Kissanhäntä ylös

Kylläpä turhauduin toissasunnuntain epäonnistuneesta kisasta. En ole jaksanut sitä edes sen tarkemmin analysoida, hylätty mikä hylätty. Seuraava ratsastuskertakin meinasi mennä ihan pieleen. Olen talven työstänyt istuntaani, erilaisista vammoista ja istumatyön takia lukossa olevasta selästä johtuen kun Onnin isossa ravissa istuminen on minulle ollut koko ajan vaikeaa. Melkein meinasi itku tulla, kun siinä sitten taas mennä pompotin. Enkö edes tätä ole oppinut 30 vuodessa?

Siihen sitten hetkeksi luovutin ja otin laukkatyöskentelyä, se kun on minulle helpompaa. Kyllä se ravikin sen jälkeen paremmin sujui, kun molempien selkälihakset aukesivat.

Olin melkein kiitollinen, että tuli nämä pakkaset ja Onni vielä rokotettiinkin. Eipä tarvinnut hetkeen yrittääkään työstää hevosta, maastossa käveleminen sentään minultakin sujuu. Ja olipa muuten upeat Kytäjän maastot! Kai siinä mielikin sai sen verran levätä, että kun eilen vedin ratsastushousut toppapöksyjen sijasta jalkaan ja nostelin pari maapuomiakin esiin, treenit sujuivat taas hyvin ja muistin, miksi tätä touhua jaksaa.

Eilen tuli tasan vuosi Onnin ensimmäisestä estedebyytistä. Yleensä, kun katson ratavideoita (tai mitä tahansa ratsastusvideoitani), löydän toisella katsomalla jo monta virhettä, kolmannella vielä lisää jne. Nyt kun katsoin vuodentakaista videota, totesin, että ei tämä nyt ihan surkeasti mennyt. Oikea käsi vähän irtoaa kyljestä, mutta muuten ratsastus näyttää ihan siistiltä.

Yksi työkaverini oli jakanut Me Naisten jutun itsetunnon kohottamisesta mentaaliharjoitteiden avulla. Siinä neuvottiin listaamaan itsestään 10-20 hyvää, ihailtavaa tai hellyyttävää piirrettä ja opettelemaan rakastamaan niitä. Sitten voi listata vaikka kolme heikkoutta ja ottaa niistä yhden, jota alkaa harjoittaa, tässä jutussa se esimerkki oli tietenkin itsetunnon kohottaminen.

No, koska ratsastuksessa tarvitaan teknisen osaamisen, hevosenlukutaidon ja fysiikan hallinnan lisäksi hyvää itsetuntoa, päätin nyt yrittää listata kymmenen onnistumista, jotka meidän (este)työskentelyssä on näiden kohta kahden vuoden uurastamisen aikana saavutettu. Josko sitten muistaisin taas ensi sunnuntain treeneissä olla murehtimatta tuota yhtä kisafiaskoa:

1) Jokainen hyppykerta on päättynyt onnistumiseen. Vaikka edessä olisi ollut minkälaisia mörköjä tahansa, aina lopussa hevonen on hypännyt jännittämättä, innokkaasti ja korvat hörössä kaikki päivän tehtävät.
2) Hyppytekniikka on kehittynyt valtavasti. Aluksi Onni oli pienilläkin esteillä mennä nenälleen hypyn jälkeen, nyt lavat nousevat jo hienosti ja isotkin hypyt tulevat alas hyvässä tasapainossa. Tämä on tietenkin paitsi Suskin (Susanna Brix-Parkkinen) hyvien harjoitusten, myös Marin tasaisella tekemän ison työn tulosta. Ei Onni silloin pari vuotta sitten olisi myöskään kantanut itseään kootussa laukassa.
3) Pystymme jo hyppäämään erilaisia tehtäviä yksittäisten hyppyjen sijasta. Kun aloitimme, polvenkorkuisillakin esteillä tarvittiin ainakin puoli maneesia aikaa ennen seuraavaa tehtävää, vaikka se tehtävä olisi ollut pelkkä maapuomi. Niin paljon hypyt hevosta jännittivät, että tasapainon löytämiseen tarvittiin todella aikaa. Nyt on jo toissatalvena hypätty erilaisia sarjoja ja linjoja, tehty jopa laukan säätelyä linjoilla askelmäärää muuttelemalla ja tosiaan hypätty niitä kokonaisia ratojakin.
4) Jännittävissäkin tilanteissa on päästy esteestä yli. Ei läheskään aina, mutta aina joskus löydän sen riittävän otteen ja oikean ajoituksen, jolla Onni hyppää silloinkin, kun edessä on uusi ja selkeästi pelottava este. Korkeutta siinä hypyssä voi tietenkin olla melkoisesti, mutta pääasia, että se ei pysähdy.
5) Luottamus on parantunut. Vaikka keskinäinen luottamus ei vielä riitä siihen, että joka kerta päästäisiin pelkoesteistäkin yli, on se kuitenkin parantunut. Nyt voidaan esimerkiksi tulla hyppyyn myös tosi kaukaa tai ponnistaa läheltä, koska minä luotan siihen, että sellaista voi hevoselta pyytää ja hevonen luottaa itseensä ja minuun, että tästä voi mennä, kun kuski kerran niin sanoo.
6) Laukka ei hiivu. Tämä tietenkin liittyy taas Onnin kunnon parantumiseen myös ylipäätään, mutta nyt se jaksaa laukata isoa laukkaa myös kaarteiden läpi. Muistan yhden reilun vuoden takaisen harjoittelun, jossa treenasimme juuri kaarteita ratsastamalla ympyröitä esteiden väliin. Laukka katosi siinä treenissä kokonaan ja syttyi vasta, kun jätit lopuksi ympyrät pois ja vain etenimme esteeltä toiselle.
7) Monista esteistä selvitään yhden pysähdyksen taktiikalla. Muistan, kun laitoimme ensimmäisen portin estetreeneihin. Tarvittiin ehkä noin kymmenen lähestymistä ennen kuin Onni uskalsi mennä yli. Näin siitäkin huolimatta, että viimeistään kolmannella kerralla kävelytin sen niistä 30 senttimetrin porteista yli. Ja sama ruljanssi toisesta suunnasta. Nykyisin ainakin puomi- ja perusporttiesteistä päästään yleensä yli yhdellä pysähdyksellä, siitäkin paikaltaan hypyttämällä. Joku kaarimuuri tai muu oikeasti vähän vaikeampi este voi vielä vaatia pidempää jumppailua. Ja onneksi meillä on kotitallilla hyvä kalusto, joten tätä treeniä todella harjoitetaan joka hyppykerralla.
8) Yhtä rataa lukuun ottamatta olemme päässeet kaikissa kisoissa maaliin. Lahdessa viime huhtikuussa toisella radalla ei saanut jatkaa hylkäyksen jälkeen rataa, joten silloin hyppäsimme vain kolmosesteen, johon kiellot olivat tulleet (sekin siis päästiin yli). Muutoin olemmekin päässeet jopa hyväksytysti maaliin tähän tämän kauden aloituskisaan asti. Siellä sai kuitenkin jatkaa radan loppuun ja selvisimme ilman lisäkieltoja maaliin. Puolet radoista on menty ilman yhtään pysähdystä.
9) Tunnistan virheet. Silloinkin, kun Onni kieltää "ilman syytä", tiedän yleensä, miten minun olisi pitänyt ratsastaa, jotta se olisi mennyt. Se ei tietenkään siinä hetkessä paljon lohduta, mutta tiedostaminen on kuitenkin ensimmäinen askel edistymiseen. Ensin pitää tietää, miten pitäisi ratsastaa, sitten saada vain se oma kroppa vielä toimimaan niin. (Ilman syytä tarkoittaa, että se olisi kyllä voinut hypätä, mutta ei hyppää, koska vaatii kuskilta täydellistä tukea).
10) Alkuvaikeuksien jälkeen meillä molemmilla on yleensä aina kivaa. Kuten jonkun huippuhyvän valmennuksen jälkeen totesin, tunnin päätteeksi ei tiedä, kenen silmät loistavat eniten: minun, hevosen vai valmentajan. Niiden hetkien takia jaksaa taas taistella seuraavasta stopista eteenpäin.

No niin, eihän se niin vaikeaa ollut. Ja se tavoiteltava kehityskohde voisi olla parempi tuki ja eteenpäinpyrkimyksen varmistaminen. Olen aina ollut huono ratsastamaan hevosta eteen, jos se ei liiku omalla moottorilla. Ja koska haluaisin ratsastaa kevyemmällä tuella kuin Onni vaatii, minun pitää treenata sitä vahvaa tukea, joka sitten helposti katoaa.

Sitäkin tässä lohdutukseksi joku päivä mietin, että oikeastaan on ihme, ettei huonoja kisoja ole tullut enempää. Marilla on aina tapana vitsailla, että Onni on hyvin yksinkertainen hevonen, se ei vaadi muuta kuin, että sillä ratsastetaan oikein, joka sekunti, jokainen askel. Sitten se kyllä menee. No, kisassa on kuulemma onnistunut hyvin, jos pystyy 80-prosenttiseen suoritukseen omasta tasostaan. Koska Onni ei anna radalla mitään anteeksi, minun täytyy pystyä ratsastamaan aika hemmetin hyvin arkena, jotta kisoissa yllän sille kelpaavaan suoritustasoon!