Paralympialaiset ovat herättäneet jälleen ratsastajienkin keskuudessa keskustelua ja kunnioitusta. Ja miksei olisi, kyllähän siellä nähtiin huikeita esityksiä ihmisiltä, joilla on monin verroin enemmän haasteita ihan omasta takaa selviytyä 600-kiloisen eläimen hallinnasta kuin meillä “tavallisilla”.
Kun reilu vuosi sitten aloitin golfin, ajattelin, ettei yhden pienen typerän pallon saaminen ilmaan voi olla vaikeampaa kuin ohjata tuollaista isoa, oman tahdon ja luontaisen pakoreaktion omaavaa eläintä. Se pallohan menee tasan sinne, minne minä sen lyön. Hakattuani muutaman kuukauden tyhjää tai palloja pitkin maata tajusin, että hevosen oma tahto on paitsi lajin haaste, myös sen helpotus. Hevonen kun usein tahtoo auttaa meitä ihmisiä ja yrittää tehdä sen, mitä olettaa ratsastajan haluavan, vaikkei avut niin täsmällisiä ja oikeaoppisia olisikaan.
Meillä “tavallisillekin” ratsastajilla on ongelmia oman kehomme ja apujemme kanssa. Suurin osa meistä on vino jompaan kumpaan suuntaa ja istuu enemmän vasemmalla tai oikealla. Kuta kuinkin suoraan ne hevoset kuitenkin kulkevat. Yleensä myös jompi kumpi käsi on vahvempi ja tykkäämme roikkua siinä. Toinen on sitten heikko ja siitä tahtoo ulkotuki jäädä usein puuttumaan.
Tietenkin hevonen oppii, paitsi korjaamaan meidän puutteita, myös käyttämään niitä hyväkseen. Onni on oppinut, että minun vasen jalkani on vähän hidas ja laiska hermovaurioiden takia. Sinne vasemmalle on siis hyvin mahdollisuus tehdä itselle tilaa - tai vaikkapa väistää ulos estelinjalta, jos vastassa on vähän jännittävämpi este.
Omat heikot kohdat ovat myös niitä, joihin tarvitsemme valmentajien apua. Näin 30 hevosvuoden jälkeen sitä toki osaa omin nokkinensakin rakentaa monenlaisia tehtäviä ja ratkaista monta ongelmatilannettakin hevosen kanssa. Omia perusvirheitä ja kehon heikkouksia on kuitenkin vaikea itse huomata tai jumpata, jos niistä ei säännöllisesti joku käy sanomassa. Itseään kun harvempi osaa viedä eteenpäin, vaikka hevosia osaisikin jo kouluttaa ja valmentaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti