Kun hevonen on sellainen kyttäilijä ja jännittäjä kuin Onni, sitä helposti unohtaa, että kuskinkin korvien väliä pitää hoitaa. Viikonloppuna se tuli taas hyvin osoitetuksi.
Onni valmistautuu pikkuhiljaa ensimmäisiin kilpailuihinsa. Alkuperäissuunnitelmasta poiketen edessä onkin koulukilpailut kotitallilla. Sitä varten harjoittelimme lauantaina kouluaitojen ja tuomaripöydän ohi ratsastamista. Minä sain tällä kertaa leikkiä tuomaria.
Kotitallin kisat tuntuu äkkiseltään turvalliselta vaihtoehdolta kokeilla kisakäytöstä. Toisaalta on kuitenkin niin, että kotona ne muutokset ovat hevoselle kaikkein suurimpia. Vieraassa paikassahan mikään aita tai kukkalaite ei ole väärässä paikassa, koska hevonen ei tiedä, ettei se ole siinä normaalistikin. Kotitallilla oviaukkoon laitettu aita tai kentän päätyyn ilmestynyt tuomaripöytä voivat sen sijaan olla kovin ihmeellisiä.
Sivusta on niin helppo nähdä toisen ratsastuksen heikkoudet. Nytkin minusta tuntui, että kuskilla meni muutoksista pasmat enemmän sekaisin kuin hevosella, vaikka toki se niitä ylimääräisiä aitoja ja pöytiä vähän ihmetteli. Eihän se muuten olisi meidän Onni. Mutta kun ratsastaja lopuksi malttoi keskittyä siihen ratsastukseen eikä siihen, että hevonenhan saattaa tässä ihmetellä asioita, pääsivät he niistä pelotekohdistakin ohi ilman isompaa numeroa.
Mutta pata kattilaa soimaa. Sunnuntaina oli minun vuoroni jatkaa hevosen selästä käsin. Kuten aina, laitoimme taas esteisiin vähän täytteitä, jotta Onni tottuisi niihin pikkuhiljaa. Pari tällaista jännitysestettä muodosti linjan, jonka varrella oli myös tuo edellispäivänä pelottavaksi todettu aita oviaukossa - kisasiedätystä siis tänäänkin. Siitäkös sitä meinasi mennä pasmat sekaisin. Mutta kun jälkimmäinenkin este päästiin ensin itsekseen muutaman kerran kunnialla läpi, hevonen unohti kyttäilynsä ja teki kauniita hyppyjä ja sujuvan linjan.
Kuskin pelot eivät katoakaan yhtä helposti. Minulla on vuosien (kymmenien vuosien, kamala kun olen jo vanha) takainen trippelikammo. Ihan niin kuin hevosenkin pelkoja, myös ratsastajan kammotuksia pitää harjoitella, jotta ne eivät olisi niin kammotuksia. Trippeli oli ihan pienen pieni ja pituudeltaan tuskin kunnon okserin kokoinen, mutta niin vain tulin ensimmäisen kerran niin varovasti esteelle, että Onni varmuuden vuoksi väisti sivuun. Eihän toi kuskikaan ole varma, voiko tai pitääkö tästä nyt mennä yli!
Kun täytteet ja ensimmäistä kertaa mukana olleet kukkakoristeet oli Onnin kanssa kertaalleen käyty läpi, saatoimme huoletta nostaa esteitä vähän isommiksi ja tehdä kunnon harjoituksen. Sitä trippeliä ei kuitenkaan ollut syytä mennä nostamaan, sillä oman pelkoni takia en onnistunut kertaakaan lähestymään estettä oikein ja ponnistuspaikka jäi aina liian kauas - tein siis omalla ratsastuksellani siitä vaikeamman.
Kumman korvien välissä se ongelma oikeastaan siis onkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti