Nyt kun olen palannut taas vähän aktiivisemmin ratsastuksen ja esteiden pariin, ajattelin palata myös tänne blogiini. Viimeksi enemmänkin raportoin viimeisen kisakauden kulkua ja samalla kisoja ratamestarin ja valmentajan näkökulmasta.
Nyt ajattelin pohtia esteharjoittelua vähän yleisemmällä tasolla ja samalla kertoa, miten olemme Onnin kanssa edenneet. Lyhyt kuvaus Onnista jutun lopussa.
Tiedäthän sen pienen näppärän ponin, joka kääntyy postimerkin kokoisella pläntillä ja hyppää vaikka paikaltaan seuraavan esteen. Sen, joka voittaa kaikki pikkuluokat, koska kukaan muu ei vaan ole niin nopea. Onko se 10-vuotias tyttö siellä selässä niin erikoisen lahjakas, että osaa ratsastaa paremmin kuin kaikki muut? Vai se poni vaan niin automaatti ja kiltti? Varmaan kumpaakin, mutt minä uskon, että tärkein tekijä on luottamus.
Se poni on luotettava hyppääjä, koska se ei ole joutunut mahdottoman tehtävän eteen. Tyttö sen selässä ei ole (vielä) joutunut keräilemään luitaan ja itseluottamustaan puomien seasta. Tyttö luottaa siihen, että poni kyllä hyppää, vaikka esteelle tultaisiinkin vinossa ja kaarteen jälkeen olisi vain puoli laukka-askelta aikaa valmistautua hyppyyn. Koska tyttö luottaa, hän myös vaistomaisesti anta ponille siihen mahdollisuuden.
Kun minä sain Onnin käsiini ja aloitin esteharjoittelut, Onni oli kovin jännittynyt ja epävarma. Kahden puomisarjan ravaaminen peräkanaa samalla suoralla oli sille liikaa. Väliin tarvittiin ympyrä tai kaksi itsensä kokoamiseen (henkisesti). jotta toinen lähestyminen onnistui. Yksittäiset puomit ja pienet kavaletitkin onnistuivat, mutta hevonen oli niin hätääntynyt jokaisen esteen jälkeen, että seuraavalle jatkaminen vaati vähintään puoli maneesia aikaa.
Emme siis nostaneet esteitä maasta edes 50 senttiä. Onnille ahtailta tuntuvat tehtävät sisälsivät aina toisena esteenä yksittäisen puomin, josta oli helppo selvitä epätasapainossa, jännittyneenä ja tarvittaessa vaikka paikaltaan.
Ehkä kuudennella kerralla Onni innostui ja alkoi imeä esteille. Se alkoi uskoa itseensä ja siihen, että osaa ja selviää. Vaikeutimme asioita vain sitä mukaa kuin edellinen harjoitus tuntui helpolta. Pidimme esteet pieninä.
Koska hevosen oma innostus esteille on ollut minusta tässä vaiheessa tärkeämpää kuin ideaali ponnistuspaikka, paras mahdollinen selän käyttö hypyssä tai valittu askelmäärä, olemme joutuneet myös tilanteisiin, joissa hyppy on ajatunut esteen juureen tai jäänyt vähän kauas. Kun esteet ovat pieniä, fyysisesti nämä eivät ole tuottaneet ongelmia. Onni on kuitenkin varmistanut selviämisensä hyppäämällä "vähän" ylimääräistä. Siksi olemme nostaneet esteitä maltillisesti ja pysytelleet edelleen reilusti alle metrissä.
Neljässä kuukaudessa olemme päässeet tilanteeseen, jossa voimme tulla esteellä vinossa, läheltä, kaukaa tai vähän epätasapainossakin ja luottaa molemmat siihen, että tästä kyllä mennään ja selvitään.
Juuri se onkin minulle merkki myös oman luottamukseni rakentumisesta. Se sekunnin murto-osa esteen edessä, kun tajuan, että nyt paikka ei osu ja joudun tekemään ratkaisun. Kun se ratkaisu tulee selkäytimestä ilman epäröintiä siitä, vastaako hevonen pyyntööni. Olen kuin se 10-vuotias tyttö, joka ei näe vaihtoehtoa, jossa hevonen lyö viime hetkellä liinat kiinni tai tekee väistöliikkeen sivuun ja minä jatkan yksin matkaani esteelle. Minulle luottamus merkitsee nimenomaan sitä tietoisuutta, että voin pyytää ja hevonen vastaa.
Nyt olen ehkä ymmärtänyt, mitä tarkoittaa: "Heitä ensin sydämesi esteen yli ja hyppää itse perässä".
Onni on 8-vuotias ruuna, jonka siskoni osti maaliskuun alussa 2016. Ratsastan Onnilla 2-3 kertaa viikossa, joista yksi on aina esteharjoitus. Lähtökohtana oli tieto että "se ei oikein hyppää, mutta voithan sä kokeilla".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti