Taipuuko rautakanki?

Kyllä se vaan niin on, että ihminen toimii kehuilla. Minä ainakin. Heti oli hyvä fiilis aloittaa eiliset istuntaharjoitukset, kun valmentaja totesi jo alkuverkkojen jälkeen, että edelliskerran jälkeen on tapahtunut huimasti parannusta! Ja kyllä se salille kömpiminenkin on taas vähän helpompaa, kun kerran jotain tulostakin on saatu aikaan. Puhumattakaan siitä, mikä into on treenata "kotiläksyjä" hevosen selässä - ensi kerralla mä taatusti istun ja toimin vielä paremmin!

Voisihan sen eilisen treenin kokea toisinkin. Yli 30 ratsastusvuoden jälkeen pääty-ympyrällä askellajien läpi ratsastaminen ei kai ole kovin suuri saavutus. Eikö nuo ohjasavut ja oikea asento pitäisi jo olla selkäytimessä näillä ratsastusvuosilla?

Vaan eipä ne ole. Jokainen on luonnostaa vino johonkin suuntaan, ihminen ihan siinä missä hevonenkin. Jokaisella on omat heikkoudet, toinen käsi on vahvempi kuin toinen, toinen jalka htaampi jne. Ja ihan niin kuin hevonenkin, jos näitä heikkouksia ei koko ajan jumpata ja "vahdita", niin ne tulevat taas esiin ratsastajallakin. Ja juuri siihen tarvitaan valvovaa silmää. Kyllä niitä temppuja voi sitten tehdä vaikka itsekseen.

Olen viime aikoina kovasti pohtinut omaa ratsastusta. Mitä voi itseltä edellyttää näin pienillä treenimäärillä (3 kertaa viikossa)? Väkisin sitä tulee verrattua omaa ratsastusta niihin vuosiin, kun hommaa teki täyspainoisemmin, ratsastus- ja myös valmennuskertoja oli vähintään tuplasti. Eihän se oma herkkyys tietenkään ole nyt samanlaista.

Itsekriittisenä ihmisenä on vaikea olla sitten tyytyväinen mihinkään. Kun tietää, miltä tuntuu, kun tekee oikein, vähän sinnepäin hetkistä on vaikea nauttia. Mutta onneksi aina joskus tulee sellaisia, välähdyksenomaisia hetkiä, jolloin tietää, että nyt mä löysin sen taas. Ja juuri sellaisen onnistumisen hetken koin eilen siinä ympyrällä: hei nythän mä toimin oikein!

Sain toisenkin hyvän muistutuksen. Hevosihmiset tunnetusti miettivät vain hevostaan, ratsastajasta ei niin väliä. Mutta kyllä se vaan niin on, että jos kuski on kunnossa ja keskittyy omiin tekemisiinsä, hevonen kyllä kulkee tyytyväisenä siinä alla ihan huomaamatta. Niin se Onnikin eilen kantoi itsensä ihan hienosti, kulki luotiviivalla ja pehmeällä niskalla, kun minä keskityin vain miettimään käsien asentoa, katselemaan kaukaisuuteen ja käyttämään siirtymisiin pelkkiä vatsalihaksia.

Onnistumista voi olla monenlaista!