Hippos 2/18 tuli kotiin eilen. Olen kova valittamaan lehden laadusta, mutta tällä kertaa ajattelin vaihteeksi antaa hyvää palautetta. lehdessä oli enemmän minua kiinnostavia juttuja kuin varmaan edellisvuonna yhteensä.
Siellä puhuttiin myös useammassa kirjoituksessa lajin huonosta yhteishengestä. Olemme olleet siinä mielessä onnekkaita, että olemme Onnin kanssa olleet talleissa, joissa sisäinen ilmapiiri on ollut hyvä. Silti haikailin jo aikaisemmin 90-luvun yhteisöllisyyden perään.
Erityisesti muistelen lämmöllä Sari Aminoffin kouluvalmennuksia. Hän kävi tallillamme valmentamassa aina tiettynä viikonpäivänä. meitä oli yleensä kaksi ryhmää. Kaikki tulivat ajoissa laittamaan hevoset kuntoon. kun ensimmäinen ryhmä aloitti, toisen ryhmän ratsastajat istuivat seuraamassa tuntia siihen asti, kun piti hakea oma hevonen. Vastaavasti ensimmäisen ryhmän ratsastajat tulivat oman hevosensa pois vietyään seuraamaan kakkosryhmän tunnin loppua. Ja parasta kaikesta oli tuntien jälkeen pidetty yhteinen kahvihetki, jossa analysoitiin ratsastuksia ja hevosia. Siitä tuli oikein tapahtuma, johon joku toi aina vuorollaan herkkujakin.
Nyt harvemmin kukaan tulee katsomaan toisten ratsastusta. En minäkään, en siis ole tässä mitenkään muita parempi. Joskus harvoin käyn Marin valmennuksia katsomassa ja kisat toki kuvaan, mutta enpä juuri muuta. Se olisi kuitenkin hyödyllistä oman ratsastuksenkin kannalta yhteishengen lisäksi.
Hippoksessa viitattiin myös useammassa jutussa säännöllisen kotivalmennuksen tärkeyteen. Muun muassa Marko Björs kolumnissaan korosti maajoukkuevalmennuksen ja kotivalmennuksen yhteistyötä. Maajoukkueleirit ovat lähinnä tsekkauspisteitä. Ja myös niillä leireillä rakennetaan maajoukkueen yhteishenkeä, kokeneemmat antavat vinkkejä uusille tulokkaille ja kaikki tukevat toisiaan.
Kotitallillamme käynnisteltiin vähän samanlaista ajatusta harrastetasolla tänä keväänä rataharjoitusten muodossa. Pidimme maaliskuun puolivälissä esterataharjoitukset ja tulevana sunnuntaina kouluratsastajat pääsevät testaamaan tasoaan koulutuomarin silmien alla. Ideana on siis voida esittää itselle sopiva rata kilpailumaisissa olosuhteissa. Tai olisi ollut, osallistujia on ollut molemmissa harjoituksissa vain kourallinen. Harmi, sillä minusta tästä olisi voinut rakentaa hyvin konseptin harjoittelun tueksi.
Erilaiset tiimit ovat nyt muotia, niin kuin team Onni. Ne ovat kuitenkin usein yhden kilpailijan ympärille muodostuneita, käytännössä virtuaalimaailmassa eläviä "ryhmiä". Jokainen ratsastajahan tarvitsee taustajoukot, oman tiimin. Onneksi Hippoksessakin kerrottiin esimerkkejä vähän laajemmista tiimeistä, joissa oikeasti on useamman ratsastajn joukko kannustamassa toisiaan.
Team Onnissa olemme ottaneet joukkoomme mukaan tallikavereita hevosineen. Kisareissuja tehdään kimpassa ja hyppytreenejäkin on nyt hoidettu porukalla. Mari on elävä esimerkki aidosta tiimihengestä. Hän tulee mielellään nostelemaan meille hyppääjille puomeja, kuskailee porukkaa kisoihin ja jännittää kaikkien puolesta. Kun viime keväänä silloisella kotitallilla oli harjoituskisat, Mari järjesti miehensä kuvaamaan kaikki ratsukot, jotta hän pääsi näkemään tallikaverien suoritukset, kun ei omaan kisaan keskittymiseltään ennättänyt niitä katsoa.
Loppupelissähän Me olemme kaikki me ratsastajat yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti