Pitkästä aikaa täällä blogin puolella pohtimassa asioita vähän syvällisemmin. Kesä on ollut taas kisarumban aikaa. Viime lauantaina oltiin koulukiemuroita esittämässä, eli minä selvisin hoitajan roolilla. Tulos oli sellainen tasainen 60-prosentin perussuoritus helppo B:3:sta.
On näitä helteitä kuitenkin riittänyt esteillekin hikoiltavaksi. Heinäkuun puolivälissä hypättiin "kotikentällä" Riihimäen raviradalla eikä juhannuksena Tuomarinkylässäkään nyt varsinaisesti kylmä ollut.
Estekisaputki on ollut harvinaisen tasainen helmikuisen, epäonnistuneen aloituksen jälkeen. Vähän jo teki mieli nostaa heinäkuun kisaan tasoa, kun alla oli kolme kisaa (Lohjalla huhtikuussa 75&85, Keravalla toukokuussa 80&90 ja Tuomarinkylässä kesäkuussa 89&90) puhtailla suorituksilla takana, mutta maltoin sitten vielä. Ensi sunnuntaina nostetaan sitten varovasti 85 ja 95 cm:iin.
Kilpailusuoritus on jännä asia. Tavallaan pitää uskaltaa ottaa vähän riskejä ja antaa mennä, mutta liiallinen riskinotto voi kostautua kipeästi. Toisaalta, jos pelaa vain varman päälle, ei voi tehdä tulostakaan.
Esteillä ollaan nyt siinä vaiheessa, että korkeutta on pikkuhiljaa hiilattu ylöspäin, mutta olen hyväksynyt sen, että radat ovat vähän hitaita, jolloin pistesijoja on turha havitella. Koulukisoissa ollaan tilanteessa, jossa tasaisen varmalla perussuorituksella helposta B:stä saadaan rapiat 60 prosenttia, vaikka hevonen vähän edelleen kyttäilee tuomaripäätyä ja jännittyy. Parhaina päivinä sieltä saadaan 65-prosentin tuntumassa oleva huipputulos ja rusetti, mutta jotta siitä tulisi perustaso, pitäisi vähän rohkeammin vielä saada hevonen esittämään pelkän suorittamisen sijasta. Kerran se onnistuikin, mutta hintana oli useampi rike, jotka söivät tulosta.
Se, mitä voi pyytää, pitää tietenkin osata lukea tilanteen perusteella. Helposti käy kuitenkin niin, että varsinaisen suorituksen alussa sitä itse jännittyy, ja sitten tietenkin hevonenkin toteaa, että jotain outoa ja pelottavaa tässä tilanteessa on. Esteillä se näkyi meillä parin kisan ajan huonoina aloituksina, mutta kun tyyli on vapaa, esteet on sitten hypätty vaikka paikaltaan. Koulupuolella jännittynyt ja pohjetta vasten kulmasta pakeneva hevonen saa heikommat pisteet.
Emme ole tämän asian kanssa yksin. Itse olen oppinut välttämään liian suuria paineita. Kun 2010-luvun alkuvuosna tavoittelin amatöörisarjan finaalipaikkaa, ratsastus meni yliyrittämiseksi ja epäonnistui. Nyt, kun Onni on alkanut toimia, paineetkin ovat nousseet. Missä vaiheessa onnistumisesta tulee liian tärkeää?
On surullista nähdä taitavan ja kokeneen ratsastajan epäonnistuvan kisoissa kerta toisensa jälkeen. Sitä haluaisi mennä sanomaan, että Hei, ota vähän rennommin. Kyllä sä osaat! Mutta kun omassa korvien välissä on se pakonomainen onnistumisen tarve, viesti välittyy myös hevoselle. Mitä herkempi hevonen, sitä enemmän se hätääntyy.
Jotenkin pitäisi löytää se tietty rentous ja maltti, joka kotitreeneissä parhaina hetkinä on löydetty. Mutta vaikeampaa kuin oman pääkopan sisään pääseminen on korkeintaan päästä sen kilåpakumppanin eli hevosen päänsisään - ja joskus tuntuu, että sekin on helpompaa.
Moni meistä ratsastajista on suorittajatyyppejä. Kestää varmasti vielä vuosia ennen kuin ratsastusopetuksessa päästään teknisen suorittamisen rinnalla korostamaan yhteyttä hevoseen, kykyä lukea hevosta ja olla sille läsnä.
Kun oma korvien väli pettää jännityksen ja suorituspaineiden alla, tekniikka on kuitenkin se väline, joka meille jää. Latautuminen on yksilöllistä ja sen keinoja kannattaa opetella ja etsiä. Kenelle sopii höpötellä muuta, jotta paineet eivät nouse, kuka tarvitsee hiljaista vetäytymistä keskittyäkseen. Mutta jos oikeaa mielentilaa ei tahdo löytyä, voimme aina turvautua siihen, minkä hallitsemme: tekniseen suorittamiseen.
Yksi tyypillisimpiä virheitä on se, että kisassa lähtee tekemään jotain eri tavalla kuin kotona. Huomio kiinnittyy helposti vääriin asioihin. Viimeisen vuoden aikana olen oppinut yhden tärkeän asian omasta ratsastuksestani: se, jonka tekemisiin tulee keskittyä, ei olekaan niinkään hevonen, vaan minä itse. Etenkin, jos homma tavalla tai toisella lähtee menemään väärään suuntaan. Saatan kotitreeneissä alkaa neuvomaan itseäni jopa puoliääneen puhumalla. Ja kas, siinä se jännittynyt hevonenkin rentoutuu tai päästää irti vasemmasta ohjasta, kun lakkaan itse siinä roikkumasta.
Kisoissa olen yrittänyt toteuttaa samaa. Jos hevonen tuntuu jännittyneeltä, keskityn ainoastaan kolmeen asiaan: istunnalla eteen, jalat kiinni, ohjastuntumaa vasten. Jos se vähän rentoutuu, alan pohtia myös muita asioita: käännä ulkojalalla, tuntuma kahdella ohjalla, laske askeleet lähestyessä jne.
Tärkeää on myös ratsastaa vain yksi este (tai koulupuolella yksi liike) kerrallaan. Hyvät onnistumiset ovat syntyneet siitä, että on ollut vain se hetki, se seuraava este. Ei ole kiellon mahdollisuutta, ei tulosta, sijoitusta, viime kisaa tai seuraavaa. On vain se yksi hetki, se yksi este.
Vasta maaliviivan jälkeen mietitään, mikä oli tulos ja mitä siitä seuraa jatkossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti