Vietin viikonvaihteen Ratsastuskeskus Ainon hienoissa puitteissa ratamestarin assistenttina. Aina välillä on hyvä käydä seuraamassa kokeneempien mestareiden työtä ja nyt on muutenkin oma suunnittelu jäänyt sen verran vähiin, että kertaukselle oli todella tarvetta.
Voisi kuvitella, että ratojen suunnittelu on kuin polkupyöräily: kun kerran olet oppinut, voit vuosienkin tauon jälkeen kaivaa pyörän varastosta ja lähteä heti liikkeelle. Mutta kyllä tässäkin touhussa tauko tekee tehtävänsä ja ratojen saaminen paperille oli yllättävän työlästä.
Tällä kertaa mestarina oli FEI-ratamestari Johanna Mikkola, jolta sainkin taas muutaman hyvän vinkin ja etenkin hänen omat lauantaiset ratansa, vaikka olivatkin 3-tasolle tehty, toivat omaan suunnitteluun uusia näkökulmia.
Siinä missä ratoja pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, näkyi toistojen määrä myös ratsukoissa. Lauantain ratsastajien joukossa oli paljon ammattilaisia tai puoliammattilaisia, jotka aloittelivat kautta helpoissa luokissa tai toivat kokemattomia hevosia harjoittelemaan kisatilannetta. Kyllä siinä vain on ero, kun ratsastajat hyppäävät niitä ratoa 10 kuukautta vuodessa, vähintään kolme viikonloppua kuukaudessa, useimmiten 2-3 päivää viikosta. Ja treenaavat toki siihen päälle.
Vieläkin enemmän minua hämmästytti sunnuntain kisojen ratsastuksen taso. 1-tason kisat aloitettiin 60 senttimetrin luokasta eikä siinä juurikaan näkynyt odottamiani kokemattomia ratsukoita, jotka olisivat olleet radalla eksyksissä kuin Liisa Ihmemaassa. Ehkä vähän enemmän radalla hätäileviä oli sitten yllättäen 70-80 ja 90 sentin luokissa, mutta paljon enemmän hyviä ratsastuksia, ei siis vain tuloksia vaan oikeasti hyviä suorituksia. Tuli ihan sellainen olo, että sovinko minä Onneineni joukkoon lainkaan, eihän nuo muut tunnu jäävän sisäohjaan roikkumaan taas heilahtavan isosta hypystä lainkaan.
On siinä kisakulttuurissa jotain hupaisaakin. Radankävely on parhaimmillaan kuin katselisi muurahaisjoukkoa työssään. Kaikki kävelevät samaa polkua pitkin, harppovat esteiden välejä edestakaisin ja piirtelevät poistuessaan ilmaan kummallisia kiemuroita (kertaavat siis rataa), ja 1-tasolla suurimmalla osalla ei ole ajatustakaan siitä, mitä askelväli tarkoittaa omalle hevoselle, saatikka mitä tekevät siinä linjan välissä etenkään siellä radalla kisatilanteessa.
Muurahaisjoukolta kisaajat näyttävät muutenkin. Joitakin vuosia sitten oli muotia hankkia mahdollisimman poikkeavan värinen kisatakki, mutta nyt musta näyttää olevan uusi musta, korkeintaan voi erottua tummansinisellä takilla tai ruskeill saappailla. Näin siitäkin huolimatta, että 1-tasolla ei edes vaadita kisa-asua. Onko ratsastuksesta tullut välineurheilua, jossa vaatteet ratkaisevat vai onko vain kiva, että kisoja on alettu arvostaa niin, että niihin halutaan myös pukeutua ihan alimmalta tasolta lähtien?
Kaipa minunkin pitää sitten käydä housukaupassa. Heitin 2011 kisakauden päätteeksi rispaantuneet valkoiset kisahuosut roskiin enkä ole uusia kokenut sen jälkeen tarvitsevani. Mutta nostaahan se vähän samalla tavalla kisatunnelmaa kuin kunnon johteet ja kukkakoristeet radalla ja niitä minä olen aina suosinut.
Sitten vaan kisakalenteria tutkimaan, koskahan meidän kausi pääsisi alkamaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti