Kärsivällisyyttä

Viime sunnuntaisen estetunnin jälkeen jäin vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Toisaalta teimme sellaisia harjoituksia, joita en muutama kuukausi sitten olisi voinut kuvitellakaan Onnilla suorittavani. Toisaalta lopuksi pieniä ongelmia tuli esteillä, jotka viikko takaperin ylittyivät tuosta vaan. Oliko tämä hyvä vai huono päivä?

Meillä sujuivat yllättävänkin hyvin melko vaativat voimistelutehtävät kaarevalla uralla. Olin oikein iloinen hevosen notkeudesta ja nopeudesta, se kun oli vähän toista maata keväällä nämä harjoitukset aloitttaessamme. Pystyimme myös yhdistämään erilaisia tehtäviä, jotka seurasivat toinen toistaan nopeasti.

Sitten harjoitusta vähän helpotettiin ja korkeutta nostettiin. Kävelimme siinä välissä ehkä himpun liian pitkään, hyvä tatsi vähän katosi. Minulta vai hevoselta, sitä enjää spekuloimaan. Joka tapauksessa sinänsä täysin kohtuulliset harjoitukset muuttuivat vähän vaikeiksi ja kuuliaisesti toiminut hevonenkin alkoi taas vetää kättä vasten. Ei siis niin loistava lopetus hyvälle alulle, vaikka toki tehtävistä pienen taistelun jälkeen selvittiinkin kunnialla.

Mielessäni asiaa analysoituani tulin (taas kerran) siihen tulokseen, että kyllä se oli enemmän siellä satulan päällä, jossa muutos tapahtui. Olen paljon parempi ratsastamaan teknisesti vaikeita tehtäviä, jossa pitää miettiä jokainen askel, kuin pidemmissä linjoissa, joissa jää aikaa miettiä. Ja kyllähän niitä vähän isompia hyppyjäkin on viime vuosina tullut sen verran vähän, että muutuin varmasti epävarmemmaksi, jolloin hevosen hatara itseluottamus ei riittänyt viemään meitä esteistä yli.

Mutta kyllähän se vähän nyppii. Näillä ratsastusvuosilla tuosta olisi pitänyt selvitä mennen tullen. En ollut omalla tasollani. Vai mikä minun tasoni oikeastaan on? Miten se mitataan? Ja voiko olettaa itseltäänkään, että kerran saavutettu taso säilyy, vaikka harjoittelu katkeaisi?

(Este)ratsastus on herkkä laji. Onnistuminen tänään ei takaa, että osaat toistaa saman asian seuraavana päivänä, saatikka ensi viikolla tai ensi kuussa. Koska urheiluväline on elävä olento, pelkästään mieliala voi vaikuttaa suoritukseen ratkaisevasti. Väsyneenä tai jostakin syystä huonotuulisena ei ehkä ole yhtä herkkä reagoimaan tai tuntee itsensä helpommin epävarmaksi.

Milloin voi sitten sanoa oppineensa tai edistyneensä hevosen kanssa? Onko se silloin, kun on saanut hevosen tekemään jotakin ensimmäisen kerran: hypännyt sen isomman esteen kuin koskaan aikaisemmin tai ylittänyt ensimmäisen kerran kolme estettä peräkkäin? Vai voiko osaamisesta puhua vasta sitten, kun on ystynyt vakiinnuttamaan jonkin asian: kun se metrin este sujuu toistuvasti tai kolmen esteen linja on luonnollinen osa harjoitusta?

Kilpailut ovat tietenkin selkein tapa mitata tasoa. Jos olet suorittanut tietyllä tasolla hyväksytyn tuloksen, olet sen tason ratsastaja. Se ei kuitenkaan ole ihan reilu eikä välttämättä totuudenmukainen mittari. Toiset ovat parempia kilpailemaan, toiset eivät onnistu kisatilanteessa koskaan, vaikka olisivatkin hurjan taitavia ratsastajia. Erilaisilla hevosillakin suorittaminen on eri asia. Jos sinulla on helppo ja rohkea hevonen, on sillä tietenkin helpompi selvitä isommastakin radasta kuin sillä aralla ja vaikkapa kokemattomalla hevosella. Ja meillä amatööreillä kun usein on vain se yksi hevonen, jolla se taitomme näyttää. 

Aika yleinen mittari ainakin kokemattomille hyppääjille on korkeus. Kuinka ison esteen olen hypännyt? Se ei kyllä kerro minusta juuri muusta kuin ratsastajan kylmäpäisyydestä ja hevosen tasosta. Kuskilta ei yksittäisen esteen hyppäämiseen vaadita loppujen lopuksi paljon muuta kuin kohtuullinen tasapaino. 

Tehtävien vaativuus voisi olla yksi mittari, mutta kuka määrittelee sen, mikä on vaikea ja mikä helppo harjoitus? 

Samapa tuo. Kun ratsastaa harrastuksekseen, ei tarvitse kirjata linkedIniin kirjaimia tai numeroita oman tason määrittämiseksi. Ja olipa sitä kuinka taitava tai taitamaton, yksi asia on varma: tämä laji pitää kyllä nöyränä!

Korkeus on suhteellista

Olen täällä toitottanut pienten esteiden puolesta. Hypätkää riittävän pieniä, niin vältytte huonoilta kokemuksilta, onnettomuusriski pienenee ja hevosen jalatkin säästyvät.

Sanotaan, että hevosella on vain tietty määrä isoja hyppyjä elämänsä aikana ja ratsastaja voi määritellä, kuinka nopeasti ne on hypätty. Kukaan vaan ei tiedä, kuinka monta niitä hyppyjä kyseiselle hevoselle on suotu. Jos tarpeeksi kauan säästelee niiltä isoilta hypyiltä, saattaa käydä niinkin, että hevonen sairastuu jostakin muusta syystä ja ne jäävät pian kokonaan hyppäämättä.

Mikä oikeastaan on se iso este? Kansainvälisesti ”pikkukierros” taitaa olla 140 cm. Suomessa kansallisissa kisoissa meni siinä kohtaa helpon ja vaativan kansallisen kisan raja. Seurakisoissa (nykyinen 1-taso) pääluokka, se isoin, voi hyvinkin olla metri – ja sekin joudutaan perumaan osanottajien puutteessa.

Minulle esteen korkeus on tilannesidonnaista. Tapanani oli vitsailla, että tykkään hypätä isolla hevoselle, kun esteet näyttävät sen selästä pienemmiltä. Totta toinen puoli, 120 cm radan kävelyssä esteet kyllä vähän hirvittivät, mutta hevosen selässä ne näyttivät paljon kohtuullisemmilta.

Nyt, kun viime vuodet estekorkeudet ovat olleet lähinnä +/- 50 cm, ne ensimmäiset 80 sentin esteet Onnin kanssa näyttivät isoilta. Silloin, kun kilpailin 110-120 cm:n luokkia, kyseessä oli verryttelykorkeus.

Viime viikolla ylitimme ensimmäisen 115 cm:n esteen. Olimme jo etukäteen valmentajan kanssa puhuneet, että nyt olisi hyvä hetki taas kokeilla vähän nostaa tasoa. Muutaman kerran olimme jo hiponeet metrin haamurajaa.

Jännitin jo kaksi päivää etukäteen. Tänään on tarkoitus hypätä isoa. Ihme kyllä, hypyt sujuivat vauhtiin päästyämme oikeastaan koko ajan hyvin ja se 115 cm:n viimeinen hyppykin meni helposti yli. Mutta tuntui se silti isolta. oli vaikea kuvitella, että tällaisia hypeltiin kokonainen rata harva se viikonloppu vielä jokunen vuosi sitten. Tai siis viisi vuotta sitten.

En silti aio vesittää väitettäni pienistä esteistä. Pienen ja suuren raja vaan elää ratsukon mukana. Ja se vaikeampi tehtävä voidaan aina ensin tehdä niillä pienillä ja turvallisen tuntuisilla esteillä, mitä ne kulloinkin ovatkin!

Onnistumisen ilo

Puhelimeni soi tiistai-iltana varttia vaille yhdeksän. Se soi suurin piirtein samaan aikaan joka tiistai, jos siskoni ja yhteisen hevosprojektimme Onnin omistaja on ollut valmennustunnilla. Puhelu yleensä myös alkaa ainakin sisällöltään samalla tavalla: "Se oli taas NIIIIIN upea."

Mitä se upeus tarkoittaa, se on jonkin verran aina erilainen tarina. Aluksi, viime keväänä se oli lähinnä hienosti rentoutunut hevonen tunnin lopussa, jopa siinä pelottavan oviaukon kohdalla. Nyt se oli hyvin itsensä siinä heikommassakin laukassa koonnut hevonen ja ylivoimaisen upeat keskiravit.

Olen aina vähän huvittunut, mutta voin kyllä ymmärtää fiiliksen. Minulla on kovin samanlainen olo estevalmennusten jälkeen. Oli jo alussa, vaikka esteet olivat vain puolen metrin korkuisia. Nyt se sama fiilis tulee niistä metrin esteiden hyvistä ylityksistä.

Joku voisi kai kysyä, onko valmennus tehokasta, jos kaikki on vaan niin mukavaa ja hienoa ja menee aina hyvin. Mutta enhän minä niin sanonut! Ennen sitä onnistumisen tunnetta on voitu käydä pitkäkin tie ja vaatia ainakin hikeä jos ei nyt kyyneleitä ennen kuin on päästy euforiaan. Mutta hyvin harvoin edes itsekseen ratsastaessa eikä muistaakseni kertaakaan valmennuksen jälkeen, on ollut sellainen plääh-fiilis, tai naama edes peruslukemilla.

Mikä parasta, silmät ovat loistaneet innosta ja onnistumisen riemusta myös hevosella, ei vain kuskilla.

Minulla oli aikoinaan juniorina onni saada reilu ja rohkea hevonen ensimmäiseksi kisakumppanikseni. Sain onnistumisia ja menestystäkin ja tykkäsin hevosestani kuin hullu puurosta. Jälkeenpäin olen kuullut kommentteja siitä, että hevonen oli liian helppo ja reilu, en joutunut opettelemaan oikeasti ratsastamaan.

Muistan siskoni aikoinaan loukkaantuneen vähän samanlaisesta kommentista tuoreena äitinä. Kun vauva oli helppo ja nukkui yönsä eikä muutenkaan niin kamalasti itkenyt, hän ei kuulemma oppinut mitään äitiydestä.

Mikä ihmeen suomalainen pessimismi edellyttää, että oppiminen vaatii pettymyksiä, tuskaa ja huonoja kokemuksia? Virheistä toki oppii, mutta miksi pitäisi epäonnistua? Eikö lopulta niin ihmisistä kuin hevosista saada enemmän irti ilon ja onnistumisten kautta?

Esteillä epäonnistumiset ja vaikeudet tarkoittavat valitettavan usein myös loukkaantumisia. Ehkei kovin pahoja, mutta fyysisten mustelmien parantuessa henkiset jäävät usein pinnan alle. Ilon tilalle tulee pelko ja epävarmuus. Tuottaako se hyviä suorituksia, oppimista ja tuloksia? Minun kokemukseni mukaan se korkeintaan lamaannuttaa ja pahimmillaan vie koko harrastamisen ilon. Ja koska hevonen on laumaeläin, joka luottaa johtajansa vaistoon, kuskin epävarmuus tekee myös hevosesta epävarman, kierre on valmis.

Onnistumiset syntyvät itsensä ylittämisestä, mutta ei riskien uhalla,vaan vain niissä rajoissa, joissa onnistumisen mahdollisuus on vähintäänkin todennäköinen. Kehittyminen ei vaadi mahdottoman tavoittelua, vaan toistoja ja sitä kautta etenemistä pienin askelin. Usein se maltillisempi reitti vie nopeammin perille.

Onneksi tänäänkin on ratsastuspäivä, odotan jo innolla!

Ratsastustunnilta oivallettua: hanki reppu

Olin eilen pitkästä aikaa koulutunnilla. Tai oikeammin perusratsastustunnilla. Tai vielä tarkemmin istuntatunnilla, sillä virheelliseen asentooni me keskityimme koko tunnin. Hyvä niin, sillä pienellä asennon korjauksella oli suuri vaikutus: hevonen ei olekaan aikoihin liikkunut niin rennosti ja rehellisessä peräänannossa!

Kotiläksyksi sain tehtäväkseni tarkkailla vasenta kylkeä, joka helposti romahtaa alas ja istunta sen myötä oikealle. Vinous ei tietenkään ole mikään ratsastuksellinen kysymys, vaan sitä voi jumpata ihan arkisessa liikkumisessa. Tänään teinkin sitten heti kuivaharjoittelua kaupungilla kävellessäni vaihtamalla käsilaukun oikealta olalta vasemmalle. Yllättävän vaikeaa. Ja itse asiassa, pidempään käveltyäni minun oli pakko vaihtaa laukku hetkeksi tutulle oikealle olalle, koska selkää alkoi uudessa asennossa särkeä. Fiksuinta olisi tietenkin nyt vihdoin hankkia itsellekin se kunnon työreppu, pysyisi kroppakin suorassa.

Olin pienen tauon jälkeen viime viikolla myös estetunnilla ja sielläkin pohdimme suoruuskysymyksiä, tosin hevosen suoruutta. Kuinka vaikeaa voikin olla yksinkertaiselta kuulostava asia: etene suoraan, istu itse suorassa. Vai olisiko se sittenkin niin, ettei se hevonenkaan oikein voi kulkea suoraan, kun kuski on vinossa?

Kuivaharjoittelu on kuitenkin tehokasta. Suoruuden lisäksi voi harjoitella montaa muutakin asiaa ilman hevosta. Autottomana opiskelijana aikoinani tuli käveltyä paikasta toiseen. Hyödynsin etenkin tallimatkoja harjoittamalla etäisyyden arviointiani. Kuinka monta pitkää (metrin) askelta on sähköpylväältä toiselle, asfaltin halkeamalta seuraavalle, tästä puulta kadun kulmaan jne. Muistaakseni joku esteguru, ehkä Wegelius tai hänen suullaan meille välitettynä George Morris oli kehottanut näin tekemään ja minä kuuliaisena sitten harjoittelin :) Tiedä sitten, onko se ratsastuksessa auttanut, mutta ainakin ratoja rakentaessa estevälit täsmäävät askelmitalla laskettuna yli 95 prosentin tarkkuudella!

Aina ei voi viilata

Lopetellessani ratsastusta tuossa yhtenä iltana viime viikolla, sinne tuli yhtä tallin hevosta ratsastamaan kouluvalmentaja Sari Aminoff. Kävelin noin vartin ja lopetin siihen, kun hän oli päässyt vihdoin hevosen selkään. Ei siksi, ettei hän olisi kyennyt sinne kiipeämään, vaan siksi, että hän täsmällisen tarkasti vaati hevosta seisomaan paikallaan ja olemaan kiskomatta ohjia selkäännousun aikana. En voinut kuin ihailla sitä rauhallisuutta ja määrätietoista käsittelyä. Yhtään hermostumatta hän kerta toisensa jälkeen aloitti selkäännousun alusta, kun hevonen lähti liikkeelle tai kiskaisi ohjat juuri kun hän oli laittamass jalkaansa jalustimeen noustakseen kyytiin. 

Mietin taas kerran, kuinka tärkeää on tehdä hyvä pohjatyö. Tämä pieni yksityiskohta oli selkeä arvovaltakysymys ratsastajan ja hevosen välillä. Kaikki tekeminen tulisi tehdä samalla täsmällisyydellä. Kun taistelu on käyty yhdessä asiassa loppuun, ilman hermostumista ja hammasten kiristelyä, seuraava on jo varmasti helpompi. (huom! Tekeminen ei saa oikeasti mennä taisteluksi!)

Tätä asioiden lempeän päättäväistä lopuunvientiä olemme nyt puolisen vuotta Onninkin kanssa työstäneet. Tietenkin se, mikä on ratsastuksessa asioiden vaatimustaso, pitää tehdä ratsukon sen hetkisen tason mukaisesti, mutta sitten sillä tasolla loppuun asti.

Aina ei kuitenkaan voi jäädä hiomaan pieniä tärkeitä yksityiskohtia. Etenkin Onnin tapainen hevonen, jolle muutokset ovat aina isoja ja ihmeellisiä, tarvitsee myös harjoituksia, joissa asiat vain tulevat eteen ja niistä tulee suoriutua kerralla ilman sen ihmeempiä valmisteluja. Tällaisia tilanteita kutsutaan usein kilpailuiksi. Oli sitten kyse mistä lajista tahansa, radan yhtä kohtaa ei voi jäädä hinkkaamaan useampaan kertaan eikä joka kohtaan pääse tutustumaankaan etukäteen. Jos yksi asia ei mene nappiin, sitten on vain jatkettava seuraavaan.

Toki tilanteen voi lavastaa myös ilman kilpailuja ja näin teimme Onnin kanssa estetreeneissä. Kilpailun kaltaisesti valitsin rakentamastani rataharjoituksesta vain kaksi helppoa puomiestettä verryttelyesteiksi. Kumpaakin hyppäsin vielä eri suunnasta kuin itse radalla, joten kaikki lähestymiset olivat sitten rataharjoitustilanteessa "uusia". Ja senhän huomasi. Ensimmäisen kerran radan läpi pääseminen vaati ehkä kymmenen minuuttia ja vähintään yhtä monta kieltoa. Toinen kierros sujui sitten jo paremmin, joskin yllätyksekseni sarja muodostui päivän haasteeksi. Aiemmin, yksittäisenä harjoituksena sarja ei ole tuottanut meille ongelmia.

Koska kyseessä kuitenkin oli harjoittelutilanne, toki lopuksi hiomme tuota ongelmakohtaa sitten vielä erikseen ja niin, että pääsimme lopettamaan hyvällä ja luottavaisella mielellä. Hevonenkin oli selvästi tyytyväinen itseensä, kun huomasi, ettei tässä mitään ongelmaa ollutkaan.

Rataharjoitus - kisoilla tai ilman - on myös hyvä testi, kuinka hyvin ne harjoitellut yksityiskohdat oikeasti ovat hallussa sitten, kun ne pitää suorittaa vain osana kokonaisuutta? Illalla ennen nukahtamista nimittäin havahduin vielä siihen tosiseikkaan, että hevosen lisäksi kuskikin saattoi unohtaa jokusen harjoitellun asian siinä kokonaisuuden keskellä :)

Nyt siis takaisin hiomaan yksityiskohtia, jotta seuraava rataharjoitus olisi jo piirun verran helpompi :)

Korvien välissä

Kun hevonen on sellainen kyttäilijä ja jännittäjä kuin Onni, sitä helposti unohtaa, että kuskinkin korvien väliä pitää hoitaa. Viikonloppuna se tuli taas hyvin osoitetuksi.

Onni valmistautuu pikkuhiljaa ensimmäisiin kilpailuihinsa. Alkuperäissuunnitelmasta poiketen edessä onkin koulukilpailut kotitallilla. Sitä varten harjoittelimme lauantaina kouluaitojen ja tuomaripöydän ohi ratsastamista. Minä sain tällä kertaa leikkiä tuomaria.

Kotitallin kisat tuntuu äkkiseltään turvalliselta vaihtoehdolta kokeilla kisakäytöstä. Toisaalta on kuitenkin niin, että kotona ne muutokset ovat hevoselle kaikkein suurimpia. Vieraassa paikassahan mikään aita tai kukkalaite ei ole väärässä paikassa, koska hevonen ei tiedä, ettei se ole siinä normaalistikin. Kotitallilla oviaukkoon laitettu aita tai kentän päätyyn ilmestynyt tuomaripöytä voivat sen sijaan olla kovin ihmeellisiä.

Sivusta on niin helppo nähdä toisen ratsastuksen heikkoudet. Nytkin minusta tuntui, että kuskilla meni muutoksista pasmat enemmän sekaisin kuin hevosella, vaikka toki se niitä ylimääräisiä aitoja ja pöytiä vähän ihmetteli. Eihän se muuten olisi meidän Onni. Mutta kun ratsastaja lopuksi malttoi keskittyä siihen ratsastukseen eikä siihen, että hevonenhan saattaa tässä ihmetellä asioita, pääsivät he niistä pelotekohdistakin ohi ilman isompaa numeroa.

Mutta pata kattilaa soimaa. Sunnuntaina oli minun vuoroni jatkaa hevosen selästä käsin. Kuten aina, laitoimme taas esteisiin vähän täytteitä, jotta Onni tottuisi niihin pikkuhiljaa. Pari tällaista jännitysestettä muodosti linjan, jonka varrella oli myös tuo edellispäivänä pelottavaksi todettu aita oviaukossa - kisasiedätystä siis tänäänkin. Siitäkös sitä meinasi mennä pasmat sekaisin. Mutta kun jälkimmäinenkin este päästiin ensin itsekseen muutaman kerran kunnialla läpi, hevonen unohti kyttäilynsä ja teki kauniita hyppyjä ja sujuvan linjan.

Kuskin pelot eivät katoakaan yhtä helposti. Minulla on vuosien (kymmenien vuosien, kamala kun olen jo vanha) takainen trippelikammo. Ihan niin kuin hevosenkin pelkoja, myös ratsastajan kammotuksia pitää harjoitella, jotta ne eivät olisi niin kammotuksia. Trippeli oli ihan pienen pieni ja pituudeltaan tuskin kunnon okserin kokoinen, mutta niin vain tulin ensimmäisen kerran niin varovasti esteelle, että Onni varmuuden vuoksi väisti sivuun. Eihän toi kuskikaan ole varma, voiko tai pitääkö tästä nyt mennä yli!

Kun täytteet ja ensimmäistä kertaa mukana olleet kukkakoristeet oli Onnin kanssa kertaalleen käyty läpi, saatoimme huoletta nostaa esteitä vähän isommiksi ja tehdä kunnon harjoituksen. Sitä trippeliä ei kuitenkaan ollut syytä mennä nostamaan, sillä oman pelkoni takia en onnistunut kertaakaan lähestymään estettä oikein ja ponnistuspaikka jäi aina liian kauas - tein siis omalla ratsastuksellani siitä vaikeamman.

Kumman korvien välissä se ongelma oikeastaan siis onkaan?

Heikkoutensa kullakin

Paralympialaiset ovat herättäneet jälleen ratsastajienkin keskuudessa keskustelua ja kunnioitusta. Ja miksei olisi, kyllähän siellä nähtiin huikeita esityksiä ihmisiltä, joilla on monin verroin enemmän haasteita ihan omasta takaa selviytyä 600-kiloisen eläimen hallinnasta kuin meillä “tavallisilla”.

Kun reilu vuosi sitten aloitin golfin, ajattelin, ettei yhden pienen typerän pallon saaminen ilmaan voi olla vaikeampaa kuin ohjata tuollaista isoa, oman tahdon ja luontaisen pakoreaktion omaavaa eläintä. Se pallohan menee tasan sinne, minne minä sen lyön. Hakattuani muutaman kuukauden tyhjää tai palloja pitkin maata tajusin, että hevosen oma tahto on paitsi lajin haaste, myös sen helpotus. Hevonen kun usein tahtoo auttaa meitä ihmisiä ja yrittää tehdä sen, mitä olettaa ratsastajan haluavan, vaikkei avut niin täsmällisiä ja oikeaoppisia olisikaan.

Meillä “tavallisillekin” ratsastajilla on ongelmia oman kehomme ja apujemme kanssa. Suurin osa meistä on vino jompaan kumpaan suuntaa ja istuu enemmän vasemmalla tai oikealla. Kuta kuinkin suoraan ne hevoset kuitenkin kulkevat. Yleensä myös jompi kumpi käsi on vahvempi ja tykkäämme roikkua siinä. Toinen on sitten heikko ja siitä tahtoo ulkotuki jäädä usein puuttumaan.

Tietenkin hevonen oppii, paitsi korjaamaan meidän puutteita, myös käyttämään niitä hyväkseen. Onni on oppinut, että minun vasen jalkani on vähän hidas ja laiska hermovaurioiden takia. Sinne vasemmalle on siis hyvin mahdollisuus tehdä itselle tilaa - tai vaikkapa väistää ulos estelinjalta, jos vastassa on vähän jännittävämpi este.

Omat heikot kohdat ovat myös niitä, joihin tarvitsemme valmentajien apua. Näin 30 hevosvuoden jälkeen sitä toki osaa omin nokkinensakin rakentaa monenlaisia tehtäviä ja ratkaista monta ongelmatilannettakin hevosen kanssa. Omia perusvirheitä ja kehon heikkouksia on kuitenkin vaikea itse huomata tai jumpata, jos niistä ei säännöllisesti joku käy sanomassa. Itseään kun harvempi osaa viedä eteenpäin, vaikka hevosia osaisikin jo kouluttaa ja valmentaa.

Puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

Teimme taas eilen Onnin kanssa hyppytreenin. Menikö meillä hyvin vai huonosti?

Jos asian haluaa nähdä negatiivisissa valossa, pieleenhän se meni. Emme oikeastaan päässeet edes kunnolla keskittymään siihen asiaan, jota olin ajatellut, meinasin tosissaan tippua heti ensimmäiselle esteelle ja Onnikin oli vähän tahmea.

Tippuminen oli lähellä, kun ensimmäiseksi lähestyimme okseria, joka oli hypättävissä molempiin suuntiin. Juuri ponnistushetkellä Onni pelästyi takapuomin alla olevaa toista puomia ja teki niin nopean äkkistopin, että olin vähällä jatkaa matkaa yksikseni. Leuka on vieläkin vähän hellänä, se taisi osua niskahihnaan.

Olin ajatellut harjoitella hyvää kaarreratsastusta ja laukan ylläpitoa kaarteissa tekemällä sinne vielä voltit väliin. Onni oli kuitenkin jotenkin tahmea eikä oikein laukannut kunnolla pohkeen edessä, joten keskittyminen meni enemmän etenemiseen kuin hyviin teihin. 

Toisaalta, onnistuin kuitenkin pysyttelemään siinä stopissa kyydissä! Ja mikä parasta, vaikka hevonen pelästyi esteen edessä, siitä ei tullut sen suurempaa peikkoa, vaan jo toisella kerralla pääsimme komeasti yli ja kolmannella se tuli jo ihan hyvän ja rennon hypyn. Puolessa vuodessa rakennettu luottamus siis riitti kantamaan tämän pienen negatiivisen kokemuksenkin yli.

Mitä itse päivän harjoitukseen tulee, lopuksi sain kuitenkin laukan hyvin rullaamaan ja tehtyä koko tehtävän tasapainoisessa rytmissä. Selvästi voltit ovat hevoselle vielä sen verran työläitä, että ne söivät laukkaa esteiden välissä. Harjoitus siis kertoi tämänhetkisestä lihasvoimasta. Ja minulle se oli hyvä osoitus siitä, kuinka tärkeää laukka on saada rullaamaan ja hevonen pysymään siellä pohkeen edessä. Nimittäin aina, kun jouduin ajamaan eteen esteen edessä, esteen takana hevonen vähän ryntäsi ja volttiharjoitus tuotti ongelmia. Kun taas tulimme esteelle hyvässä tempossa, matka myös jatkui rennossa laukassa ja ratsastettavuus oli paljon parempi.

Eli sain taas vähän lisää oppia ja eväitä hevosen työstämiseen edelleen. Lasimme on piirun verran täydempi, ei tyhjempi.

Fiiliksellä

Kumpaan sitä uskoisi: "Harjoitus tekee mestarin" vai "Lahjattomat harjoittelee". Minun kohdallani se on tainnut mennä niin, että tarvitaan ensin valtavasti harjoittelua ja sitten kun lakkaa harjoittelemasta, homma alkaa sujua.

Mistä moinen ajatus? Onni tuli meille ilman sen kummempia odotuksia tai tavoitteita. Tavoitteena oli tehdä siitä parempi ratsastettava ja päästä työskentelemään kunnolla, mitä se sitten ikinä olisikaan. Hyppäämisen suhteen odotukset olivat vielä matalammat: katsotaan, josko päästäisiin jotain pientä hyppelemään mielenvirkistykseksi. Etenkin minä olin aika pessimistinen.

No, töitä hevosen kanssa on toki tehty tosissaan ja systemaattisesti, mutta kun oma ratsastus on vain se pari kertaa viikossa Onnilla, ei treeniä tule siis tehtyä kovinkaan paljon. Toisinaan niistä ratsastuspäivistä toinen on vielä hevosen hölkkäilypäivä. Kuitenkin tulosta on tullut enemmän kuin oli odotettukaan.

Koin vähän saman tilanteen edellisen hevoseni kanssa silloin, kun ensimmäisen kerran mietin aktiivisesta kilpaharrastuksesta luopumista ja hevosen myyntiä. Kävin sen syksyn ratsastamassa vähemmän kuin koskaan enkä oikeastaan miettinyt sen tarkemmin, mihin tällä nyt tähdätään. Valmennuksissa kuitenkin kävin pitihän hevonen pitää kunnossa mahdollista myyntiäkin silmällä pitäen. Sitten se vaan jotenkin alkoi kulkea taas niin hyvin, että päätin vielä kerran kokeilla.

Ja se kai oli se pahin "virhe". Kun koko kauden ajatteli, että tämä on nyt viimeinen kausi, tämä on meidän tavoite ja tähän pitäisi päästä, nyt tai ei koskaan, ei siitä kaudesta oikein mitään tullut. Moni muukin asia varmaan vaikutti, mutta jälkikäteen olen ajatellut, että eniten kyse oli omasta korvien välistä. Tavoitteesta tuli isompi asia kuin ratsastuksen ilosta. Hyviä hyppyjä, onnistuneita vaihtoja ja yhteisymmärrystä tärkeämmäksi nousi tulos ja tavoitteen saavuttaminen. Unohdin kai keskittyä siihen ratsastamiseen.

Jos tähtää johonkin, tavoitteitakin on asetettava ja harjoitukset tehtävä sitä silmällä pitäen. Jos tekemisestä katoaa itse tekemisen ilo, silloin ollaan kuitenkin väärällä polulla.

Nälkä kasvaa aina syödessä. Onnin kanssakin on jo pohdittu tavoitteita, kun yhteistyö on lähtenyt niin hyvin käyntiin. Yritän kuitenkin pitää mielessä, että tärkeintä on edelleen nauttia ratsastuspäivistä ja edistymisestä. Hyvä mieli illalla kotiin ajellessa on paras ja tärkein saavutus!

Pelotta kaikkia esteitä päin

Esteet on tehty voitettaviksi

Sekunnit niihin tartuttaviksi

Tule, niin laukataan yhdessä näin

Pelotta kaikkia esteitä päin.

Tämä jossakin lapsuuteni heppakalenterissa ollut runo voisi päätyä meidän kielinikkareiden Yhdyssana on yhdyssana -ryhmään Facebookissa. Ei kai niitä esteitä päin ole tarkoitus laukata, ylittää ne kai pitäisi.

Ratsastuskielessä termi on kuitenkin ihan oikein, vaikka en sen merkitystä silloin ymmärtänyt eikä runon kirjoittajakaan ole sitä ehkä sen syvällisemmin miettinyt.

Estettä päin ratsastamisella ei suinkaan tavoitella esteeseen törmäämistä. Kyse on enemmänkin siitä, että hevonen lähestyy estettä niin hyvässä, etenevässä laukassa, että laukkaa esteelle ratsastajan kättä vasten ja vähän kokoaa itseään ennen hyppyä. Lopputuloksena on hyvä ponnistuspaikka ja pyöreällä selällä tehty hyppy.

Tavoite on siis päästä siihen, että jo kaarteessa hyvissä ajoin ennen estettä laukka pyörii niin, ettei estettä lähestyessä enää tarvitse pyytää eteen, vaan hyppyä voi jäädä odottamaan. Esteet tulevat ratsukkoa päin.

Tästä sain taas hyvän muistutuksen sunnuntain estevalmennuksessa. Ja kun itse muistin tämän, lopputuloskin oli sen mukainen. Hevonen kuunteli hienosti apujani esteen edessä ja teki kauniita, pyöreitä hyppyjä, joiden jälkeen oli helppo jatkaa seuraavalle esteelle.

***

Lorun liittyy toinenkin sana, jota jäin miettimään: pelotta kaikkia esteitä päin.

Jokainen esteratsastaja on varmasti joskus pelännyt. Jos ei aloittaessa esteet ole pelottaneet, jossakin vaiheessa sitä löytää itsensä puomien seasta syljeskelemästä hiekkaa suustaan. Iän myötä myös luontainen itsesuojeluvaisto vielä kasvaa.

Aina, hevosella kuin hevosella, on olemassa se mahdollisuus, että hevonen kieltäytyy viime hetkellä hyppäämästä ja joko tekee äkkistopin tai pakenee jommalle kummalle sivulle nopealla väistöliikkeellä. Tai sitten ponnistuksessa joku epäonnistuu ja ratsukko päätyy sinne puomien sekaan yhdessä. Yltiöpäisesti esteelle ei pidä hyökätä. Kuitenkin, jos ratsastaja estettä lähestyessä miettii sitä vaihtoehtoa, että hevonen kieltää ja tässä voi sattua, hevonen todennäköisesti kieltää.

Olemme Onnin kanssa päässeet sellaiseen kiitolliseen vaiheeseen, jossa minä en jännitä tätä kieltämisen vaihtoehtoa ja hevonenkin on rento ja luottavainen. Oikeastaan tekisi mieli jäädä nauttimaan tästä, sillä mitä vaikeammaksi tehtävät muuttuvat, sitä isommaksi kasvaa riski, että jokin menee pieleen ja tämä hauras keskinäinen luottamus särkyy. Olen kokenut ja nähnyt sen kyllin monta kertaa tietääkseni, kuinka helposti pelko astuu kuvaan ja kuinka vaikea siitä on päästä eroon. Toisaalta, jos haluaa kehittyä, täytyy itseään myös haastaa. Nyt kuitenkin paistattelemme taas hetken tässä itsevarmuuden hyvässä tunteessa ja laukkaamme yhdessä pelotta kaikkia esteitä päin!

Hyvä hevonen ratsastukseen

Onko se koulu- vai estehevonen? Etenkin nuoremmat ratsastajat tykkäävät esittää tämän kysymyksen määritellessään hevosta. Törmäsin tähän kysymykseen taas Onnin tultua kuvioihin.

Niin, kumpihan se on? Hevosella ei juurikaan ole kilpailutuloksia. Sillä on hienot liikkeet, matkaavoittava käynti, ilmava ravi ja hyvä laukka. Onko se siis kouluhevonen?

No, varmasti Onnilla onkin monessa mielessä edellytykset hyväksi kouluhevoseksi. Meistä harrastajista vain pieni osa kuitenkaan kilpailee missään lajissa helppoja luokkia vaativammalla tasolla, koskaan. Hevoselle se tarkoittaa helppo A-kouluohjelmaa ja 120 cm:n rataa. Mitä ominaisuuksia se hevoselta edellyyttää?

Helpoissa koululuokissa iso osa pisteistä tulee täsmällisestä ja huolellisesta ratsastuksesta, oikeiden teiden seuraamisesta, tasaisesta peräänannosta ja hyvästä yhteistyöstä hevosen ja kuskin välillä. Pärjätäkseen ainakin helppo A-tasolla muuallakin kuin 1-tason kisoissa, hevosen tulee kyetä esittää myös keskiaskellajit - vaaditaan siis kohtuullisen hyvää liikettä.

Kokemukseni mukaan hevosella, jolla on hyvä laukka, on usein myös hyvä käynti. Ravi taas on askellaji, joka voidaan rakentaa melko pitkälle hevosen luontaisesta liikkeestä riippumatta. Tarviaan siis hevonen, jolla on käynnissä hyvä yliastunta ja hyvä, säädeltävä laukka. Sillä päästään jo pitkälle.

No entäs se estehevonen sitten? Kaukana ovat ne vuodet, jolloin hevonen, jonka oli vaikea saada takajalkoja kunnolla alleen, saattoi toimia hyvänä estehevosena. Kuka sen sanoikaan, että esteratsastus on laukkakilpailu. Tarvitaan siis hevonen, jolla on hyvä laukka.

Helpolla esteradalla kyse on lähinnä hyvän rytmin säilyttämisestäja tasapainosta hevosen ja ratsastajan välillä. Huolelliset lähestymiset  ja kaarteiden ratsastukset (vrt. oikeiden teiden seuraaminen) riittävät jo pitkälle.

Tietenkin on olemassa luontaisia taipumuksia niin kuin meillä ihmisilläkin. Toiset ovat arempia, toiset eivät jaksa välittää puomien kolahtelusta kinttuihin. Toisen hevosen päänuppi ei kestä kouluradalla esittää yhtään käyntiaskelta ja toinen taas nukahtaa siihen käyntiosuuteen, mutta herää esteen nähdessään henkiin. Kuitenkin fyysisiltä ominaisuuksiltaan hyvä hevonen on hyvä hevonen ja ainakin harrastetasolla se auttaa lajiin katsomatta.

Siksipä Onni on kouluratsastaja-siskolleni enemmän kuin oiva kouluhevonen, mutta täyttää varsin hyvin myös minun hyppyharrasteluni, koska se on hyvä hevonen ratsastukseen.

p.s. Tiedän, tästä puuttuu monta monituista muuta lajia, mutta tämä onkin tällainen yleistys ja nämä ovat edelleen kaksi valtalajia suomalaisessa ratsastusurheilussa.

Työ tehdään tasaisella

Viime blogissa (Luottamus syntyy onnistumisista) kerroin, että Onnilla oli aluksi vaikeuksia hypätä edes kahta estettä peräkkäin. Toki pienillä kavaleteilla ja puomeilla kyse olikin ennen kaikkea henkisestä haasteesta, niistä puomeista olisi kyllä selvitty ilman hyvää ja tasapainoista laukkaakin. Edes niitä nykyisiä 70-80 sentin esteitä en kuitenkaan olisi niin heikon ratsastettavuuden ja lihasvoiman omaavalla hevosella lähtenyt hyppäämään, vaikka hevosen pää olisi menon kestänytkin.

Olen myös estetunteja pitäessäni törmännyt usein samaan ongelmaan. Halu hypätä on suuri, mutta perustyöskentelyssä hevosen kanssa on vielä niin suuria puutteita, että tehtävien suorittaminen on käytännössä mahdotonta. Jostain kumman syystä kuvitellaan, että vaikka laukassa hevosen hallitseminen vaikka yhden ympyrän ajan voi tuottaa ongelmia, se yhtäkkiä onnistuisi siellä esteiden välissä. Ylipäätään juuri laukkatyöskentelyä tehdään melko vähän. Ratsastuskoulumallin mukaisesti laukka on usein jotakin, mitä tehdään ratsastuksen päätteeksi kierros tai pari molempiin suuntiin. 

Jos jää odottamaan sitä päivää, että hevonen liikkuu ja on riittävän kuulolla hyppäämistä silmällä pitäen, saattaa into loppua tai hevosen ikä tulla vastaan ennen kuin ollaan valmiita puomeille. Sen sijaan minusta olisi tärkeää pitää ne puomit riittävän alhaalla, jotta vähän holtittomampikaan meno ei muodostu turvallisuusriskiksi. Puomit ja pienet esteet ovat etenkin laiskemman hevosen kanssa usein hyvä virike laukkaharjoituksille ja saavat monen kuskinkin keskittymään esimerkiksi teiden ratsastamiseen paremmin kuin pelkät käskyt. 

Esteillä ratsastajan työ on esteiden välissä. Itse hypyssä kuskin tärkein tehtävä on olla häiritsemättä hevosta - ei siis oikeastaan kovin vaikea homma. Esteiden välissä sen sijaan pitää pystyä hyvinkin nopeasti, vain muutaman askeleen aikana, lyhentämään tai pidentämään laukkaa, kääntymään, korjaamaan tasapainoa tai ryhtiä. Näitä kannattaa treenata ahkerasti ihan ilman niitä esteitä. Kysymys on ihan samoista perusasioista kuin kouluratsastuksessakin: hevosen tulee herkästi reagoida eteen, taakse ja sivulle vieviin apuihin.

Onnilla on onnekseen tunnollinen ja tarkka kouluratsastaja "pääkuskinaan". Töitä paremman ratsastettavuuden eteen on tehty systemaattisesti ja kärsivällisesti, säännöllisesti myös valvovan silmän alla. Kun hevosen kuuliaisuus on viikko viikolta parantunut, myös ratsastaminen jännittävien esteiden välissä on helpottunut.

p.s. Tämä este- ja kouluharjoitusten suhde toimii myös toisin päin. Vaikka tavoitteet olisivat siellä kouluratsastuksen puolella, pienillä esteillä voidaan hyvin voimistaa lihaksistoa, avata jumiutunut selkä, opettaa laukanvaihtoja ja tuoda harjoitteluun virkistävää vaihtelua.

Luottamus syntyy onnistumisista

Nyt kun olen palannut taas vähän aktiivisemmin ratsastuksen ja esteiden pariin, ajattelin palata myös tänne blogiini. Viimeksi  enemmänkin raportoin viimeisen kisakauden kulkua ja samalla kisoja ratamestarin ja valmentajan näkökulmasta.

Nyt ajattelin pohtia esteharjoittelua vähän yleisemmällä tasolla ja samalla kertoa, miten olemme Onnin kanssa edenneet. Lyhyt kuvaus Onnista jutun lopussa.

Tiedäthän sen pienen näppärän ponin, joka kääntyy postimerkin kokoisella pläntillä ja hyppää vaikka paikaltaan seuraavan esteen. Sen, joka voittaa kaikki pikkuluokat, koska kukaan muu ei vaan ole niin nopea. Onko se 10-vuotias tyttö siellä selässä niin erikoisen lahjakas, että osaa ratsastaa paremmin kuin kaikki muut? Vai se poni vaan niin automaatti ja kiltti? Varmaan kumpaakin, mutt minä uskon, että tärkein tekijä on luottamus.

Se poni on luotettava hyppääjä, koska se ei ole joutunut mahdottoman tehtävän eteen. Tyttö sen selässä ei ole (vielä) joutunut keräilemään luitaan ja itseluottamustaan puomien seasta. Tyttö luottaa siihen, että poni kyllä hyppää, vaikka esteelle tultaisiinkin vinossa ja kaarteen jälkeen olisi vain puoli laukka-askelta aikaa valmistautua hyppyyn. Koska tyttö luottaa, hän myös vaistomaisesti anta ponille siihen mahdollisuuden.

Kun minä sain Onnin käsiini ja aloitin esteharjoittelut, Onni oli kovin jännittynyt ja epävarma. Kahden puomisarjan ravaaminen peräkanaa samalla suoralla oli sille liikaa. Väliin tarvittiin ympyrä tai kaksi itsensä kokoamiseen (henkisesti). jotta toinen lähestyminen onnistui. Yksittäiset puomit ja pienet kavaletitkin onnistuivat, mutta hevonen oli niin hätääntynyt jokaisen esteen jälkeen, että seuraavalle jatkaminen vaati vähintään puoli maneesia aikaa.

Emme siis nostaneet esteitä maasta edes 50 senttiä. Onnille ahtailta tuntuvat tehtävät sisälsivät aina toisena esteenä yksittäisen puomin, josta oli helppo selvitä epätasapainossa, jännittyneenä ja tarvittaessa vaikka paikaltaan.

Ehkä kuudennella kerralla Onni innostui ja alkoi imeä esteille. Se alkoi uskoa itseensä ja siihen, että osaa ja selviää. Vaikeutimme asioita vain sitä mukaa kuin edellinen harjoitus tuntui helpolta. Pidimme esteet pieninä.

Koska hevosen oma innostus esteille on ollut minusta tässä vaiheessa tärkeämpää kuin ideaali ponnistuspaikka, paras mahdollinen selän käyttö hypyssä tai valittu askelmäärä, olemme joutuneet myös tilanteisiin, joissa hyppy on ajatunut esteen juureen tai jäänyt vähän kauas. Kun esteet ovat pieniä, fyysisesti nämä eivät ole tuottaneet ongelmia. Onni on kuitenkin varmistanut selviämisensä hyppäämällä "vähän" ylimääräistä. Siksi olemme nostaneet esteitä maltillisesti ja pysytelleet edelleen reilusti alle metrissä.

Neljässä kuukaudessa olemme päässeet tilanteeseen, jossa voimme tulla esteellä vinossa, läheltä, kaukaa tai vähän epätasapainossakin ja luottaa molemmat siihen, että tästä kyllä mennään ja selvitään.

Juuri se onkin minulle merkki myös oman luottamukseni rakentumisesta. Se sekunnin murto-osa esteen edessä, kun tajuan, että nyt paikka ei osu ja joudun tekemään ratkaisun. Kun se ratkaisu tulee selkäytimestä ilman epäröintiä siitä, vastaako hevonen pyyntööni. Olen kuin se 10-vuotias tyttö, joka ei näe vaihtoehtoa, jossa hevonen lyö viime hetkellä liinat kiinni tai tekee väistöliikkeen sivuun ja minä jatkan yksin matkaani esteelle. Minulle luottamus merkitsee nimenomaan sitä tietoisuutta, että voin pyytää ja hevonen vastaa.

Nyt olen ehkä ymmärtänyt, mitä tarkoittaa: "Heitä ensin sydämesi esteen yli ja hyppää itse perässä".

Onni on 8-vuotias ruuna, jonka siskoni osti maaliskuun alussa 2016. Ratsastan Onnilla 2-3 kertaa viikossa, joista yksi on aina esteharjoitus. Lähtökohtana oli tieto että "se ei oikein hyppää, mutta voithan sä kokeilla".