Eilen matkaamme raviradalle treeneihin vauhditti mukava tuuli, joka sai pihoilla pressut lepattamaan ja roskat lentämään. Lisävirikettä matkaan toivat jälleen pari ahkerassa käytössä olevaa tramboliinia ja muutama ruohonleikkuri. Näemmä kukaan ei enää työntele käsikäyttöistä leikkuria pitkin pihaa, vaan nurmikenttä huristellaan lyhyeksi sellaisella pikku pihamönkijällä. Lintistä ne ovat aika pelottavia vehkeitä.
Tällä kertaa meillä oli tuuria ja vain yksi suomiputte hölkkäili kärryjen kanssa radalla, kun saavuimme kentälle. Tai niinhän mä luulin, mutta rataa pitkin lenkkeilevät jalkapalloilijat olivat kyllä vielä pelottavampia kuin kärryt perässään kipittelevät ravurit. Joka tapauksessa, pääsimme jo verryttelyvaiheessa aika ajoin keskittymään ratsastukseen eikä pelkkään riekkumiseen.
Hypyt sujuivat ongelmitta. Harjoituksena oli kaarevien urien ratsastaminen ulkopohkeella. Ensin käänneltiin pienemmillä esteillä kahdeksikolla hevosia ja sitten kaarreratsastusta treenattiin rataharhoituksen ohessa. Lintti oli ehkä vähän löysä, mikä aiheutti jokusen pudotuksen, mutta muuten treenit meni ihan hyvin - eikä kääntäminenkään tuottanut ongelmia :)
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
maanantai 16. toukokuuta 2011
Ratsastajana, osa 9: välillä pitää revitellä
Neljän päivän Pietari-matkan jälkeen kömmin mukavalta kotisohvalta koulutunneille heti lomaltapaluupäivän iltana. Polle oli lainakuskin jäljiltä ihan rennon ja pirteän oloinen. Maisan kanssa käytiin taas alkuun "missä mennään" -keskustelu ja sen pohjalta lähdettiin etsimään keinoja tämän hetken ongelmaan. Isossa liikkeessä kisaviikonlopun selän kireys vielä vähän näkyi, mutta kunhan hevonen antoi periksi ja suostui ottamaan kaikki selkälihakset käyttöön, liikekin muuttui puhtaaksi.
Sitä me sitten oikeastaan tehtiinkin koko treeni, eli avattiin hevosen liikettä ensin ravissa ja sitten laukassa. Vasen kierros oli selvästi parempi kuin oikea, mutta kyllä se sinnekin lopulta aika hyvin toimi. Laukkatyöskentelyn lopuksi paineltiin vähän aikaa menemään ympäri kenttää oikein reipasta laukkaa. Maisa totesikin, että ehkä selkä on jumittunut, kun hankitreenien jälkeen ei olla oikein päästelty missään. Meillä nuo maastot on vähän heikkoja ja raviradan kentällä hevonen on niin jännittynyt, että siitä ei taitaisi tulla mitään. Mutta siis, baanaa etsimään ja vanhat kunnon kiitolaukkasuorat käyttöön :)
Oli muuten lohdullista kuunnella hetki seuraavan tunnin alkua. Olen kyllä pitänyt kyseistä hevosta vähän sellaisena pikku-Linttinä (säkäkorkeudessa eroa sellaiset 10-15 cm), mutta että ongelmat on NIIN samoja: ei ollut kisoissa edennyt kaarteesta ulos, ratsastajan käsi vakaammaksi, jotta taivutus menee rehellisesti läpi...
Sitä me sitten oikeastaan tehtiinkin koko treeni, eli avattiin hevosen liikettä ensin ravissa ja sitten laukassa. Vasen kierros oli selvästi parempi kuin oikea, mutta kyllä se sinnekin lopulta aika hyvin toimi. Laukkatyöskentelyn lopuksi paineltiin vähän aikaa menemään ympäri kenttää oikein reipasta laukkaa. Maisa totesikin, että ehkä selkä on jumittunut, kun hankitreenien jälkeen ei olla oikein päästelty missään. Meillä nuo maastot on vähän heikkoja ja raviradan kentällä hevonen on niin jännittynyt, että siitä ei taitaisi tulla mitään. Mutta siis, baanaa etsimään ja vanhat kunnon kiitolaukkasuorat käyttöön :)
Oli muuten lohdullista kuunnella hetki seuraavan tunnin alkua. Olen kyllä pitänyt kyseistä hevosta vähän sellaisena pikku-Linttinä (säkäkorkeudessa eroa sellaiset 10-15 cm), mutta että ongelmat on NIIN samoja: ei ollut kisoissa edennyt kaarteesta ulos, ratsastajan käsi vakaammaksi, jotta taivutus menee rehellisesti läpi...
Valmentajana, osa 6: Selvästi hyvä päivä
Ihanan Pietariviikonlopun kääntyessä loppua kohti huomasin laivan lähtöä odotellessa, että minulle oli tullut kaksi tekstiviestiä. Toinen oli mikä lie, en enää edes muista, mutta toinen oli iloinen ja mieleenpainuva: Kisat ohi. 80 tokaksi ja karsintaluokan voitto.
JEE, hyvä Sani ja Fredi!
Tänään piti tietenkin heti kotiuduttuani soittaa onnelliselle äidille ja kuulla tarkempi selonteko. Isosta kentästä ja kisatunnelmasta huolimatta poni oli edelleen ollut vähän laiska, mutta Sani oli rohkeasti tehnyt toisessa vaiheessa lyhyet tiet ja sillä saanut hyvän ajan. HHPC:n karsintaluokassa oli neljä ratsukkoa ja Sani oli jälleen nopealla nollalla pessyt muut. Onneksi mutkin riralaistytöt olivat suorituneet radasta hienosti ja voivat siis jatkaa ensi sunnuntain koulukarsintoihin.
Olen ollut koko ajan hyvin maltillinen ja varovainen, mutta nyt poniratsukkomme on tehnyt niin vakuuttavaa tulosta, että meinaa nälkä kasvaa. Tässä menee nyt monta viikkoa näiden Power cup-karsintojen kanssa - olettaen tietenkin, että koulukarsinnasta selvitään kunnialla ja päästää jatkamaan alueosakilpailuihin - ja sinä aikana treenien tarkoitus on lähinnä ylläpitävä, ei niinkään tehdä mitään vaikeita harjoituksia tai viedä ratsukkoa millään tavalla äärirajoille. Mutta jos yhteistyö sujuu noin hyvin, pitäisikö tähdätä vielä tänä syksynä tason nostoon? No, kauden päätavoite oli tässä power cupissa ja nyt keskitytään ensin siihen ja katsotaan, kuinka pitkälle se tie vie. Ja toisaalta, tässä nähdään nyt joku aluekisakin samalla ja voidaan sitten mitata sitä, kuinka paljon kilpailujen tason nosto vaikuttaa tulokseen.
Ihana on ollut silti päästä seuraamaan, miten sisäohjassa roikkuva pikkutyttö on muuttunut tomeraksi ponikuskiksi, joka hyvässä tasapainossa ponin kanssa selviää kunnialla vähän huonoistakin ponnistuspaikoista ja kykenee silti jatkamaan radan ratsastusta ja kilpailemaan voitostakin, kun käännökset onnistuvat rytmiä sotkematta ja suoralla ponilla.
JEE, hyvä Sani ja Fredi!
Tänään piti tietenkin heti kotiuduttuani soittaa onnelliselle äidille ja kuulla tarkempi selonteko. Isosta kentästä ja kisatunnelmasta huolimatta poni oli edelleen ollut vähän laiska, mutta Sani oli rohkeasti tehnyt toisessa vaiheessa lyhyet tiet ja sillä saanut hyvän ajan. HHPC:n karsintaluokassa oli neljä ratsukkoa ja Sani oli jälleen nopealla nollalla pessyt muut. Onneksi mutkin riralaistytöt olivat suorituneet radasta hienosti ja voivat siis jatkaa ensi sunnuntain koulukarsintoihin.
Olen ollut koko ajan hyvin maltillinen ja varovainen, mutta nyt poniratsukkomme on tehnyt niin vakuuttavaa tulosta, että meinaa nälkä kasvaa. Tässä menee nyt monta viikkoa näiden Power cup-karsintojen kanssa - olettaen tietenkin, että koulukarsinnasta selvitään kunnialla ja päästää jatkamaan alueosakilpailuihin - ja sinä aikana treenien tarkoitus on lähinnä ylläpitävä, ei niinkään tehdä mitään vaikeita harjoituksia tai viedä ratsukkoa millään tavalla äärirajoille. Mutta jos yhteistyö sujuu noin hyvin, pitäisikö tähdätä vielä tänä syksynä tason nostoon? No, kauden päätavoite oli tässä power cupissa ja nyt keskitytään ensin siihen ja katsotaan, kuinka pitkälle se tie vie. Ja toisaalta, tässä nähdään nyt joku aluekisakin samalla ja voidaan sitten mitata sitä, kuinka paljon kilpailujen tason nosto vaikuttaa tulokseen.
Ihana on ollut silti päästä seuraamaan, miten sisäohjassa roikkuva pikkutyttö on muuttunut tomeraksi ponikuskiksi, joka hyvässä tasapainossa ponin kanssa selviää kunnialla vähän huonoistakin ponnistuspaikoista ja kykenee silti jatkamaan radan ratsastusta ja kilpailemaan voitostakin, kun käännökset onnistuvat rytmiä sotkematta ja suoralla ponilla.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Ratsastajana, osa 8: kaikki kunnossa
Tänään treeneissä hevonen oli taas oma luottavainen itsensä. Oma itsensä siinäkin suhteessa, että verryttely oli yhtä pomppimista. Mistä niitä hiittajia nyt oikein riittää? Suloinen ponikolmikkokin kärryineen volttasi siinä etusuoralla = ratsastuskentän aidan vieressä. Ja sekös oli jännää!
Hypyt kuitenkin sujuivat ihan hyvin ja hevonen jopa eteni pitkästä aikaa esteiden välissä aika hyvin ilman kamalaa tuuppaamista. Ehkä viime viikkojen takkuilu on ollut totuttelua ulkokauteen - tai sitten selkä on jumittanut, vaikka ei olekaan oireillut ennen viikonloppua.
Niin, en ole tainnutkaan kirjoittaa kisojen jälkeen. Kuin ihmeen kaupalla kaikki kireys ja arkuus Lintin selästä oli kadonnut maanantai-iltaan mennessä ja tänään selkää ei saanut reagoimaan mihinkään paineluihin. Korkeintaan hevonen kiemurteli nirvanassa, kun sitä vähän hieroi, koska ne vähäiset klippauksen jälkeen kasvaneet karvat ovat nyt lähdössä ja Lintti kutiaa ihan kamalasti :)
Harjoituksena oli tänään linjan ja pitkien teiden ratsastaminen. Kolmen esteen linja kahdella viiden laukan välillä sujui meiltä joka kerran ihan nappiin. Tai no ekalla kerralla piti ehkä ekaan väliin vähän tuupata ja ponnistus jäi vähän kauas tokalle esteelle, mutta siis silloinkin päästiin oikealla askelmäärällä (toisin kuin muut tunnillaolijat).
Linjan lisäksi oli pari pitkää lähestymistä, jossa 90 metrin kentästä oli kyllä otettu kaikki irti. Yleensä tällaiset pitkät lähestymiset ovat mulle vaikeita, rupean hakemaan askelta ja säätämään edestakaisin. Nyt nekin sujui aika hyvin, eli ilmeisesti korvien välissä on tapahtunut ainakin jotain. Siis nimenomaan siellä satulan päällä :)
Kovin isoja emme tänään hypänneet, jotta hevosen hyvä fiilis säilyisi. Nyt se saa hölkkäillä varakuskin kanssa loppuviikon, sillä mä lähden lomareissulle. Maanantaina sitten suoraan koulutreeneihin!
Hypyt kuitenkin sujuivat ihan hyvin ja hevonen jopa eteni pitkästä aikaa esteiden välissä aika hyvin ilman kamalaa tuuppaamista. Ehkä viime viikkojen takkuilu on ollut totuttelua ulkokauteen - tai sitten selkä on jumittanut, vaikka ei olekaan oireillut ennen viikonloppua.
Niin, en ole tainnutkaan kirjoittaa kisojen jälkeen. Kuin ihmeen kaupalla kaikki kireys ja arkuus Lintin selästä oli kadonnut maanantai-iltaan mennessä ja tänään selkää ei saanut reagoimaan mihinkään paineluihin. Korkeintaan hevonen kiemurteli nirvanassa, kun sitä vähän hieroi, koska ne vähäiset klippauksen jälkeen kasvaneet karvat ovat nyt lähdössä ja Lintti kutiaa ihan kamalasti :)
Harjoituksena oli tänään linjan ja pitkien teiden ratsastaminen. Kolmen esteen linja kahdella viiden laukan välillä sujui meiltä joka kerran ihan nappiin. Tai no ekalla kerralla piti ehkä ekaan väliin vähän tuupata ja ponnistus jäi vähän kauas tokalle esteelle, mutta siis silloinkin päästiin oikealla askelmäärällä (toisin kuin muut tunnillaolijat).
Linjan lisäksi oli pari pitkää lähestymistä, jossa 90 metrin kentästä oli kyllä otettu kaikki irti. Yleensä tällaiset pitkät lähestymiset ovat mulle vaikeita, rupean hakemaan askelta ja säätämään edestakaisin. Nyt nekin sujui aika hyvin, eli ilmeisesti korvien välissä on tapahtunut ainakin jotain. Siis nimenomaan siellä satulan päällä :)
Kovin isoja emme tänään hypänneet, jotta hevosen hyvä fiilis säilyisi. Nyt se saa hölkkäillä varakuskin kanssa loppuviikon, sillä mä lähden lomareissulle. Maanantaina sitten suoraan koulutreeneihin!
tiistai 10. toukokuuta 2011
Valmentajana, osa 5: laiskanpulskea poni
Viimeinen silaus ennen power cupin seurakarsintaa. Helle ei taida sopia tälle ponille, oli kyllä toi vitosvaihde sulanut kokonaan pois. Lopulta paukutettiin ponia pari kierrosta kenttää ympäri niin paljon kuin ponista lähti, jotta sitä vauhtia riitti vielä jonkin verran esteillekin.
Tarkoitus oli siis hioa erilaisia lähestymisiä pienestä kapeasta ja tarkkuutta vaativasta innarista pitkälle okserille ja toisaalta linjaa okseri-pysty pysty-okseri. Korostaakseni eroa olin vielä rakentanut linjan niin, että kotiinpäin hypättiin pystyltä okserille ja pois päin okserilta pystylle. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaanhan linjan olisi siis pitänyt olla suhteessa lyhyempi pystyltä okserille ja vaatia toisinpäin vähän enemmän eteenratsastusta, mutta käytäntö ei aina vastaa teoriaa. Tälle ratsukolle tuntui olevan huomattavasti vaikeampaa edetä sieltä pystyltä oserille kuin toisin päin. No, lopulta liike saatiin sen verran eteenpäin, että esteet ylittyivät helposti 90 cm:n korkeudellakin.
Pitkä okseri suunnanvaihtoesteenä diagonaalilla ei aiheuttanut ongelmia, ei myöskään pieni jumppa toisella pitkällä sivulla, mitä nyt poni välillä kolhaisi yhden puomin mennessään. Verryttelyssäkin siirtymiset laukan sisällä onnistuivat aika helposti.
Tilanne on tietenkin varmasti ihan toinen isolla kentällä kilpailutilanteessa, mutta pieni lisäkaasu eilisiltaan verrattuna ei ole ainakaan haitaksi. Oletettavasti siis ongelmaksi voi muodostua korkeintaan Sanin hermot – toivottavasti tyttö ei tee mielessään karsintakisasta liian suurta numeroa vaan ratsastaa ihan niin kuin tähänkin asti. Ja alle siis avoin 80 cm:n luokka, kun kyseessä kuitenkin on ensimmäinen ulkokisa talven jälkeen.
Saapa nähdä, kuinka monta kertaa itse mietin kisaa sunnuntaina Pietarissa, kun en pääse katsomaan Sanin suoritusta :)
Tarkoitus oli siis hioa erilaisia lähestymisiä pienestä kapeasta ja tarkkuutta vaativasta innarista pitkälle okserille ja toisaalta linjaa okseri-pysty pysty-okseri. Korostaakseni eroa olin vielä rakentanut linjan niin, että kotiinpäin hypättiin pystyltä okserille ja pois päin okserilta pystylle. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaanhan linjan olisi siis pitänyt olla suhteessa lyhyempi pystyltä okserille ja vaatia toisinpäin vähän enemmän eteenratsastusta, mutta käytäntö ei aina vastaa teoriaa. Tälle ratsukolle tuntui olevan huomattavasti vaikeampaa edetä sieltä pystyltä oserille kuin toisin päin. No, lopulta liike saatiin sen verran eteenpäin, että esteet ylittyivät helposti 90 cm:n korkeudellakin.
Pitkä okseri suunnanvaihtoesteenä diagonaalilla ei aiheuttanut ongelmia, ei myöskään pieni jumppa toisella pitkällä sivulla, mitä nyt poni välillä kolhaisi yhden puomin mennessään. Verryttelyssäkin siirtymiset laukan sisällä onnistuivat aika helposti.
Tilanne on tietenkin varmasti ihan toinen isolla kentällä kilpailutilanteessa, mutta pieni lisäkaasu eilisiltaan verrattuna ei ole ainakaan haitaksi. Oletettavasti siis ongelmaksi voi muodostua korkeintaan Sanin hermot – toivottavasti tyttö ei tee mielessään karsintakisasta liian suurta numeroa vaan ratsastaa ihan niin kuin tähänkin asti. Ja alle siis avoin 80 cm:n luokka, kun kyseessä kuitenkin on ensimmäinen ulkokisa talven jälkeen.
Saapa nähdä, kuinka monta kertaa itse mietin kisaa sunnuntaina Pietarissa, kun en pääse katsomaan Sanin suoritusta :)
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Ratsastajana, osa 7: sentään maaliin asti
Kotona väsyneenä, mutta onnellisena. Tai ei nyt ehkä onnellisena, mutta ihan hyvissä fiiliksissä.
Lauantaina totesin, että syy hevosen vastahakoisuuteen torstaina saattoi olla vanha piinaajamme selkä - siis hevosen selkä. Se oli selvästi jumissa. Sitten ei voinut muuta kuin tehdä parhaansa ja toivoa, että lihaskipu helpottaa. Hieronnan ja hyvän verryttelyn jälkeen hevonen kyllä laukkasi oikein hyvin ja ratsastuksen jälkeen oikean puolen selkälihakset tuntuivatkin ihan rennoilta, vasemman valitettavasti eivät. Varmuuden vuoksi Lintti sai yöksi loimen selkäänsä, mikä ei kyllä ollut lainkaan sen mieleen.
No, jotta tästä ei tule romaania, loikataan nyt muutamien vaiheiden yli ja siirrytään tähän päivää ja kisapaikalle. Kiitos Lahden Ratsastajille kilpailijaystävällisestä käytännöstä, joka ei edellyttänyt kansliassa käyntiä ennen oman luokan alkua. Näin ollen lähtönumerolle 42 saatoin tulla paikalle vasta juuri ennen radankävelyä. Saapuessamme radalla hyppäsi juuri edellisen luokan viimeiset ratsukot. Kyseessä oli käytännössä sama rata, nyt kilpailijat vain olivat junioreja. Me amatöörit hyödyimme heidän säheltämisestään, koska junnucupin heikkojen tulosten seurauksena esteitä hieman laskettiin amatöörisarjaan :) Sehän sopi minulle näin huonoissa lähtökohdissa.
Toistakymmentä ratsukkoa katseltuani lähdimme kuskina olleen isän kanssa purkamaan hevosta. Ensimmäiseksi oven avattuani huomasin hajonneen martingaalin ja riimun! Linghtonin tavarantuhoamisprosentti on kyllä aika uskomaton. Haluaisiko joku sponsoroida tätä tuhoeläintä?
Verryttelyssä se sitten olikin poikkeuksellisen rauhallinen, mikä toisaalta oli kivempi mulle, kun ei nyt sitten tosiaan ollut sitä martingaalia, mutta toisaalta huolestuttavaa radan kannalta. Mistä se paine sinne nyt rakennetaan. Hypytkin olivat vähän nihkeitä ja kun okseri nousi sinne metrin paremmalle puolelle, tuli pari kieltoakin.
Lähdin lopulta radalla asenteella, että minä voin vain yrittää huolehtia rytmistä ja tuesta, jos hevonen ei hyppää, sitten se ei hyppää. Ykkönen oli ehkä max. 110 cm:n pysty, joka kuitenkin oli kolissut aika monella, me selvisimme siitä hienosti. Kakkonen oli trippeli, mikä oli näin trippelikammoisen näkökulmasta aika tylyä, mutta pohjaan ajautuneesta ponnistuksesta huolimatta siitäkin selvittiin. Ratamestarina toiminut Eerika Repo oli varoittanut minua kolmosesteestä, se oli kuulemma tuottanut junnucupissa monelle vaikeuksia - meille ei. Sitten alkoi radan tekninen osuus. Pysty-pysty -sarjaan tuli vähän vaisu sissänhyppy, mutta ulos hyppäsimme ihan isosti ja niinpä alkuperäissuunnitelmasta poiketen ratsastin seuraavan linjan okserille viidellä sujuvalla laukalla. Olin siis varautunut myös kuuteen lyhyeen askeleeseen. Sitten pitkä kaarre ja pysty-okserilinja sujuva kuusi tai lyhyt seitsemän. Koska sisäänhyppy oli pieni, päätin pelata varman päälle ja tehdä seitsemän. Vaan kiinniotto sammuttikin hevosen mottoorin niin pahasti, että se ei enää uskaltanut lähteä vauhdittomaan hyppyyn okserille ja pysähtyä siihen. Nopea uusi lähestyminen, yli ja matka jatkui vesiesteelle. Oneksi takuuvarma tykkini ei sentään ole alkanut kytätä esteitä eikä tehnyt sitä nytkään. Viimeiseksi vielä pysty-okseri -sarja, vähän ehkä työläästi, mutta puhtaasti sekin.
Hevonen teki kyllä hypyissä edelleen tilaa oikealle, eli ehkä se selkä kannattaisi hierotuttaa ennen seuraavaa kisaa. Mutta tuskin mitään isompaa ongelmaa kuitenkaan on, koska ratsastuskaan ei ollut niin työlästä kuin torstain treeneissä. Kokonaisuutenaan rata sujui ihan hyvin ja helpohkosti ilman sitä yhtä kieltoa, joka minun on kai otettava omaan piikkiini. Ensimmäinen maaliin asti ratsastettu amatööri siis joka tapauksessa ohi!
Lauantaina totesin, että syy hevosen vastahakoisuuteen torstaina saattoi olla vanha piinaajamme selkä - siis hevosen selkä. Se oli selvästi jumissa. Sitten ei voinut muuta kuin tehdä parhaansa ja toivoa, että lihaskipu helpottaa. Hieronnan ja hyvän verryttelyn jälkeen hevonen kyllä laukkasi oikein hyvin ja ratsastuksen jälkeen oikean puolen selkälihakset tuntuivatkin ihan rennoilta, vasemman valitettavasti eivät. Varmuuden vuoksi Lintti sai yöksi loimen selkäänsä, mikä ei kyllä ollut lainkaan sen mieleen.
No, jotta tästä ei tule romaania, loikataan nyt muutamien vaiheiden yli ja siirrytään tähän päivää ja kisapaikalle. Kiitos Lahden Ratsastajille kilpailijaystävällisestä käytännöstä, joka ei edellyttänyt kansliassa käyntiä ennen oman luokan alkua. Näin ollen lähtönumerolle 42 saatoin tulla paikalle vasta juuri ennen radankävelyä. Saapuessamme radalla hyppäsi juuri edellisen luokan viimeiset ratsukot. Kyseessä oli käytännössä sama rata, nyt kilpailijat vain olivat junioreja. Me amatöörit hyödyimme heidän säheltämisestään, koska junnucupin heikkojen tulosten seurauksena esteitä hieman laskettiin amatöörisarjaan :) Sehän sopi minulle näin huonoissa lähtökohdissa.
Toistakymmentä ratsukkoa katseltuani lähdimme kuskina olleen isän kanssa purkamaan hevosta. Ensimmäiseksi oven avattuani huomasin hajonneen martingaalin ja riimun! Linghtonin tavarantuhoamisprosentti on kyllä aika uskomaton. Haluaisiko joku sponsoroida tätä tuhoeläintä?
Verryttelyssä se sitten olikin poikkeuksellisen rauhallinen, mikä toisaalta oli kivempi mulle, kun ei nyt sitten tosiaan ollut sitä martingaalia, mutta toisaalta huolestuttavaa radan kannalta. Mistä se paine sinne nyt rakennetaan. Hypytkin olivat vähän nihkeitä ja kun okseri nousi sinne metrin paremmalle puolelle, tuli pari kieltoakin.
Lähdin lopulta radalla asenteella, että minä voin vain yrittää huolehtia rytmistä ja tuesta, jos hevonen ei hyppää, sitten se ei hyppää. Ykkönen oli ehkä max. 110 cm:n pysty, joka kuitenkin oli kolissut aika monella, me selvisimme siitä hienosti. Kakkonen oli trippeli, mikä oli näin trippelikammoisen näkökulmasta aika tylyä, mutta pohjaan ajautuneesta ponnistuksesta huolimatta siitäkin selvittiin. Ratamestarina toiminut Eerika Repo oli varoittanut minua kolmosesteestä, se oli kuulemma tuottanut junnucupissa monelle vaikeuksia - meille ei. Sitten alkoi radan tekninen osuus. Pysty-pysty -sarjaan tuli vähän vaisu sissänhyppy, mutta ulos hyppäsimme ihan isosti ja niinpä alkuperäissuunnitelmasta poiketen ratsastin seuraavan linjan okserille viidellä sujuvalla laukalla. Olin siis varautunut myös kuuteen lyhyeen askeleeseen. Sitten pitkä kaarre ja pysty-okserilinja sujuva kuusi tai lyhyt seitsemän. Koska sisäänhyppy oli pieni, päätin pelata varman päälle ja tehdä seitsemän. Vaan kiinniotto sammuttikin hevosen mottoorin niin pahasti, että se ei enää uskaltanut lähteä vauhdittomaan hyppyyn okserille ja pysähtyä siihen. Nopea uusi lähestyminen, yli ja matka jatkui vesiesteelle. Oneksi takuuvarma tykkini ei sentään ole alkanut kytätä esteitä eikä tehnyt sitä nytkään. Viimeiseksi vielä pysty-okseri -sarja, vähän ehkä työläästi, mutta puhtaasti sekin.
Hevonen teki kyllä hypyissä edelleen tilaa oikealle, eli ehkä se selkä kannattaisi hierotuttaa ennen seuraavaa kisaa. Mutta tuskin mitään isompaa ongelmaa kuitenkaan on, koska ratsastuskaan ei ollut niin työlästä kuin torstain treeneissä. Kokonaisuutenaan rata sujui ihan hyvin ja helpohkosti ilman sitä yhtä kieltoa, joka minun on kai otettava omaan piikkiini. Ensimmäinen maaliin asti ratsastettu amatööri siis joka tapauksessa ohi!
torstai 5. toukokuuta 2011
Ratsastajana, osa 6: se on vissiin ruvettava oikeasti ratsastamaan, prkl!
Hyppytreenit. Nyt siitä viime viikon rauhallisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Kyllä taas löytyi pomppua vanhaan malliin heti, kun ravirata tuli näkyviin. Ja jotta ei turhaan hevonen olisi päässyt rentoutumaan, niitä hiittaajia riitti sitten koko treenin ajan - parhaillaan kai viisi samaan aikaan.
Esteillä sitä pomppua ei sitten ihan toivotulla tavalla ollutkaan. Alkuun kaikki sujui kyllä ihan hienosti, mutta sitten hevonen taas kielsi. Yksi pystylle tullut kielto oli kyllä ihan keskittymisvirhe, hevosen mielenkiinto oli ihan jossain muualla kuin lähestyttävässä esteessä ja sitten se vain oli yhtäkkiä edessä se este. Mutta sitten pysty-okseri -linjalla okserin kanssa tuli oikein ongelma. Joko laukka ei tahtonut riittää tai sitten, jos sitä oli riittävästi, tuki edestä ei ollut riittävä ja kuskin käsky hypätä tarpeeksi selkeä ja hevonen löi liinat kiinni.
Herää tietenkin taas epäilys, sattuuko hevosta isommilla pituusesteillä johonkin, ettei se halua hypätä. Toisaalta, sitten kun kaikki oli kohdillaan, hypyt olivat ihan pyöreitä ja helppoja ja laukkakin rullasi ihan hyvin.
Ehkä mä olen siellä metrin radoilla saanut ihan rauhassa ratsastaa taaksepäin ja hevonen on silti hoitanut homman, mutta en itsekään uskalla edes pyytää sitä hyppäämään isompia, etenkään oksereita, ilman vauhtia. Kun mä sitten keskityn ratsastamaan eteen, tuki jää vähän liian heikoksi edestä ja mun on jotenkin vaikea hahmottaa etäisyyttä, kun olen tottunut himmailemaan. Eli toisin sanoen, nyt ollaan tultu sille tasolle, että mun pitää ruveta oikeasti ratsastamaan, hevonen ei enää hoidakaan koko hommaa. Vähän epävarma fiilis kuitenkin lähteä kisoihin. Nytkö, kun hevonen näyttäisi pysyvän kasassa, emme olekaan oikeasti valmiita sinne radalla?
Esteillä sitä pomppua ei sitten ihan toivotulla tavalla ollutkaan. Alkuun kaikki sujui kyllä ihan hienosti, mutta sitten hevonen taas kielsi. Yksi pystylle tullut kielto oli kyllä ihan keskittymisvirhe, hevosen mielenkiinto oli ihan jossain muualla kuin lähestyttävässä esteessä ja sitten se vain oli yhtäkkiä edessä se este. Mutta sitten pysty-okseri -linjalla okserin kanssa tuli oikein ongelma. Joko laukka ei tahtonut riittää tai sitten, jos sitä oli riittävästi, tuki edestä ei ollut riittävä ja kuskin käsky hypätä tarpeeksi selkeä ja hevonen löi liinat kiinni.
Herää tietenkin taas epäilys, sattuuko hevosta isommilla pituusesteillä johonkin, ettei se halua hypätä. Toisaalta, sitten kun kaikki oli kohdillaan, hypyt olivat ihan pyöreitä ja helppoja ja laukkakin rullasi ihan hyvin.
Ehkä mä olen siellä metrin radoilla saanut ihan rauhassa ratsastaa taaksepäin ja hevonen on silti hoitanut homman, mutta en itsekään uskalla edes pyytää sitä hyppäämään isompia, etenkään oksereita, ilman vauhtia. Kun mä sitten keskityn ratsastamaan eteen, tuki jää vähän liian heikoksi edestä ja mun on jotenkin vaikea hahmottaa etäisyyttä, kun olen tottunut himmailemaan. Eli toisin sanoen, nyt ollaan tultu sille tasolle, että mun pitää ruveta oikeasti ratsastamaan, hevonen ei enää hoidakaan koko hommaa. Vähän epävarma fiilis kuitenkin lähteä kisoihin. Nytkö, kun hevonen näyttäisi pysyvän kasassa, emme olekaan oikeasti valmiita sinne radalla?
tiistai 3. toukokuuta 2011
Valmentajana, osa 4: hiittaajia ja mustaa savua
Kylläpäs viilipytty-Fredikin heräsi, kun vierestä mennä viuhtaisi pari hiitillä olevaa juoksijaa. Pidimme eilen treenit raviradan kentällä, jotta iso kenttä ei sitten kisoissa olisi ongelma. Kotona kun treenataan kesät talvet sillä 20x40 pläntillä.
Ratsukko saapui paikalle huoltojoukkojen (eli Sanin äidin) taluttamana. Poni oli lievästi sanottuna tohkeissaan raviradalla harjoittelevista juoksijoista. Liekö koskaan nähnyt kärryjä hevosen perässä? Onneksi ravuri lopetteli juuri treenejään ja poni voitiin päästää irti verryttelemään.
Sen Sani saikin tehdä aika itsenäisesti. Kenttä oli käyty lanaamassa ja esteet, joiden luulin olevan omien treenien jäljiltä, oli nostettu laidoille. Ei siinä mitään, mutta joku oli ehtinyt jo lanauksen jälkeen laittaa muutaman esteen ja maapuomin kentälle, tosin aika kummallisiin paikkoihin lähestymisiä ajatellen. Pahinta oli se, että koska ulkona oli muutamia hyviä kisapuomeja, tietenkin juuri ne oli pitänyt levittää ja jättää sinne maahan lojumaan, vaikka tarjolla olisi ollut huonompiakin puomeja! Mikä kumma siinä on, että aina ne parhaassa kuosissa olevat puomit on pakko saada sinne maapuomeiksi hevosen potkittaviksi!
Mutta Saniin ja Frediin siis. Asetuttuaan poni liikkui verryttelyssä paremmin kuin olen ehkä koskaan nähnyt. Kun pääsimme hyppyvaiheeseen, paikalle ilmestyi pari uutta hiittajaa ja poni ei oikein tiennyt, olisiko keskittynyt esteisiin vai ravureihin. Yhtä kertaa lukuun ottamatta se kyllä hyppäsi esteet, mutta puomeja kolisi epätavallisen paljon, kun toisella silmällä piti aina seurata, missä ne kärrylliset menevät. Emme sitten mitään kovin erityistä tehneetkään, kunhan vähän hypeltiin esteitä peräkkäin. Mittasuhteet kun ovat siellä 40x90 m:n radalla vähän toiset kuin kotona.
Sani vaistomaisesti halusi aina pysäyttää ponin, kun se jäi ihmettelemään ravureita. Esteitä olennaisemmaksi nousikin tällä kertaa jännittyneen hevosen työstäminen ratsastettavaksi. Toisaalta, Sani kyllä eteni esteiden välissä hyvin, mistä voisin olla kateellinen. Liekö minun jarrutteluni iän mukanaan tuomaa varovaisuutta...
Treenien päätteeksi saimme todistaa jonkun talon paloa. Kentän takaa nousi sakea musta savupilvi ja samassa kuulimme jo pillien soivan. Nopeaa toimintaa onneksi, sillä mustaa liekkisavua tuprusi taivaalle vain pienen hetken, sitten savu jo vaaleni ja harveni ja ennen kuin poni oli loppukävelty, savu oli poissa.
Ratsukko saapui paikalle huoltojoukkojen (eli Sanin äidin) taluttamana. Poni oli lievästi sanottuna tohkeissaan raviradalla harjoittelevista juoksijoista. Liekö koskaan nähnyt kärryjä hevosen perässä? Onneksi ravuri lopetteli juuri treenejään ja poni voitiin päästää irti verryttelemään.
Sen Sani saikin tehdä aika itsenäisesti. Kenttä oli käyty lanaamassa ja esteet, joiden luulin olevan omien treenien jäljiltä, oli nostettu laidoille. Ei siinä mitään, mutta joku oli ehtinyt jo lanauksen jälkeen laittaa muutaman esteen ja maapuomin kentälle, tosin aika kummallisiin paikkoihin lähestymisiä ajatellen. Pahinta oli se, että koska ulkona oli muutamia hyviä kisapuomeja, tietenkin juuri ne oli pitänyt levittää ja jättää sinne maahan lojumaan, vaikka tarjolla olisi ollut huonompiakin puomeja! Mikä kumma siinä on, että aina ne parhaassa kuosissa olevat puomit on pakko saada sinne maapuomeiksi hevosen potkittaviksi!
Mutta Saniin ja Frediin siis. Asetuttuaan poni liikkui verryttelyssä paremmin kuin olen ehkä koskaan nähnyt. Kun pääsimme hyppyvaiheeseen, paikalle ilmestyi pari uutta hiittajaa ja poni ei oikein tiennyt, olisiko keskittynyt esteisiin vai ravureihin. Yhtä kertaa lukuun ottamatta se kyllä hyppäsi esteet, mutta puomeja kolisi epätavallisen paljon, kun toisella silmällä piti aina seurata, missä ne kärrylliset menevät. Emme sitten mitään kovin erityistä tehneetkään, kunhan vähän hypeltiin esteitä peräkkäin. Mittasuhteet kun ovat siellä 40x90 m:n radalla vähän toiset kuin kotona.
Sani vaistomaisesti halusi aina pysäyttää ponin, kun se jäi ihmettelemään ravureita. Esteitä olennaisemmaksi nousikin tällä kertaa jännittyneen hevosen työstäminen ratsastettavaksi. Toisaalta, Sani kyllä eteni esteiden välissä hyvin, mistä voisin olla kateellinen. Liekö minun jarrutteluni iän mukanaan tuomaa varovaisuutta...
Treenien päätteeksi saimme todistaa jonkun talon paloa. Kentän takaa nousi sakea musta savupilvi ja samassa kuulimme jo pillien soivan. Nopeaa toimintaa onneksi, sillä mustaa liekkisavua tuprusi taivaalle vain pienen hetken, sitten savu jo vaaleni ja harveni ja ennen kuin poni oli loppukävelty, savu oli poissa.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Ratsastajana, osa 5: kyllä ammattilaisen jäljiltä kelpaa
Maanantain koulutreenit. Päivä oli ollut huono, päätä särky jo etukäteen, mutta ajattelin, että kunnon hikitreeni tekee hyvää. Harjoittelimme - taas kerran - reaktionopeutta ja takajalkojen aktivointia. Ne on sellaisia ikuisuuskysymyksiä Lintin kanssa. Se on kyllä Maisassa (Maisa Torkkola) ihanaa, että hän aina kyselee, miten esteillä on sujunut ja etsii sitten harjoitteita, joilla voimme tasaisella hakea radalla ilmenneisiin ongelmiin ratkaisuja.
Mulla on siis edelleen vaikeuksia radalla rytmin kanssa. Hevonen tulee kaarteessa helposti vähän matalaksi ja sitten mä vaistomaisesti yritän nostaa sitä ennen estettä. Lyheneminen on aina ollut mun hevoselle helppoa, joten seurauksena on usein ylimääräinen askel ja pohjaan ajautunut ponnistuspaikka - ja ylimääräiset askeleet tuo myös ylimääräisiä sekunteja. Joten eilen me treenattiin energistä kääntämistä.
Sitten illan paras hetki. Maisa kiipesi itse kyytiin. Se taisi olla toinen kerta, kun hän viisivuotisen valmennusyhteistyön aikana nousi mun hevosen selkään (tai siis valmensi Maisa mua aikaisemminkin, mutta eri hevosilla). Aika vahva hevonen oli hänellekin, mutta ei kyllä hänen jäljiltään. Mikä nautinto ratsastaa, kun ammatti-ihminen on tehnyt työn valmiiksi ja sitten pääsee itse vain fiilistelemään, miltä sen pitäisikin tuntua.
Mieleen tuli mun Ranskan visiitti ja Tutu Sohlbergin vierailu tyttärensä luona. Se on varmaan ainoa kerta mun elämässä, kun hevosen sairastumisesta on ollut jotain iloa. Tutun piti pitää mulle viikon mittaisen vierailunsa ajan tunteja ja heti ekalla tunnilla mun hevonen liikkui huonosti. Syyksi ilmeni joku nikaman niksahdus selässä, mutta se ei nyt ollut tämän tarinan pointti. Pointti oli se, että mä sain sitten ratsastaa ne tunnit Tutun omalla 5-vuotiaalla (jolla tosin ratsastin muutenkin aika paljon). Viikon projektina oli avotaivutusten harjoittelu. Homma toimi kuitenkin niin, että Tutu aina ensin itse ratsasti hevosella. Sitten oli mun vuoro opettaa hevosta hänen ohjeistuksessaan. Siitä on jo - hui kauhea - yli 15 vuotta, mutta mä muistan sen fiiliksen edelleen :)
No, nyt vaan täytyy toivoa, että Maisan ote säilyy hevosessa munkin (ja mainion varakuski Minnan) ratsastamana viikonloppuun ja sunnuntain kisaan. Ja että pysymme molemmat oikeasti kunnossa siihen asti. Mä en usko ennen kuin olen päässyt radan maaliin.
Mulla on siis edelleen vaikeuksia radalla rytmin kanssa. Hevonen tulee kaarteessa helposti vähän matalaksi ja sitten mä vaistomaisesti yritän nostaa sitä ennen estettä. Lyheneminen on aina ollut mun hevoselle helppoa, joten seurauksena on usein ylimääräinen askel ja pohjaan ajautunut ponnistuspaikka - ja ylimääräiset askeleet tuo myös ylimääräisiä sekunteja. Joten eilen me treenattiin energistä kääntämistä.
Sitten illan paras hetki. Maisa kiipesi itse kyytiin. Se taisi olla toinen kerta, kun hän viisivuotisen valmennusyhteistyön aikana nousi mun hevosen selkään (tai siis valmensi Maisa mua aikaisemminkin, mutta eri hevosilla). Aika vahva hevonen oli hänellekin, mutta ei kyllä hänen jäljiltään. Mikä nautinto ratsastaa, kun ammatti-ihminen on tehnyt työn valmiiksi ja sitten pääsee itse vain fiilistelemään, miltä sen pitäisikin tuntua.
Mieleen tuli mun Ranskan visiitti ja Tutu Sohlbergin vierailu tyttärensä luona. Se on varmaan ainoa kerta mun elämässä, kun hevosen sairastumisesta on ollut jotain iloa. Tutun piti pitää mulle viikon mittaisen vierailunsa ajan tunteja ja heti ekalla tunnilla mun hevonen liikkui huonosti. Syyksi ilmeni joku nikaman niksahdus selässä, mutta se ei nyt ollut tämän tarinan pointti. Pointti oli se, että mä sain sitten ratsastaa ne tunnit Tutun omalla 5-vuotiaalla (jolla tosin ratsastin muutenkin aika paljon). Viikon projektina oli avotaivutusten harjoittelu. Homma toimi kuitenkin niin, että Tutu aina ensin itse ratsasti hevosella. Sitten oli mun vuoro opettaa hevosta hänen ohjeistuksessaan. Siitä on jo - hui kauhea - yli 15 vuotta, mutta mä muistan sen fiiliksen edelleen :)
No, nyt vaan täytyy toivoa, että Maisan ote säilyy hevosessa munkin (ja mainion varakuski Minnan) ratsastamana viikonloppuun ja sunnuntain kisaan. Ja että pysymme molemmat oikeasti kunnossa siihen asti. Mä en usko ennen kuin olen päässyt radan maaliin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)