Menin alkeiskurssille syksyllä 1985. Ratsastusurani alkoi jo vähän aikaisemmin, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun voin sanoa saaneeni ratsastusopetusta.
Vuodesta 1990 lähtien olen käynyt enemmän ja vähemmän säännöllisesti valmennuksessa omalla hevosella. Parhaimmillaan valmennusta on ollut säännöllisesti (1990-1995, 2001-2011, pl. sairaus- yms. lomat) kaksi kertaa viikossa, kerran esteillä ja kerran tasaisella. Jos mietin ratsastukseeni vaikuttaneita valmentajia, esiin nousee sellaisia nimiä kuin Esko Muttonen, Juhani Eho, Arto Vahtera, Marika Sohlberg ja Jose Azevedo e Silva sekä tietenkin pitkäaikaisin valmentajani Aki Ylänne ja Susanna Brix-Parkkinen, jonka kanssa teemme yhteistyötä jälleen, olisiko neljättä kertaa ratsastusurallani. Koulupuolella Maisa Torkkolan ja Sari Aminoffin kanssa on niin ikään takana yhteistyötä useamman hevosen kanssa.
Kovia ammattilaisia on siis ollut tukena, valmentajia ei liene syyttäminen :) Ja silti, pienenkin tauon jälkeen löydän itseni taas harjoittelemasta perusasioita: istuntaa ja apujenkäyttöä. Kyllä minun täytyy olla totaalisen lahjaton, kun näin paljolla työllä ja kovalla ammattiporukalla minun päähäni ei ole saatu edes perusasioita taottua.
Vai olisiko sittenkin niin, että päässä ne asiat ehkä ovat, mutta kroppa vaan taipuu omaan luontaiseen kiemuraansa ja kädet ja jalat alkavat pelata omaa, tahdosta riippumatonta elämäänsä, jos sitä ei koko ajan muistuteta siitä oikeasta asennosta ja toimintatavasta?
Kyllähän se aina turhauttaa, kun joutuu palaamaan niiden perusasioiden ääreen, mutta vain hetkellisesti. Kun se oikea ote ja tunne sitten palaa, yleensä jo yhdenkin valmennuskerran päätteeksi, on taas niin iloinen ja kiitollinen siitä, että joku on vaivautunut kaivamaan sen minusta jälleen kerran esiin.
Ja vaikka sitä tuppaa roikkumaan toisessa ohjassa, istumaan vinossa ja käyttämään jalkaa liian hitaasti, jostain selkäytimestä ne reaktiot kuitenkin tulevat sitten, kun oikeasti on tarve. Tämä tuli todistettua eilen estetunnilla, kun hevosen laukka sammui kaarteessa ennen neloissarjaa. Vaistomaisesti ratsastin voimakkaasti eteen, jonka seurauksena tultiin sarjalle vähän liiankin vahvasti. Hevonen sitten päätti käyttää vauhdin ja voiman hyppäämällä ylöspäin, noin 30 senttiä enemmän kuin esteiden korkeus olisi vaatinut (esteiden korkeus n. 80-100 cm). Siinä olisi kyllä voinut käydä pahastikin, jos oma tasapaino olisi pettänyt tai olisin yrittänyt tehdä jotain hätäratkaisuja. Nyt jostain takaraivosta tuli käsky vain odottaa rauhallisena ja mukautua yllätyksenä tulleisiin isoihin hyppyihin, joten selvisimme koko sarjasta puhtaasti ja tasapainossa "maaliin" ja saatiin hyvät naurut päälle.
Pitäisiköhän sitä hankkia tänne työtuoliksi satulatuoli tai jumppapallo, että tulisi mietittyä asentoa ja ryhtiä useamminkin kuin sen kolme kertaa viikossa? Ja jumppapallolla voisi totuttaa selkää jatkuvaan pompotukseen päivät pitkät, jos se sitten joustaisi hevosenselässäkin. Ja samalla käsi pitäisi pysyä vakaana näppäimistöllä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti