Aina ei voi viilata

Lopetellessani ratsastusta tuossa yhtenä iltana viime viikolla, sinne tuli yhtä tallin hevosta ratsastamaan kouluvalmentaja Sari Aminoff. Kävelin noin vartin ja lopetin siihen, kun hän oli päässyt vihdoin hevosen selkään. Ei siksi, ettei hän olisi kyennyt sinne kiipeämään, vaan siksi, että hän täsmällisen tarkasti vaati hevosta seisomaan paikallaan ja olemaan kiskomatta ohjia selkäännousun aikana. En voinut kuin ihailla sitä rauhallisuutta ja määrätietoista käsittelyä. Yhtään hermostumatta hän kerta toisensa jälkeen aloitti selkäännousun alusta, kun hevonen lähti liikkeelle tai kiskaisi ohjat juuri kun hän oli laittamass jalkaansa jalustimeen noustakseen kyytiin. 

Mietin taas kerran, kuinka tärkeää on tehdä hyvä pohjatyö. Tämä pieni yksityiskohta oli selkeä arvovaltakysymys ratsastajan ja hevosen välillä. Kaikki tekeminen tulisi tehdä samalla täsmällisyydellä. Kun taistelu on käyty yhdessä asiassa loppuun, ilman hermostumista ja hammasten kiristelyä, seuraava on jo varmasti helpompi. (huom! Tekeminen ei saa oikeasti mennä taisteluksi!)

Tätä asioiden lempeän päättäväistä lopuunvientiä olemme nyt puolisen vuotta Onninkin kanssa työstäneet. Tietenkin se, mikä on ratsastuksessa asioiden vaatimustaso, pitää tehdä ratsukon sen hetkisen tason mukaisesti, mutta sitten sillä tasolla loppuun asti.

Aina ei kuitenkaan voi jäädä hiomaan pieniä tärkeitä yksityiskohtia. Etenkin Onnin tapainen hevonen, jolle muutokset ovat aina isoja ja ihmeellisiä, tarvitsee myös harjoituksia, joissa asiat vain tulevat eteen ja niistä tulee suoriutua kerralla ilman sen ihmeempiä valmisteluja. Tällaisia tilanteita kutsutaan usein kilpailuiksi. Oli sitten kyse mistä lajista tahansa, radan yhtä kohtaa ei voi jäädä hinkkaamaan useampaan kertaan eikä joka kohtaan pääse tutustumaankaan etukäteen. Jos yksi asia ei mene nappiin, sitten on vain jatkettava seuraavaan.

Toki tilanteen voi lavastaa myös ilman kilpailuja ja näin teimme Onnin kanssa estetreeneissä. Kilpailun kaltaisesti valitsin rakentamastani rataharjoituksesta vain kaksi helppoa puomiestettä verryttelyesteiksi. Kumpaakin hyppäsin vielä eri suunnasta kuin itse radalla, joten kaikki lähestymiset olivat sitten rataharjoitustilanteessa "uusia". Ja senhän huomasi. Ensimmäisen kerran radan läpi pääseminen vaati ehkä kymmenen minuuttia ja vähintään yhtä monta kieltoa. Toinen kierros sujui sitten jo paremmin, joskin yllätyksekseni sarja muodostui päivän haasteeksi. Aiemmin, yksittäisenä harjoituksena sarja ei ole tuottanut meille ongelmia.

Koska kyseessä kuitenkin oli harjoittelutilanne, toki lopuksi hiomme tuota ongelmakohtaa sitten vielä erikseen ja niin, että pääsimme lopettamaan hyvällä ja luottavaisella mielellä. Hevonenkin oli selvästi tyytyväinen itseensä, kun huomasi, ettei tässä mitään ongelmaa ollutkaan.

Rataharjoitus - kisoilla tai ilman - on myös hyvä testi, kuinka hyvin ne harjoitellut yksityiskohdat oikeasti ovat hallussa sitten, kun ne pitää suorittaa vain osana kokonaisuutta? Illalla ennen nukahtamista nimittäin havahduin vielä siihen tosiseikkaan, että hevosen lisäksi kuskikin saattoi unohtaa jokusen harjoitellun asian siinä kokonaisuuden keskellä :)

Nyt siis takaisin hiomaan yksityiskohtia, jotta seuraava rataharjoitus olisi jo piirun verran helpompi :)