Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samasta asiasta on puhuttu monen suulla jo vuosia tai ehkä muutama vuosikymmen. Ja olen tietenkin samaa mieltä. Minulle tästä heräsi tänä vuonna kuitenkin pari vähän erilaista ajatusta:
Ensinnäkin, Ewa Wahlström on siis kokenut tuota samaa lyttäämistä, uskonut vakavan harjoittelun olevan ainoa tapa menestyä ja sietänyt valmentajan nöyryytystä - ja menestynyt SIITÄ HUOLIMATTA. Menestyi ehkä vielä paremmin sitten, kun oppi tekemään asioita ilon kautta, mutta menestyi silloinkin. On siis turha palata miettimään, mitä itsestä olisi tullut, jos se lapsuuden valmentaja ei olisi vienyt itseluottamusta ja uskoa nöyryyttävällä morkkaamismentaliteetillaan. Ne, joilla urheilun palo ja menestymisen tahto on riittävän kova, pärjäävät silläkin systeemillä, ja vähempi tuskin riittää huipulle.
Ewa Wahlström uskoi vakavaan harjoitteluun ja piti valmentajan ivaa asiaankuuluvana. Varmasti ne valmentajatkin ovat uskoneet, että (henkinen) ruoskinta ja nöyrä asenne ovat ne, joilla tosi urheilijat punnitaan. Oman aikansa valmennusoppien ja kulttuurin mukaisesti he ovat tehneet parhaansa. Minulla ei ole mitään kamalia luurankoja kaapissa, en joutunut pahasti kenenkään valmentajan hampaisiin ja sitten valmennuskulttuurikin alkoi varmaan 90-luvulla muuttua. Toisaalta, ehkä ne traumoja vuosia kantaneet, pahimmat sivallukset kärsineet ratsastajakaveritkin voisivat antaa synninpäästön nöyryyttäjilleen ja ajatella, että opettaja on nähnyt heissä jotain erityistä, kun on katsonut aiheelliseksi ottaa heidät silmätikukseen. Silloin se lahjakkuuden huomiointi oli vain toisenlaista. Ei tästä niin kovin kauan ole, kun lapsia koulussa näpäytettiin karttakepillä sormille, jos oli tottelematon tai jättänyt läksyt lukematta. Uskottiin, että joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.
En tietenkään tarkoita, että siihen tapaan pitäisi palata tai että se olisi toimiva. Uskon nykysysteemiin, joka korostaa onnistumisia ja hyvien kokemusten kautta oppimista. Mutta ei sellaisten nykyvalossa huonojen kokemusten varjolla pidä omaa menestystään tai menestymättömyyttään selitellä.
Ehkä parin sukupolven jälkeen tätä nykyistäkin menoa taas kauhistellaan. Kuinka paljon esimerkiksi hevosmaailmassa saatiin vahinkoa aikaiseksi, kun nuorten ratsastajien itsetunto oli rajaton ja sitten kuviteltiin, että minä kyllä osaan tämän villihevosen taltuttaa ja varsan kasvattaa ihan itsekseni. Ainahan se toki niin on ollut, että mitä enemmän oppii, sitä vähemmän huomaa osaavansa. On vain pelottavaa kuunnella niitä ennenaikaisia sankaritarinoita, kun on nähnyt surullisen monta maanpinnalle putoamista - ja hevosten kanssa se on usein ihan konkreettista, joten vammat voivat olla henkisten lisäksi fyysisestikin vakavia.
Onneksi seuraava sukupolvi on aina edeltäjäänsä viisaampi, joten toivottavasti tässäkin asiassa seuraavat polvet löytävät kultaisen keskitien, jolloin niiden huippujen lisäksi tavallisemmatkin tallaajat voivat nauttia urheilusta hymyssä suin, kokea onnistumisen iloa, mutta säilyttää realistisen kuvan omista taidoistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti