielä 2-tasollakin alle metrin radoilla, kolmas on sitä mieltä, että radalle valmiin ratsukon tulee kyllä selvitä kaikenlaisista sarjaratkaisuista.

Yhdestä asiasta kokeneet ratamestarit ovat kuitenkin olleet hyvin yksimielisiä: luokan korkeus on ilmoitettu kutsussa ja siitä pidetään kiinni. Ykköstä ja sarjaestettä lukuun ottamatta esteet ovat pääosin maksimikorkeudessa. Tämä koskee paitsi esteen korkeutta, myös sen pituutta, eli oksereiden pituus on suunnilleen sama kuin niiden korkeus. Pienissä luokissa ainakin alkuradan okserit voivat olla nousevia, mutta nouseva okseri tarkoittaa yhtä kannatinreikää alempana olevaa etupuomia, ei esim. ristikkoa etupuomina, jota sitäkin pikkukisoissa on nähty.

Toinen yksimielinen näkemys ja kokeneiden mestareiden korostama asia on teiden selkeys. Tehtävä ei saa olla se, että esteelle on vaikea lähestyä tai sen takana tulee kääntää kohtuuttoman nopeasti.

Linjaeroavuuksia on myös estekalustossa. Harmi, että emme ehtineet tätä asiaa koulutuspäivänä juuri pohtia, kaluston osalta ainoastaan hevosen värien hahmottamista sivuttiin lyhyesti. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla tästä muiden näkemyksiä, sillä olen törmännyt kaluston osalta hyvin eriäviin näkemyksiin suuntaan jos toiseenkin.

Pyrin aina itse miettimään radan kaluston mahdollisimman pitkälle etukäteen. Jos kyseessä on vieras paikka, jonka kalustoon ei pääse etukäteen tutustumaan, pyrin kuitenkin merkkaamaan rataan, missä esteissä pitää pysytellä perus puomikalustossa ja helpoissa väreissä ja mihin voi ottaa täytteitä (portit, lankut) käyttöön radalle mukaan. Ei ole kerta eikä kaksi, kun järjestäjäseuran oma väki on radan valmistuttua surkutellut, miksi se uusi portti tai viime viikolla treenattu vesieste ei tullutkaan. Ja sitten on se toinen äärilaita, joka kokee perusportinkin erikoisesteeksi, joka on helpoissa kisoissa ja pienissä luokissa kohtuutonta.

Olen siinä mielessä ollut etuoikeutettu, että olen saanut sekä ratsastajana että myöhemmin ratamestarina aloittaa urani "kotikentällä", jossa on aina ollut hyvä ja laaja kalusto sekä iso kenttä käytössä. Ratsastajana totuin siihen, että portit ja lankut ovat normaalia estekalustoa. Toisaalta opin kyllä ne kotikentän kauhuesteetkin, joita sitten lähestyi aina pelonsekaisin odotuksin: meneekö mun hevonen tästä yli? Ratamestarina sain kantapään kauttakin oppia, missä menee kohtuuden raja: ykkösesteelle ei voi laittaa alareunasta avointa, auringossa heijastavaa kiiltävää porttia, se kerää liikaa hylättyjä tuloksia. Sen sijaan, jos suorareunainen perusportti lämpimillä väreillä tuottaa ongelmia, on syytä ratsastajankin katsoa peiliin. Yleensähän portit ovat hevosen näkövinkkelistä helpompia kuin harvat puomiesteet ja ongelmat ovat ennen kaikkea meidän ratsastajien korvien välissä - sekä tottumuksessa. Jos täytteitä ajatellaan erikoisesteinä eikä niitä juurikaan oteta harjoitteluun mukaan, niistä tulee ongelmia.

Ristiriitaiset näkemykset eivät koske vain kilpailijoita, vaan voivat aiheuttaa eripuraa myös toimihenkilöiden välillä. Muistan yhdenkin kerran, kun 1-tason kisassa käytössä oli tolpat, joiden rakenteesta johtuen alin puomi saatiin kannattimille noin 30 sentin korkeuteen irti maasta. Päätin sitten laittaa alimmat puomit maahan, jotta kokemattomilla hevosilla olisi selkeä ponnistuspuomi käytössä. Sain tästä tuomarilta huomautuksen ja korjaamismääräyksen, koska sääntöjen mukaan esteen osien pitää olla sellaisia, että ne voivat tippua tai kaatua, puomin tulee siis olla irti maasta. Hiljattain törmäsin samaan kalustohaasteeseen ja vahingosta viisastuneena kysyin maapuomin käytöstä tuomarin/kilpailunjohtajan mielipidettä. Hän oli närkästynyt moisesta typeryydestä, ainahan he käyttävät maapuomeja, miksei muka saisi käyttää?

Olisi tietenkin helpointa, jos linjaukset voitaisiin tehdä niin tiukoiksi, ettei tulkinnanvaraa olisi eikä näin syntyisi turhaa erimielisyyttä. Tai sitten radat mittoineen ja kalustoineen pitäisi julkaista kutsun yhteydessä niin, että esteratsastajat voisivat kouluratsastajien tavoin itse päättää, millaisia ratoja haluavat lähteä hyppäämään. Vastuu ratsukolle sopivasta vaatimustasosta siirtyisi näin ratamestareilta ratsastajille. Tämä vaatisi kuitenkin jonkinlaista kaluston standardointia ja siltikin erilaiset olosuhteet muuttaisivat ratojen vaatimustasoa.

Yksi asia on kuitenkin varma. Meuhkaamalla oman näkemyksen oikeellisuudesta ja arvostelemalla toisten tekemiä ratkaisuja saamme aikaiseksi korkeintaan pahaa mieltä. Pääosin niin kilpailijat kuin toimihenkilötkin ovat liikkeellä harrastusmielessä ja varmaan jokainen myös pyrkii toimimaan parhaan näkemyksensä mukaan. Sitä voi aina pyrkiä kunnioittamaan, vaikka eri mieltä olisikin.

Otin juuri vastaan suunnittelupestin minulle vieraalta seuralta. Saapa nähdä, onko kisan jälkeen yhtä innostunut fiilis kuin nyt, vai tuleeko jostakin näkemyksestä taas lunta tupaa.

Kissanhäntä ylös

Kylläpä turhauduin toissasunnuntain epäonnistuneesta kisasta. En ole jaksanut sitä edes sen tarkemmin analysoida, hylätty mikä hylätty. Seuraava ratsastuskertakin meinasi mennä ihan pieleen. Olen talven työstänyt istuntaani, erilaisista vammoista ja istumatyön takia lukossa olevasta selästä johtuen kun Onnin isossa ravissa istuminen on minulle ollut koko ajan vaikeaa. Melkein meinasi itku tulla, kun siinä sitten taas mennä pompotin. Enkö edes tätä ole oppinut 30 vuodessa?

Siihen sitten hetkeksi luovutin ja otin laukkatyöskentelyä, se kun on minulle helpompaa. Kyllä se ravikin sen jälkeen paremmin sujui, kun molempien selkälihakset aukesivat.

Olin melkein kiitollinen, että tuli nämä pakkaset ja Onni vielä rokotettiinkin. Eipä tarvinnut hetkeen yrittääkään työstää hevosta, maastossa käveleminen sentään minultakin sujuu. Ja olipa muuten upeat Kytäjän maastot! Kai siinä mielikin sai sen verran levätä, että kun eilen vedin ratsastushousut toppapöksyjen sijasta jalkaan ja nostelin pari maapuomiakin esiin, treenit sujuivat taas hyvin ja muistin, miksi tätä touhua jaksaa.

Eilen tuli tasan vuosi Onnin ensimmäisestä estedebyytistä. Yleensä, kun katson ratavideoita (tai mitä tahansa ratsastusvideoitani), löydän toisella katsomalla jo monta virhettä, kolmannella vielä lisää jne. Nyt kun katsoin vuodentakaista videota, totesin, että ei tämä nyt ihan surkeasti mennyt. Oikea käsi vähän irtoaa kyljestä, mutta muuten ratsastus näyttää ihan siistiltä.

Yksi työkaverini oli jakanut Me Naisten jutun itsetunnon kohottamisesta mentaaliharjoitteiden avulla. Siinä neuvottiin listaamaan itsestään 10-20 hyvää, ihailtavaa tai hellyyttävää piirrettä ja opettelemaan rakastamaan niitä. Sitten voi listata vaikka kolme heikkoutta ja ottaa niistä yhden, jota alkaa harjoittaa, tässä jutussa se esimerkki oli tietenkin itsetunnon kohottaminen.

No, koska ratsastuksessa tarvitaan teknisen osaamisen, hevosenlukutaidon ja fysiikan hallinnan lisäksi hyvää itsetuntoa, päätin nyt yrittää listata kymmenen onnistumista, jotka meidän (este)työskentelyssä on näiden kohta kahden vuoden uurastamisen aikana saavutettu. Josko sitten muistaisin taas ensi sunnuntain treeneissä olla murehtimatta tuota yhtä kisafiaskoa:

1) Jokainen hyppykerta on päättynyt onnistumiseen. Vaikka edessä olisi ollut minkälaisia mörköjä tahansa, aina lopussa hevonen on hypännyt jännittämättä, innokkaasti ja korvat hörössä kaikki päivän tehtävät.
2) Hyppytekniikka on kehittynyt valtavasti. Aluksi Onni oli pienilläkin esteillä mennä nenälleen hypyn jälkeen, nyt lavat nousevat jo hienosti ja isotkin hypyt tulevat alas hyvässä tasapainossa. Tämä on tietenkin paitsi Suskin (Susanna Brix-Parkkinen) hyvien harjoitusten, myös Marin tasaisella tekemän ison työn tulosta. Ei Onni silloin pari vuotta sitten olisi myöskään kantanut itseään kootussa laukassa.
3) Pystymme jo hyppäämään erilaisia tehtäviä yksittäisten hyppyjen sijasta. Kun aloitimme, polvenkorkuisillakin esteillä tarvittiin ainakin puoli maneesia aikaa ennen seuraavaa tehtävää, vaikka se tehtävä olisi ollut pelkkä maapuomi. Niin paljon hypyt hevosta jännittivät, että tasapainon löytämiseen tarvittiin todella aikaa. Nyt on jo toissatalvena hypätty erilaisia sarjoja ja linjoja, tehty jopa laukan säätelyä linjoilla askelmäärää muuttelemalla ja tosiaan hypätty niitä kokonaisia ratojakin.
4) Jännittävissäkin tilanteissa on päästy esteestä yli. Ei läheskään aina, mutta aina joskus löydän sen riittävän otteen ja oikean ajoituksen, jolla Onni hyppää silloinkin, kun edessä on uusi ja selkeästi pelottava este. Korkeutta siinä hypyssä voi tietenkin olla melkoisesti, mutta pääasia, että se ei pysähdy.
5) Luottamus on parantunut. Vaikka keskinäinen luottamus ei vielä riitä siihen, että joka kerta päästäisiin pelkoesteistäkin yli, on se kuitenkin parantunut. Nyt voidaan esimerkiksi tulla hyppyyn myös tosi kaukaa tai ponnistaa läheltä, koska minä luotan siihen, että sellaista voi hevoselta pyytää ja hevonen luottaa itseensä ja minuun, että tästä voi mennä, kun kuski kerran niin sanoo.
6) Laukka ei hiivu. Tämä tietenkin liittyy taas Onnin kunnon parantumiseen myös ylipäätään, mutta nyt se jaksaa laukata isoa laukkaa myös kaarteiden läpi. Muistan yhden reilun vuoden takaisen harjoittelun, jossa treenasimme juuri kaarteita ratsastamalla ympyröitä esteiden väliin. Laukka katosi siinä treenissä kokonaan ja syttyi vasta, kun jätit lopuksi ympyrät pois ja vain etenimme esteeltä toiselle.
7) Monista esteistä selvitään yhden pysähdyksen taktiikalla. Muistan, kun laitoimme ensimmäisen portin estetreeneihin. Tarvittiin ehkä noin kymmenen lähestymistä ennen kuin Onni uskalsi mennä yli. Näin siitäkin huolimatta, että viimeistään kolmannella kerralla kävelytin sen niistä 30 senttimetrin porteista yli. Ja sama ruljanssi toisesta suunnasta. Nykyisin ainakin puomi- ja perusporttiesteistä päästään yleensä yli yhdellä pysähdyksellä, siitäkin paikaltaan hypyttämällä. Joku kaarimuuri tai muu oikeasti vähän vaikeampi este voi vielä vaatia pidempää jumppailua. Ja onneksi meillä on kotitallilla hyvä kalusto, joten tätä treeniä todella harjoitetaan joka hyppykerralla.
8) Yhtä rataa lukuun ottamatta olemme päässeet kaikissa kisoissa maaliin. Lahdessa viime huhtikuussa toisella radalla ei saanut jatkaa hylkäyksen jälkeen rataa, joten silloin hyppäsimme vain kolmosesteen, johon kiellot olivat tulleet (sekin siis päästiin yli). Muutoin olemmekin päässeet jopa hyväksytysti maaliin tähän tämän kauden aloituskisaan asti. Siellä sai kuitenkin jatkaa radan loppuun ja selvisimme ilman lisäkieltoja maaliin. Puolet radoista on menty ilman yhtään pysähdystä.
9) Tunnistan virheet. Silloinkin, kun Onni kieltää "ilman syytä", tiedän yleensä, miten minun olisi pitänyt ratsastaa, jotta se olisi mennyt. Se ei tietenkään siinä hetkessä paljon lohduta, mutta tiedostaminen on kuitenkin ensimmäinen askel edistymiseen. Ensin pitää tietää, miten pitäisi ratsastaa, sitten saada vain se oma kroppa vielä toimimaan niin. (Ilman syytä tarkoittaa, että se olisi kyllä voinut hypätä, mutta ei hyppää, koska vaatii kuskilta täydellistä tukea).
10) Alkuvaikeuksien jälkeen meillä molemmilla on yleensä aina kivaa. Kuten jonkun huippuhyvän valmennuksen jälkeen totesin, tunnin päätteeksi ei tiedä, kenen silmät loistavat eniten: minun, hevosen vai valmentajan. Niiden hetkien takia jaksaa taas taistella seuraavasta stopista eteenpäin.

No niin, eihän se niin vaikeaa ollut. Ja se tavoiteltava kehityskohde voisi olla parempi tuki ja eteenpäinpyrkimyksen varmistaminen. Olen aina ollut huono ratsastamaan hevosta eteen, jos se ei liiku omalla moottorilla. Ja koska haluaisin ratsastaa kevyemmällä tuella kuin Onni vaatii, minun pitää treenata sitä vahvaa tukea, joka sitten helposti katoaa.

Sitäkin tässä lohdutukseksi joku päivä mietin, että oikeastaan on ihme, ettei huonoja kisoja ole tullut enempää. Marilla on aina tapana vitsailla, että Onni on hyvin yksinkertainen hevonen, se ei vaadi muuta kuin, että sillä ratsastetaan oikein, joka sekunti, jokainen askel. Sitten se kyllä menee. No, kisassa on kuulemma onnistunut hyvin, jos pystyy 80-prosenttiseen suoritukseen omasta tasostaan. Koska Onni ei anna radalla mitään anteeksi, minun täytyy pystyä ratsastamaan aika hemmetin hyvin arkena, jotta kisoissa yllän sille kelpaavaan suoritustasoon!

Taipuuko rautakanki?

Kyllä se vaan niin on, että ihminen toimii kehuilla. Minä ainakin. Heti oli hyvä fiilis aloittaa eiliset istuntaharjoitukset, kun valmentaja totesi jo alkuverkkojen jälkeen, että edelliskerran jälkeen on tapahtunut huimasti parannusta! Ja kyllä se salille kömpiminenkin on taas vähän helpompaa, kun kerran jotain tulostakin on saatu aikaan. Puhumattakaan siitä, mikä into on treenata "kotiläksyjä" hevosen selässä - ensi kerralla mä taatusti istun ja toimin vielä paremmin!

Voisihan sen eilisen treenin kokea toisinkin. Yli 30 ratsastusvuoden jälkeen pääty-ympyrällä askellajien läpi ratsastaminen ei kai ole kovin suuri saavutus. Eikö nuo ohjasavut ja oikea asento pitäisi jo olla selkäytimessä näillä ratsastusvuosilla?

Vaan eipä ne ole. Jokainen on luonnostaa vino johonkin suuntaan, ihminen ihan siinä missä hevonenkin. Jokaisella on omat heikkoudet, toinen käsi on vahvempi kuin toinen, toinen jalka htaampi jne. Ja ihan niin kuin hevonenkin, jos näitä heikkouksia ei koko ajan jumpata ja "vahdita", niin ne tulevat taas esiin ratsastajallakin. Ja juuri siihen tarvitaan valvovaa silmää. Kyllä niitä temppuja voi sitten tehdä vaikka itsekseen.

Olen viime aikoina kovasti pohtinut omaa ratsastusta. Mitä voi itseltä edellyttää näin pienillä treenimäärillä (3 kertaa viikossa)? Väkisin sitä tulee verrattua omaa ratsastusta niihin vuosiin, kun hommaa teki täyspainoisemmin, ratsastus- ja myös valmennuskertoja oli vähintään tuplasti. Eihän se oma herkkyys tietenkään ole nyt samanlaista.

Itsekriittisenä ihmisenä on vaikea olla sitten tyytyväinen mihinkään. Kun tietää, miltä tuntuu, kun tekee oikein, vähän sinnepäin hetkistä on vaikea nauttia. Mutta onneksi aina joskus tulee sellaisia, välähdyksenomaisia hetkiä, jolloin tietää, että nyt mä löysin sen taas. Ja juuri sellaisen onnistumisen hetken koin eilen siinä ympyrällä: hei nythän mä toimin oikein!

Sain toisenkin hyvän muistutuksen. Hevosihmiset tunnetusti miettivät vain hevostaan, ratsastajasta ei niin väliä. Mutta kyllä se vaan niin on, että jos kuski on kunnossa ja keskittyy omiin tekemisiinsä, hevonen kyllä kulkee tyytyväisenä siinä alla ihan huomaamatta. Niin se Onnikin eilen kantoi itsensä ihan hienosti, kulki luotiviivalla ja pehmeällä niskalla, kun minä keskityin vain miettimään käsien asentoa, katselemaan kaukaisuuteen ja käyttämään siirtymisiin pelkkiä vatsalihaksia.

Onnistumista voi olla monenlaista!

Valmiina lähtöön

Taas se alkaa, uusi kisakausi. Ensimmäinen vuosi, kun voin varmaan puhua oikeasta kisakaudesta, oli 1990. Laskeskelin, että kaiken kaikkiaan tämä on 16 kisakauteni, lisäksi noihin hiljaisempiin 90-luvun lopun opiskelijavuosiin ja 2010-luvun alun "lopetusvuosiin" mahtuu jokunen kisa sinne tänne. Jos vuodessa on ollut keskimäärin vaikka 10 kisaa ja 15 starttia (arvio on aika alakanttiin), se tekee yhteensä 225 rataa.

Ja silti jännittää. Epäröin aika pitkään, aloitanko kauden jo nyt helmikuun puolella vai pitäisikö vielä tehdä vähän pohjatyötä pidempään, kun syksy meni Onnin sairastellessa. Sitten otin järjen käteen: näillä "kilometreillä", mitä niin merkittävää voisin parilla lisätreenikerralla saada aikaiseksi, että se muka ratkaisisi jotakin? Kyse on pienistä luokista, Onni joko hyppää tai ei hyppää. Ja meni kummin tahansa, joku varmaan joka tapauksessa ihmettelee, miksei tuokin pullero täti jo siirry katsomon puolelle, sehän on jyystänyt näitä ratoja ikuisuuden.

Mutta joku sinne radoille vaan taas vetää. Siinä vaan on oma viehetyksensä, koko showssa. Ensin puunataan hevonen ja kamat, kaivetaan kisakamat talvisäilöstä. Sitten jännitetään, meneekö hevonen koppiin, onko rauhassa kuljetuksen. Riehuukohan se kisapaikalla tai jännittääkö verkassa? Ja sitten kaikki huipentuu yhteen minuuttiin, jonka aikana pitäisi saada molemmista irti se paras suoritus. Radan jälkeen, kun hengitys on tasaantunut, voikin sitten analysoida suoritusta ensin tukijoukkojen kanssa ja sitten itsekseen videon äärellä vielä monta päivää.

Koska minulla ei enää ole suuria tavoitteita eikä paineita, voin huoletta toivottaa kaikille kanssakilpailijoille menestystä tulevalle kaudelle. Liiton teeman mukaisesti, Reilun pelin hengessä, tehdään kaikki parhaamme ja sitten se kell´ Onni on, se voittakoon :)

Kuin teletapit

Vietin viikonvaihteen Ratsastuskeskus Ainon hienoissa puitteissa ratamestarin assistenttina. Aina välillä on hyvä käydä seuraamassa kokeneempien mestareiden työtä ja nyt on muutenkin oma suunnittelu jäänyt sen verran vähiin, että kertaukselle oli todella tarvetta.

Voisi kuvitella, että ratojen suunnittelu on kuin polkupyöräily: kun kerran olet oppinut, voit vuosienkin tauon jälkeen kaivaa pyörän varastosta ja lähteä heti liikkeelle. Mutta kyllä tässäkin touhussa tauko tekee tehtävänsä ja ratojen saaminen paperille oli yllättävän työlästä.

Tällä kertaa mestarina oli FEI-ratamestari Johanna Mikkola, jolta sainkin taas muutaman hyvän vinkin ja etenkin hänen omat lauantaiset ratansa, vaikka olivatkin 3-tasolle tehty, toivat omaan suunnitteluun uusia näkökulmia.

Siinä missä ratoja pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, näkyi toistojen määrä myös ratsukoissa. Lauantain ratsastajien joukossa oli paljon ammattilaisia tai puoliammattilaisia, jotka aloittelivat kautta helpoissa luokissa tai toivat kokemattomia hevosia harjoittelemaan kisatilannetta. Kyllä siinä vain on ero, kun ratsastajat hyppäävät niitä ratoa 10 kuukautta vuodessa, vähintään kolme viikonloppua kuukaudessa, useimmiten 2-3 päivää viikosta. Ja treenaavat toki siihen päälle.

Vieläkin enemmän minua hämmästytti sunnuntain kisojen ratsastuksen taso. 1-tason kisat aloitettiin 60 senttimetrin luokasta eikä siinä juurikaan näkynyt odottamiani kokemattomia ratsukoita, jotka olisivat olleet radalla eksyksissä kuin Liisa Ihmemaassa. Ehkä vähän enemmän radalla hätäileviä oli sitten yllättäen 70-80 ja 90 sentin luokissa, mutta paljon enemmän hyviä ratsastuksia, ei siis vain tuloksia vaan oikeasti hyviä suorituksia. Tuli ihan sellainen olo, että sovinko minä Onneineni joukkoon lainkaan, eihän nuo muut tunnu jäävän sisäohjaan roikkumaan taas heilahtavan isosta hypystä lainkaan.

On siinä kisakulttuurissa jotain hupaisaakin. Radankävely on parhaimmillaan kuin katselisi muurahaisjoukkoa työssään. Kaikki kävelevät samaa polkua pitkin, harppovat esteiden välejä edestakaisin ja piirtelevät poistuessaan ilmaan kummallisia kiemuroita (kertaavat siis rataa), ja 1-tasolla suurimmalla osalla ei ole ajatustakaan siitä, mitä askelväli tarkoittaa omalle hevoselle, saatikka mitä tekevät siinä linjan välissä etenkään siellä radalla kisatilanteessa.

Muurahaisjoukolta kisaajat näyttävät muutenkin. Joitakin vuosia sitten oli muotia hankkia mahdollisimman poikkeavan värinen kisatakki, mutta nyt musta näyttää olevan uusi musta, korkeintaan voi erottua tummansinisellä takilla tai ruskeill saappailla. Näin siitäkin huolimatta, että 1-tasolla ei edes vaadita kisa-asua. Onko ratsastuksesta tullut välineurheilua, jossa vaatteet ratkaisevat vai onko vain kiva, että kisoja on alettu arvostaa niin, että niihin halutaan myös pukeutua ihan alimmalta tasolta lähtien?

Kaipa minunkin pitää sitten käydä housukaupassa. Heitin 2011 kisakauden päätteeksi rispaantuneet valkoiset kisahuosut roskiin enkä ole uusia kokenut sen jälkeen tarvitsevani. Mutta nostaahan se vähän samalla tavalla kisatunnelmaa kuin kunnon johteet ja kukkakoristeet radalla ja niitä minä olen aina suosinut.

Sitten vaan kisakalenteria tutkimaan, koskahan meidän kausi pääsisi alkamaan?

Lahjattomat harjoittelee

Enkö mä koskaan opi? Pääsimme vihdoin Onnin sairausloman jälkeen tehokkaasti treenaamaan ja kirin sitten syksyn menetettyä työskentelyaikaa takaisin käymällä sekä koulu- että estevalmennuksessa viime viikolla. Taas sai kyllä aloittaa ihan perusasioista.

Menin alkeiskurssille syksyllä 1985. Ratsastusurani alkoi jo vähän aikaisemmin, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun voin sanoa saaneeni ratsastusopetusta.

Vuodesta 1990 lähtien olen käynyt enemmän ja vähemmän säännöllisesti valmennuksessa omalla hevosella. Parhaimmillaan valmennusta on ollut säännöllisesti (1990-1995, 2001-2011, pl. sairaus- yms. lomat) kaksi kertaa viikossa, kerran esteillä ja kerran tasaisella. Jos mietin ratsastukseeni vaikuttaneita valmentajia, esiin nousee sellaisia nimiä kuin Esko Muttonen, Juhani Eho, Arto Vahtera, Marika Sohlberg ja Jose Azevedo e Silva sekä tietenkin pitkäaikaisin valmentajani Aki Ylänne ja Susanna Brix-Parkkinen, jonka kanssa teemme yhteistyötä jälleen, olisiko neljättä kertaa ratsastusurallani. Koulupuolella Maisa Torkkolan ja Sari Aminoffin kanssa on niin ikään takana yhteistyötä useamman hevosen kanssa.

Kovia ammattilaisia on siis ollut tukena, valmentajia ei liene syyttäminen :) Ja silti, pienenkin tauon jälkeen löydän itseni taas harjoittelemasta perusasioita: istuntaa ja apujenkäyttöä. Kyllä minun täytyy olla totaalisen lahjaton, kun näin paljolla työllä ja kovalla ammattiporukalla minun päähäni ei ole saatu edes perusasioita taottua.

Vai olisiko sittenkin niin, että päässä ne asiat ehkä ovat, mutta kroppa vaan taipuu omaan luontaiseen kiemuraansa ja kädet ja jalat alkavat pelata omaa, tahdosta riippumatonta elämäänsä, jos sitä ei koko ajan muistuteta siitä oikeasta asennosta ja toimintatavasta?

Kyllähän se aina turhauttaa, kun joutuu palaamaan niiden perusasioiden ääreen, mutta vain hetkellisesti. Kun se oikea ote ja tunne sitten palaa, yleensä jo yhdenkin valmennuskerran päätteeksi, on taas niin iloinen ja kiitollinen siitä, että joku on vaivautunut kaivamaan sen minusta jälleen kerran esiin.

Ja vaikka sitä tuppaa roikkumaan toisessa ohjassa, istumaan vinossa ja käyttämään jalkaa liian hitaasti, jostain selkäytimestä ne reaktiot kuitenkin tulevat sitten, kun oikeasti on tarve. Tämä tuli todistettua eilen estetunnilla, kun hevosen laukka sammui kaarteessa ennen neloissarjaa. Vaistomaisesti ratsastin voimakkaasti eteen, jonka seurauksena tultiin sarjalle vähän liiankin vahvasti. Hevonen sitten päätti käyttää vauhdin ja voiman hyppäämällä ylöspäin, noin 30 senttiä enemmän kuin esteiden korkeus olisi vaatinut (esteiden korkeus n. 80-100 cm). Siinä olisi kyllä voinut käydä pahastikin, jos oma tasapaino olisi pettänyt tai olisin yrittänyt tehdä jotain hätäratkaisuja. Nyt jostain takaraivosta tuli käsky vain odottaa rauhallisena ja mukautua yllätyksenä tulleisiin isoihin hyppyihin, joten selvisimme koko sarjasta puhtaasti ja tasapainossa "maaliin" ja saatiin hyvät naurut päälle.

Pitäisiköhän sitä hankkia tänne työtuoliksi satulatuoli tai jumppapallo, että tulisi mietittyä asentoa ja ryhtiä useamminkin kuin sen kolme kertaa viikossa? Ja jumppapallolla voisi totuttaa selkää jatkuvaan pompotukseen päivät pitkät, jos se sitten joustaisi hevosenselässäkin. Ja samalla käsi pitäisi pysyä vakaana näppäimistöllä!