Sani ja Fredi olivatkin tänään yksin tunnilla - ja ilmeisesti ovat ainakin toistaiseksi jatkossakin. Tänään harjoituksen nimi oli nopea reagointi esteen jälkeen. Parin verryttelyhypyn jälkeen teimme ensin noin 80 cm:n pystyn jälkeen pysähtymisharjoituksia. Pysähtymispaikka oli vajaan kymmenen metrin päässä esteestä. Parin yrityksen jälkeen poni todellakin pysähtyi tolppien väliin juuri toivottuun paikkaan. Liekö poni harvinaisen laiska vai tyttö poikkeuksellisen tomera. Tähän asti esteen jälkeen jarrujen löytäminen on ollut aika mahdotonta, vaikkei poni mitenkään kaahannut olekaan. Pydätteet eivät vaan ole menneet niin nopeasti läpi.
No, sitten harjoiteltiin vähän kääntämistä ja erilaisille esteille lähestymistä. Tämän jo hypätty pysty oli toisella pitkällä sivulla, keskellä diagonaalilla oli aika pitkä okseri ja sitten toisella pitkällä sivulla taas pysty, mutta vain yhdellä puomilla ilman maalinjaa. Tavoite oli ratsastaa pituusesteelle riittävässä tempossa ja malttaa antaa ponin hypätä loppuun ja kuitenkin saada se ryhtiin harvalle pystylle. Ensin harjoitus tehtiin pitkillä teillä, mutta sitten piti kääntää jo tiukemmin. Ja hyvinhän se poni kääntyi. Vähän jäi kuitenkin löysäksi, mikä näkyi pystyillä pudotuksina - enemmän kuitenkin sillä normaalilla pystyllä kuin yksittäisellä puomilla. Kumpihan mahtoi skarpata siihen enemmän, Sani vai Fredi?
perjantai 29. huhtikuuta 2011
torstai 28. huhtikuuta 2011
Ratsastajana, osa 4: ulkokauden avaus
Eilen oli ensimmäiset "raviskan" treenit. Eli ulkokauden pidämme hyppytreenit Riihimäen raviradan ratsastuskentillä. Se on siedätyshoitoa parhaimmillaan, sillä meidän ratsujen lisäksi siellä voi hyvinkin olla pari-kolme hiittaajaa radalla, muutama sata nappalujalkapalloilijaa ruohokentillä ja ehkä vielä pari skeittaajaa katsomorakennuksessa.
Olin varautunut melkoiseen pyöritykseen, mutta joko väsytystekniikkani oli tehonnut tai sitten hevonen on tullut vanhaksi, koska selvisin aika pienellä pomppimisella. Ravureita tosin paikalla ei ollut kuin yksi treeniään lopettelemassa.
Hyppyjä otettiin aika vähän. Linghton kielsi yhdelle okserille pariin kertaan, mikä sai tietenkin minut hätääntymään. Nytkö se on jostain kipeä? Se jarrutti kyllä jo todella kaukaa, liekö katsonut esteen eteen tullutta varjoa, mutta se ei kyllä ole linttimäistä.
No, täytyy seurata hevosta ja toivoa, että se oli jokin harvinainen päähänpisto. Ensi viikolla uudestaan.
Olin varautunut melkoiseen pyöritykseen, mutta joko väsytystekniikkani oli tehonnut tai sitten hevonen on tullut vanhaksi, koska selvisin aika pienellä pomppimisella. Ravureita tosin paikalla ei ollut kuin yksi treeniään lopettelemassa.
Hyppyjä otettiin aika vähän. Linghton kielsi yhdelle okserille pariin kertaan, mikä sai tietenkin minut hätääntymään. Nytkö se on jostain kipeä? Se jarrutti kyllä jo todella kaukaa, liekö katsonut esteen eteen tullutta varjoa, mutta se ei kyllä ole linttimäistä.
No, täytyy seurata hevosta ja toivoa, että se oli jokin harvinainen päähänpisto. Ensi viikolla uudestaan.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Ratsastajana, osa 3: piru vaatii aina osansa
Onnistuneiden kisojen jälkeen oli enää yksi asia varmistettavana matkalla amatööriin, nimittäin vetoauto. Olin ajatellut laitattaa meidän Volvoon vetokoukun, jotta auto olisi jatkossa omasta takaa. Rekisteriotteen mukaan auto juuri ja juuri pystyisi vetämään koppia ja yhtä hevosta - ainakin teoriassa. Pointti oli siis siinä, että laskin hevosen painoksi sen yleisen arvion 500 kg, mutta todellisuudessahan tuo norsu painaa varmaan yli 600 kg.
No, tietenkin asia on jäänyt viime tippaan ja meinasi tänäänkin unohtua. Ja saa kyllä unohtuakin. Hinta yhdelle onnettomalle tapille olisi ollut sellaiset 850 euroa plus että auto olisi ehkä tarvinnut jotain lisäsäätöä, mikä tietenkin tuollaisessa 2000-luvun mallissa on aika kallista lystiä, kun kaikki on tietokoneohjelmoitua.
Minä siinä sitten ihmettelin hetken, mistä nyt taion ylimääräiset 500 euroa, olin laskenut koukun hinnaksi sellaiset 300. Tulin siihen tulokseen, että en mistään. Amatööriosakilpailuja on "vieraskentillä maksimissaan viisi, ja koska Riihimäen raviradalla on kisat joka toinen viikonloppu, voin hypätä tarvittavat muut kisat siellä ratsastusmatkan päässä. Eli minä vaikka vuokraan auton niihin viiteen kisaan - jos nyt hevonen oikeasti pysyy kunnossa (niin ja kuski. Olen oppinut, että sekin voi hajota yllättäen). Ekaan osakilpailuun auto taisikin jo järjestyä kiitos ihanien ystävien.
No, jos tästä pitää jotain positiivista repiä, niin ehkä tämä on se aina pakollinen vastoinkäyminen ja pääsemme tämän voitettuamme oikeasti sinne radalle.
No, tietenkin asia on jäänyt viime tippaan ja meinasi tänäänkin unohtua. Ja saa kyllä unohtuakin. Hinta yhdelle onnettomalle tapille olisi ollut sellaiset 850 euroa plus että auto olisi ehkä tarvinnut jotain lisäsäätöä, mikä tietenkin tuollaisessa 2000-luvun mallissa on aika kallista lystiä, kun kaikki on tietokoneohjelmoitua.
Minä siinä sitten ihmettelin hetken, mistä nyt taion ylimääräiset 500 euroa, olin laskenut koukun hinnaksi sellaiset 300. Tulin siihen tulokseen, että en mistään. Amatööriosakilpailuja on "vieraskentillä maksimissaan viisi, ja koska Riihimäen raviradalla on kisat joka toinen viikonloppu, voin hypätä tarvittavat muut kisat siellä ratsastusmatkan päässä. Eli minä vaikka vuokraan auton niihin viiteen kisaan - jos nyt hevonen oikeasti pysyy kunnossa (niin ja kuski. Olen oppinut, että sekin voi hajota yllättäen). Ekaan osakilpailuun auto taisikin jo järjestyä kiitos ihanien ystävien.
No, jos tästä pitää jotain positiivista repiä, niin ehkä tämä on se aina pakollinen vastoinkäyminen ja pääsemme tämän voitettuamme oikeasti sinne radalle.
Ratsastajana, osa 2: vähemmän kiltti 120 cm
Kun on koko päivän touhunnut radalla ja vastannut radoista, omaan suoritukseen keskittyminen on aina vähän vaikeaa. Linghton pitää yleensä huolen siitä, että selässä keskityn kyllä todellakin ratsastamiseen - tai ainakin kyydissä pysymiseen. Tällä kertaa se oli aluksi niin rauhallinen, että mä meinasin jo huolestua, mutta onneksi kun otin ohjat käteen, hevonenkin heräsi ja teki pari jänispomppua.
Ekalla radalla (110 cm) piti olla vain yksi ratsastaja minun lisäkseni. Koska kyseessä oli rataharjoitus, sovimme, että hän voi hypätä metrin radan korotettuna. Itse olin ajatellut hypätä 110 cm:n luokkaan piirtämäni radan, koska se oli suunniteltu vähän omia ongelmakohtiani silmällä pitäen ;) Sitten yksi metrin hyppääjä halusinkin jälki-ilmoittautua luokkaan ja siitä tehtiin ihan virallinen kilpailu. Ajan säästämiseksi päätimme kuitenkin hypätä 100 cm:n radan korotettuna, koska muut kuin minä eivät osanneet 110 cm:n rataa. No, minä en meinannut muistaa metrin radan toista vaihetta. Enpä sitä tosin sitten tarvinnutkaan, koska yksi puomi tuli alas jo ensimmäisessä vaiheessa. Ihan oma moka, aloin taas parissa kohtaa rataa varmistelemaan ja tein ihan turhaan ylimääräisiä askelia lähestymisiin. Aikakin oli sitten sen mukainen, hävisin kahden muun ratsukon ajasta reippaasti. Toinen heistä tosin sai kaksi vai kolme pudotusta, joten olin tuloksissa toinen (voittaja pudotti myös yhden puomin), mutta se nyt ei täss ätapauksessa paljon lohduttanut.
Olin sopinut hyppääväni kisan päätteeksi vielä rataharjoituksena hieman korotetun radan silmällä pitäen kahden viikon päässä häämöttävää amatöörisarjan ensimmäistä osakilpailua. Pyysin tekemään "sellaisen kiltin 120 cm:n radan". Minusta esteet näyttivät kyllä kamalan korkeilta, vaikka hevoseni säkäkorkeus on ainakin 175 cm! Ehkä pelko oli hyvästä, en enää uskaltanut kiskoa hevosta taaksepäin ja rata oli oikeinkin sujuva - ja hypyt tuntuivat helpoilta. Yhdessä kaarteessa laukka jäi vähän vaisuksi (saattoi johtua edellisen okserin hurjasta loikasta, lähti ponnistukseen ainakin metrin liian kaukaa) ja sarjan a-osa tuli komeasti alas, mutta tilanne saatiin jo b-osalle hallintaan. Myöhemmin kuulin, että tippunut este oli lähempänä 130 cm:ä ja muutkin esteet ihan tapissa, joskin okserit ehkä vielä vähän lyhyitä, joten sitäkin suuremmalla syyllä rataan voi olla tyytyväinen.
Ekalla radalla (110 cm) piti olla vain yksi ratsastaja minun lisäkseni. Koska kyseessä oli rataharjoitus, sovimme, että hän voi hypätä metrin radan korotettuna. Itse olin ajatellut hypätä 110 cm:n luokkaan piirtämäni radan, koska se oli suunniteltu vähän omia ongelmakohtiani silmällä pitäen ;) Sitten yksi metrin hyppääjä halusinkin jälki-ilmoittautua luokkaan ja siitä tehtiin ihan virallinen kilpailu. Ajan säästämiseksi päätimme kuitenkin hypätä 100 cm:n radan korotettuna, koska muut kuin minä eivät osanneet 110 cm:n rataa. No, minä en meinannut muistaa metrin radan toista vaihetta. Enpä sitä tosin sitten tarvinnutkaan, koska yksi puomi tuli alas jo ensimmäisessä vaiheessa. Ihan oma moka, aloin taas parissa kohtaa rataa varmistelemaan ja tein ihan turhaan ylimääräisiä askelia lähestymisiin. Aikakin oli sitten sen mukainen, hävisin kahden muun ratsukon ajasta reippaasti. Toinen heistä tosin sai kaksi vai kolme pudotusta, joten olin tuloksissa toinen (voittaja pudotti myös yhden puomin), mutta se nyt ei täss ätapauksessa paljon lohduttanut.
Olin sopinut hyppääväni kisan päätteeksi vielä rataharjoituksena hieman korotetun radan silmällä pitäen kahden viikon päässä häämöttävää amatöörisarjan ensimmäistä osakilpailua. Pyysin tekemään "sellaisen kiltin 120 cm:n radan". Minusta esteet näyttivät kyllä kamalan korkeilta, vaikka hevoseni säkäkorkeus on ainakin 175 cm! Ehkä pelko oli hyvästä, en enää uskaltanut kiskoa hevosta taaksepäin ja rata oli oikeinkin sujuva - ja hypyt tuntuivat helpoilta. Yhdessä kaarteessa laukka jäi vähän vaisuksi (saattoi johtua edellisen okserin hurjasta loikasta, lähti ponnistukseen ainakin metrin liian kaukaa) ja sarjan a-osa tuli komeasti alas, mutta tilanne saatiin jo b-osalle hallintaan. Myöhemmin kuulin, että tippunut este oli lähempänä 130 cm:ä ja muutkin esteet ihan tapissa, joskin okserit ehkä vielä vähän lyhyitä, joten sitäkin suuremmalla syyllä rataan voi olla tyytyväinen.
Valmentajana, osa 2: perinteinen pääsiäiskisa
Pinja kävi taas parilla tunnilla Likan kanssa ennen kisoja. 50 cm:n luokassa kaikki oli vielä ihan kohdillaan ja se näkyituloksissakin, ratsukko voitti. Seuraavaa luokkaa jännäsin etukäteen jonkin verran, 70 cm ei ole Likalle vielä mitään, mutta Pinjan tasapaino vähän arvelutti. Pelkoni osoittautui turhaksi, sillä polle päätti pukitella pitkin rataa oikein urakalla ja tyttö keikkui sitkeästi kyydissä ja pystyi silti ratsastamaan esteltä toiselle. Vain yksi puomi putosi, mutta monelta kokemattomalta kuskilta olisi jäänyt koko este lähestymättä, sellaisen pukkisarjan Likka veti vielä kaarteessa. Ihailtavaa sitkeyttä!
Sanilla ja Fredillä ensimmäinen rata sujui ihan hyvin toisen vaiheen viimeiselle esteelle asti. Yksi puomi sieltä taisi tula alas, mutta siitä en nyt vielä olisi rokottanut ketään. Sen sijaan tyttö unohti toisen vaiheen viimeisen esteen. Ratapiirros pitää lukea ajatuksella! Eikä Sani muuten ollut kyseisessä luokassa edes ainoa, jolta se viimeinen este jäi ratsastamatta. Hupaisinta oli, että este oli aivan loogisella, hieman kaarevalla linjalla edellisestä esteestä.
Minua jännitti vielä kovasti Sanin 90 cm:n rata. Selvästi olen kovin varovainen valmentaja, koska ratsukko oli kyllä täysin valmis sille tasolle. Puhdas rata oikeutti kolmaneteen sijaan eivätkä he hävinneet voittajalle kuin 1 1/2 sekuntia. Minusta rata näytti kyllä paljon hitaammalta!
Nyt voin lähettää heidät hyvillä mielin HHPP-karsintoihin, jotka ovat kolmen viikon kuluttua.
Sanilla ja Fredillä ensimmäinen rata sujui ihan hyvin toisen vaiheen viimeiselle esteelle asti. Yksi puomi sieltä taisi tula alas, mutta siitä en nyt vielä olisi rokottanut ketään. Sen sijaan tyttö unohti toisen vaiheen viimeisen esteen. Ratapiirros pitää lukea ajatuksella! Eikä Sani muuten ollut kyseisessä luokassa edes ainoa, jolta se viimeinen este jäi ratsastamatta. Hupaisinta oli, että este oli aivan loogisella, hieman kaarevalla linjalla edellisestä esteestä.
Minua jännitti vielä kovasti Sanin 90 cm:n rata. Selvästi olen kovin varovainen valmentaja, koska ratsukko oli kyllä täysin valmis sille tasolle. Puhdas rata oikeutti kolmaneteen sijaan eivätkä he hävinneet voittajalle kuin 1 1/2 sekuntia. Minusta rata näytti kyllä paljon hitaammalta!
Nyt voin lähettää heidät hyvillä mielin HHPP-karsintoihin, jotka ovat kolmen viikon kuluttua.
Ratamestarina, osa 2: eilinen kisa
Sammalistossa harjoitus- ja seurakilpailut 25.4.
Rata piti ensin tehdä vakioratana Hevoshullu Power cupin seurakarsinnan pohjalta. Kyllä siitä aikansa pyöriteltyäni sai pari muutakin versiota kasaan. Sitten kisa päätettiinkin pitää ulkona pari viikkoa myöhemmin, joten päädyin piirtämään omat radat.
Sammaliston talvikisoissa aloitetaan aina puomiluokasta ja hypätään 110 cm:iin asti, jos on hyppääjiä. Piirsin yhteensä viisi rataa: puomiluokat, 50 cm ja 70 cm sekä yhden radan 80 ja 100 cm:n hyppääjille ja yhden 90 ja 110 cm:n hyppääjille.
Yksi kaarre osoittautui jo 70 cm:n radalla hieman tiukaksi. Miksi ihmeessä piirsin sen tuohon kohtaan, sama ongelma oli edellisellä radalla ja - kuten viimeksikin - se oli osassa luokista ykkösesteenä. Onneksi estettä oli mahdollisuus hieman siirtää, joten ongelma saatiin poistettua isompiin luokkiin.
Nollaratoja tuli kaikissa luokissa aika paljon, mutta toisaalta, jos ratsukoita on sellaiset +/- 10, voiko sieltä nyt odottaakaan mitään keskiarvolukuja tuloksiin, varsinkaan tällä tasolla, jossa ratsukoiden suoritukset ovat vielä aika vaihtelevia?
Ensi kerralla sitten jo ulkokentälle, todennäköisesti kesäkuussa Nurmijärvelle. Mutta sitä ennen yksi avustajapesti Riihimäellä.
Rata piti ensin tehdä vakioratana Hevoshullu Power cupin seurakarsinnan pohjalta. Kyllä siitä aikansa pyöriteltyäni sai pari muutakin versiota kasaan. Sitten kisa päätettiinkin pitää ulkona pari viikkoa myöhemmin, joten päädyin piirtämään omat radat.
Sammaliston talvikisoissa aloitetaan aina puomiluokasta ja hypätään 110 cm:iin asti, jos on hyppääjiä. Piirsin yhteensä viisi rataa: puomiluokat, 50 cm ja 70 cm sekä yhden radan 80 ja 100 cm:n hyppääjille ja yhden 90 ja 110 cm:n hyppääjille.
Yksi kaarre osoittautui jo 70 cm:n radalla hieman tiukaksi. Miksi ihmeessä piirsin sen tuohon kohtaan, sama ongelma oli edellisellä radalla ja - kuten viimeksikin - se oli osassa luokista ykkösesteenä. Onneksi estettä oli mahdollisuus hieman siirtää, joten ongelma saatiin poistettua isompiin luokkiin.
Nollaratoja tuli kaikissa luokissa aika paljon, mutta toisaalta, jos ratsukoita on sellaiset +/- 10, voiko sieltä nyt odottaakaan mitään keskiarvolukuja tuloksiin, varsinkaan tällä tasolla, jossa ratsukoiden suoritukset ovat vielä aika vaihtelevia?
Ensi kerralla sitten jo ulkokentälle, todennäköisesti kesäkuussa Nurmijärvelle. Mutta sitä ennen yksi avustajapesti Riihimäellä.
Ratamestarina, osa 1: Alkutaival
Riihimäellä on ollut neljännesvuosisadan ajan ylivoimainen etulyöntiasema estekilpailujen järjestäjänä. Meillä on Aki (Aki Ylänne omaa korkeimman mahdollisen kansainvälisen ratamestarioikeuden. Hänen tasoisiaan ratamestareita on koko maailmassa muistaakseni vain parikymmentä). Akin valmennettavana olen lukuisia kisoja ollut rakentamassa hänen apunaan ratoja ja työskennellyt kisojen aikaan kentällä. Meitä on Riihimäellä monia, jotka olemme oppineet, että metri on metri eikä 90 cm:ä, että puomien välit ovat esteellä juuri eikä melkein tasan, että ensimmäinen este hypätään aina verryttelyn suuntaan jne.
Olin miettinyt ratamestarikurssin suorittamista jo jokusen vuoden. Minusta se on aina ollut mielenkiintoista ja Aki kiireisenä ihmisenä ei aina ole itse ehtinyt olla paikalla kisoissa, vaikka ratamestarina olisikin toiminut. Kun Aki sitten syksyllä 2007 ilmoitti, ettei enää sitoudu joka kissanristiäskisoja hoitamaan, sain hyvän syyn toteuttaa ajatukseni.
Kävin kurssin vetämän huhtikuussa 2008. Ratamestarikokelaan pitäää kurssin hyväksytysti suoritettuaan tehdä kolme harjoituskisaa ennen lisenssin myöntämistä. Minä tein ensimmäisen harjoittelun heti toukokuussa Riihimäen raviradalla toisen "kokelaan" kanssa yhteistyössä. Piirsimme seurakilpailun radat, jotka Aki tarkisti ja hän oli paikalla myös valvomassa ratojen rakentamista ja työn etenemistä kilpailun aikana.
Toisen harjoittelun tein pari viikkoa myöhemmin Hyvinkäälle aluekisoissa. Ratamestari Tomi Kaleva oli piirtänyt radat ja toimin hänen apulaisenaan. Minusta olisi tärkeää, että harjoitteluista ainakin osa olisi sellaisia, joissa itse myös suunnittelee radan. Toisen apurina toimiminen ei ole ihan yhtä tehokas tapa oppia kuin tehdä itse toisen valvonnassa. Muutamia hyviä vinkkejä kuitenkin sain ja hyödynsinkin niitä jo parin viikon päästä seuraavassa harjoittelussa, jonka tein Järvenpään aluekisoissa. Siellä vastaavana mestarina oli Kenneth Wrede, jonka kanssa teimme hyvän pohjatyön etukäteen. Hän jopa piirsi ratani uudelleen siihen tarkoitetulla ohjelmalla ja merkitsi minulle tarkat mitat esteiden paikoista, korkeuksista ja pituuksista. Hän ohjeisti myös itse esteiden rakentamisessa etukäteen. Radan rakentamiseen ja itse kilpailuun hän ei päässyt osallistumaan ja päivä ei ehkä ollut kokemuksena kovin antoisa. Kesän lopussa olin avustamassa Wredeä GP-finaaleissa Laaksolla.
Vaikka tukenani on ollut koko ajan Akin kaltainen huippumestari, minusta oli hyödyllistä tehdä harjoittelut kolmen eri mestarin kanssa. Jokainen painottaa vähän eri asioita ja erilaiset näkymykset pakottavat miettimään omaa linjaa ratkaisuihin ja myös kyseenalaistamaan asioita.
Harjottelujen jälkeen olen tehnyt radat runsaaseen 20 kisaan viidellä eri kentällä ja lisäksi toiminut Akin avustajana varmaan noin kymmenessä Riihimäen raviradan kisassa. Käytän piirustukseni aina Akilla tarkistettavana, vaikka seuratasolla sitä ei lisenssin omaavalta ratamestarilta edellytetä. Minusta ratojen rakentamisessa on mielenkiintoista niin itse ratojen kuin esteidenkin suunnittelu. Visuaalistakin viestintää opiskelleena olenkin ns. kotikentillä tehnyt paljon töitä estekaluston ulkonäön eteen ja suunnittelen aina esteet tarkasti - jos mahdollista, jo etukäteen.
Alueratamestareita on Suomessa vähän joko niemessä ja notkossa ja siksi ratoja on vaikea päästä rakentamaan ns. kotiseuran ulkopuolelle. Olen saanut itse pari muuta paikkaa, joissa silloin tällöin käyn rakentamassa. Monet alueratamestarit rakentavat vuodessa vain pari rataa, mikä on tosi vähän. Itse olen saanut tehdä keskimäärin noin kahdeksan kisaa, mutta tekisin mielelläni enemmän myös Riihimäen ulkopuolelle ja myös aluekisoja, joita olen päässyt suunnittelemaan vasta muutamia. Analysoin aina ratoja kisan aikana tai sen jälkeen, joten ajattelin tehdä senkin nyt toistaiseksi näin julkisesti. Mielessä on käynyt myös seuraavan ratamestaritason tavoittelu.
Olin miettinyt ratamestarikurssin suorittamista jo jokusen vuoden. Minusta se on aina ollut mielenkiintoista ja Aki kiireisenä ihmisenä ei aina ole itse ehtinyt olla paikalla kisoissa, vaikka ratamestarina olisikin toiminut. Kun Aki sitten syksyllä 2007 ilmoitti, ettei enää sitoudu joka kissanristiäskisoja hoitamaan, sain hyvän syyn toteuttaa ajatukseni.
Kävin kurssin vetämän huhtikuussa 2008. Ratamestarikokelaan pitäää kurssin hyväksytysti suoritettuaan tehdä kolme harjoituskisaa ennen lisenssin myöntämistä. Minä tein ensimmäisen harjoittelun heti toukokuussa Riihimäen raviradalla toisen "kokelaan" kanssa yhteistyössä. Piirsimme seurakilpailun radat, jotka Aki tarkisti ja hän oli paikalla myös valvomassa ratojen rakentamista ja työn etenemistä kilpailun aikana.
Toisen harjoittelun tein pari viikkoa myöhemmin Hyvinkäälle aluekisoissa. Ratamestari Tomi Kaleva oli piirtänyt radat ja toimin hänen apulaisenaan. Minusta olisi tärkeää, että harjoitteluista ainakin osa olisi sellaisia, joissa itse myös suunnittelee radan. Toisen apurina toimiminen ei ole ihan yhtä tehokas tapa oppia kuin tehdä itse toisen valvonnassa. Muutamia hyviä vinkkejä kuitenkin sain ja hyödynsinkin niitä jo parin viikon päästä seuraavassa harjoittelussa, jonka tein Järvenpään aluekisoissa. Siellä vastaavana mestarina oli Kenneth Wrede, jonka kanssa teimme hyvän pohjatyön etukäteen. Hän jopa piirsi ratani uudelleen siihen tarkoitetulla ohjelmalla ja merkitsi minulle tarkat mitat esteiden paikoista, korkeuksista ja pituuksista. Hän ohjeisti myös itse esteiden rakentamisessa etukäteen. Radan rakentamiseen ja itse kilpailuun hän ei päässyt osallistumaan ja päivä ei ehkä ollut kokemuksena kovin antoisa. Kesän lopussa olin avustamassa Wredeä GP-finaaleissa Laaksolla.
Vaikka tukenani on ollut koko ajan Akin kaltainen huippumestari, minusta oli hyödyllistä tehdä harjoittelut kolmen eri mestarin kanssa. Jokainen painottaa vähän eri asioita ja erilaiset näkymykset pakottavat miettimään omaa linjaa ratkaisuihin ja myös kyseenalaistamaan asioita.
Harjottelujen jälkeen olen tehnyt radat runsaaseen 20 kisaan viidellä eri kentällä ja lisäksi toiminut Akin avustajana varmaan noin kymmenessä Riihimäen raviradan kisassa. Käytän piirustukseni aina Akilla tarkistettavana, vaikka seuratasolla sitä ei lisenssin omaavalta ratamestarilta edellytetä. Minusta ratojen rakentamisessa on mielenkiintoista niin itse ratojen kuin esteidenkin suunnittelu. Visuaalistakin viestintää opiskelleena olenkin ns. kotikentillä tehnyt paljon töitä estekaluston ulkonäön eteen ja suunnittelen aina esteet tarkasti - jos mahdollista, jo etukäteen.
Alueratamestareita on Suomessa vähän joko niemessä ja notkossa ja siksi ratoja on vaikea päästä rakentamaan ns. kotiseuran ulkopuolelle. Olen saanut itse pari muuta paikkaa, joissa silloin tällöin käyn rakentamassa. Monet alueratamestarit rakentavat vuodessa vain pari rataa, mikä on tosi vähän. Itse olen saanut tehdä keskimäärin noin kahdeksan kisaa, mutta tekisin mielelläni enemmän myös Riihimäen ulkopuolelle ja myös aluekisoja, joita olen päässyt suunnittelemaan vasta muutamia. Analysoin aina ratoja kisan aikana tai sen jälkeen, joten ajattelin tehdä senkin nyt toistaiseksi näin julkisesti. Mielessä on käynyt myös seuraavan ratamestaritason tavoittelu.
Valmentajana, osa 1: Lähtökohdat
Pidin tosiaan jo teinityttönä poniratsastajille "tunteja". Näin aikuisena en kyllä suosittele sitä kenellekään, mitä lie neuvoja olenkin mahtanut antaa. Parikymppisenä lukion jälkeen tein vuoden tallia ja minulle oli pari ponia käytössäni, joilla pidin lähinnä aloitteleville ratsastajille tunteja. Homma jatkui vielä opintojen ääreen palattuanikin siihen asti, että myimme Herajoen tallin.
Opettaminen on aina ollut minusta mielenkiintoista ja antoisaa. Muutaman kerran sen jälkeenkin olen käynyt pikkutalleilla tunteja pitämässä. Paiston lohilammen polleja kuskeineen olen käynyt nyt hypyttämässä kolmen vuoden ajan.
Yhteistyö lähti liikkeelle Nannesta ja Likasta. Aluksi tuntui, että Nanne syöksyi suomenhevostamma Irkun Likan lyhyen kaulan päälle kolme askelta ennen estettä ja Likka kompastui saman tien 30 cm:n ristikon puomeihin ja oli vähällä kaatua polvilleen joka toisessa hypyssä. Viime vuonna ratsukko hyppäsi yhden pudotuksen taktiikalla 90 cm:n ratoja. Aluekisojen okserit olivat kaiketi Likalle vähän liikaa ja loppuvuodesta tuli paljon kieltoja. Nyt Nanne on keskittynyt enemmän opiskeluihin ja Likka on päässyt pienemmillä esteillä opettamaan uusia ratsastajan alkuja.
Sani ja pikku-Kelly kiersivät Nannen ja Likan mukana talven harjoituskisoissa puomiluokkia. Saattoi siellä joku pieni esteluokkakin olla mukana. Sani hinkusi kovasti hyppytunneille ja loppukesästä 2009 hän sai tahtonsa läpi - mutta vain joka toinen viikko sitten! No, sehän muuttui viikottaiseksi treeniksi hyvin nopeasti. Viime keväänä Kelly (noin 115 cm) ja Sani hyppivät jo 70 cm:n ratoja. Etenemismahdollisuuksia ei kuitenkaan ollut ja niinpä alkoi uuden ponin metsästys. Hurmaava Kelly löysi uuden kodin alta aika yksikön. Frenkell löytyi Saksasta ja tuli Paistolle loppukesästä. Heti ensimmäisissä kisoissa parin yhteistyö alkoi hyvin. Sen sijaan syksy- ja talvi oli treeneissä melkoista tahkomista. Yli 130 cm:n "Fredi" saattoi ponkaista hyppyyn hyvinkin kaukaa ja Sani tottumattomana jäi kyydistä kerran jos toisenkin. Polte isommille esteille oli kuitenkin kova.
Talvisella kentällä tasapainoa haettiin pienemmillä esteillä ja loputtomilla jumppasarjoilla. Ensimmäinen 90 cm:n rata hypättiin Sammalistossa yhdellä pudotuksella maaliskuussa. Aluelupa polttelee nyt taskussa ja tähtäimessä on Hevoshullu Power Cup -karsinnat.
Opettaminen on aina ollut minusta mielenkiintoista ja antoisaa. Muutaman kerran sen jälkeenkin olen käynyt pikkutalleilla tunteja pitämässä. Paiston lohilammen polleja kuskeineen olen käynyt nyt hypyttämässä kolmen vuoden ajan.
Yhteistyö lähti liikkeelle Nannesta ja Likasta. Aluksi tuntui, että Nanne syöksyi suomenhevostamma Irkun Likan lyhyen kaulan päälle kolme askelta ennen estettä ja Likka kompastui saman tien 30 cm:n ristikon puomeihin ja oli vähällä kaatua polvilleen joka toisessa hypyssä. Viime vuonna ratsukko hyppäsi yhden pudotuksen taktiikalla 90 cm:n ratoja. Aluekisojen okserit olivat kaiketi Likalle vähän liikaa ja loppuvuodesta tuli paljon kieltoja. Nyt Nanne on keskittynyt enemmän opiskeluihin ja Likka on päässyt pienemmillä esteillä opettamaan uusia ratsastajan alkuja.
Sani ja pikku-Kelly kiersivät Nannen ja Likan mukana talven harjoituskisoissa puomiluokkia. Saattoi siellä joku pieni esteluokkakin olla mukana. Sani hinkusi kovasti hyppytunneille ja loppukesästä 2009 hän sai tahtonsa läpi - mutta vain joka toinen viikko sitten! No, sehän muuttui viikottaiseksi treeniksi hyvin nopeasti. Viime keväänä Kelly (noin 115 cm) ja Sani hyppivät jo 70 cm:n ratoja. Etenemismahdollisuuksia ei kuitenkaan ollut ja niinpä alkoi uuden ponin metsästys. Hurmaava Kelly löysi uuden kodin alta aika yksikön. Frenkell löytyi Saksasta ja tuli Paistolle loppukesästä. Heti ensimmäisissä kisoissa parin yhteistyö alkoi hyvin. Sen sijaan syksy- ja talvi oli treeneissä melkoista tahkomista. Yli 130 cm:n "Fredi" saattoi ponkaista hyppyyn hyvinkin kaukaa ja Sani tottumattomana jäi kyydistä kerran jos toisenkin. Polte isommille esteille oli kuitenkin kova.
Talvisella kentällä tasapainoa haettiin pienemmillä esteillä ja loputtomilla jumppasarjoilla. Ensimmäinen 90 cm:n rata hypättiin Sammalistossa yhdellä pudotuksella maaliskuussa. Aluelupa polttelee nyt taskussa ja tähtäimessä on Hevoshullu Power Cup -karsinnat.
Ratsastajana, osa 1: Taustaa
Ostin Linghtonin keväällä 2005. Laskujeni mukaan se on perheemme 13 hevonen – ja epäonnea meillä on kyllä riittänyt.
Tullessaan minulle 5-vuotiaana se oli kovin raaka, ehkä samalla tasolla kuin kisahevosen pitäisi olla nelivuotistalvella. Toisaalta "Lintti" on myös myöhäinen varsa, se on syntynyt vasta elokuussa. Hyppäsimme ensimmäiset kisat kesäkuussa Porvoossa ja sitten noviisi-osakilpailun Huittisissa heinäkuun alkupuolella. Saimme suoraan puhtaan radan ja sitä kautta oikeuden osallistua finaalin. Seuraavalla kisareissula Lintti kuitenkin satutti itsensä trailerissa ja reissun tuloksena oli vain tikkurivi vasemman etusen polvitaipeessa. Se siitä finaalista.
Talvi meni hyvin treenien kannalta ja keväällä nostimme tason 110 cm:n radoille. Pari nuorten hevosten kansallista 110 cm:n rataakin löytyi kisakalenterista (niitä muuten löytyi tosi vähän) ja ne menivät molemmat puhtaasti. Aluekisoissa esteet tulivat välillä vähän liian nopeasti vastaan ja joku puomi aina kolahti alas. Loppusyksystä puomeja sitten kolisi oikein urakalla ja koko seuraava talvi ja pitkälle kevätkin meni asiaa ihmetellessä ja syytä etsiessä. Hevonen liikkui välillä vähän epäpuhtaastikin, mutta useammasta eläinlääkäristä, hierojasta ja kiropraktikosta huolimatta syytä ei oikein löytynyt. Lopulta lakkasimme sitä etsimästä ja treenin myötä esteetkin alkoivat taas sujua. Mutta yksi kisakausi siinä meni vähän ihmetellessä.
Sitten päätimmekin ottaa homman tosissaan. Syksy-talvi 2008-2009 tehtiin töitä oikein olan takaa. Koulutreeneissä hiottiin laukanvaihtoja, estetreeneissä lihasvoimaa ja nopeutta. Kuskikin intoutui treenaamaan itseään - oli pilatestunteja ja kunnon juoksulenkkejä. Sitten oma reisilihas alkoi kiukutella. Ensin jätin pilateksen, sitten juoksulenkit. Lääkärin todetessa maaliskuun alussa syyksi reisilihaksen repeämän, jätin vähäksi aikaa ratsastuksenkin - heti viikonlopun kisojen jälkeen. Valitettavasti kipu vain paheni ja johti lopulta leikkauspöydälle. Jalkakipu olikin lähtöisin selästä. Etsinnästä huolimatta hevoselle ei löytynyt varakuskia - tai yksi löytyi ja palautti sen ontuvana (???). No, selkään kiipesin kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen ja ensimmäisen radan hyppäsin kauden lopuksi marraskuussa 2009.
Taas alkoi kova työ ja rakentaminen. Omat hermo- ja lihasvammat jalassa toivat oman haasteensa harjoitteluun. Homma kuitenkin eteni ihan kiitettävästi, kunnes yksi keskiviikkoaamu tuli puhelinsoitto tallilta. Hevosella on silmässä jotain vikaa ja se on muutenkin kovin kivulias. Onneksi se oli keskiviikkoaamu ja olin kotona etätöissä. Diagnoosiksi saatiin silmäpaise ja hoidoksi tippoja 4-6 tunnin välein. Lämmin kiitos tallin henkilökunnalle ja kaikille silmätippaurakassa auttaneille. Ja ihanalle, kultaiselle Linghtonille, joka antoi kiltisti tökkiä silmäänsä viikkotolkulla.
Kuta kuinkin päivälleen vuosi siitä, kun kiipesin selkäleikkauksen jälkeen hevosen kyytiin ensimmäisen kerran, pääsimme vihdoin lähtemään amatööri-osakilpailuun Messilään. Hevonenkin oli ilmeisen innoissaan, koska sotkeutui omiin jälkoihinsa jo talliovesta ulos sännätessään. Maltti ei koskaan ole ollut Lintin paras puoli ja lastauksessakin se onnistui "tipahtamaan" sillalta. Valitettavasti hevonen mitä ilmeisimmin loukkasi itsensä pahemmin kuin näytti, sillä takuuluotettava polleni kieltäytyi jo verryttelyssä hyppäämästä edes 80 cm:n pystyä. Voi itku! Eläinlääkäri ei löytänyt mitään mainitsemisen arvoista vikaa, mutta lopulta kiropraktikko löysi ristiselästä kipukohdan. Kisakausi jäi siis taas kerran siihen - ja vei motivaationi mennessään.
Pakkohan se hevonen oli kuitenkin hoitaa ja kuntouttaa. En varmaan koskaan ole lintsannut hevosen liikutuksesta niin paljon kuin viime syksynä. Koulutreeneissä kuitenkin kävin ja myöhemmin syksyllä päästiin taas hyppäämäänkin. Kuin varkain hevonen kuntoutui ehkä paremmaksi kuin koskaan ennen. Ja niin päätin yrittää vielä kerran.
Tullessaan minulle 5-vuotiaana se oli kovin raaka, ehkä samalla tasolla kuin kisahevosen pitäisi olla nelivuotistalvella. Toisaalta "Lintti" on myös myöhäinen varsa, se on syntynyt vasta elokuussa. Hyppäsimme ensimmäiset kisat kesäkuussa Porvoossa ja sitten noviisi-osakilpailun Huittisissa heinäkuun alkupuolella. Saimme suoraan puhtaan radan ja sitä kautta oikeuden osallistua finaalin. Seuraavalla kisareissula Lintti kuitenkin satutti itsensä trailerissa ja reissun tuloksena oli vain tikkurivi vasemman etusen polvitaipeessa. Se siitä finaalista.
Talvi meni hyvin treenien kannalta ja keväällä nostimme tason 110 cm:n radoille. Pari nuorten hevosten kansallista 110 cm:n rataakin löytyi kisakalenterista (niitä muuten löytyi tosi vähän) ja ne menivät molemmat puhtaasti. Aluekisoissa esteet tulivat välillä vähän liian nopeasti vastaan ja joku puomi aina kolahti alas. Loppusyksystä puomeja sitten kolisi oikein urakalla ja koko seuraava talvi ja pitkälle kevätkin meni asiaa ihmetellessä ja syytä etsiessä. Hevonen liikkui välillä vähän epäpuhtaastikin, mutta useammasta eläinlääkäristä, hierojasta ja kiropraktikosta huolimatta syytä ei oikein löytynyt. Lopulta lakkasimme sitä etsimästä ja treenin myötä esteetkin alkoivat taas sujua. Mutta yksi kisakausi siinä meni vähän ihmetellessä.
Sitten päätimmekin ottaa homman tosissaan. Syksy-talvi 2008-2009 tehtiin töitä oikein olan takaa. Koulutreeneissä hiottiin laukanvaihtoja, estetreeneissä lihasvoimaa ja nopeutta. Kuskikin intoutui treenaamaan itseään - oli pilatestunteja ja kunnon juoksulenkkejä. Sitten oma reisilihas alkoi kiukutella. Ensin jätin pilateksen, sitten juoksulenkit. Lääkärin todetessa maaliskuun alussa syyksi reisilihaksen repeämän, jätin vähäksi aikaa ratsastuksenkin - heti viikonlopun kisojen jälkeen. Valitettavasti kipu vain paheni ja johti lopulta leikkauspöydälle. Jalkakipu olikin lähtöisin selästä. Etsinnästä huolimatta hevoselle ei löytynyt varakuskia - tai yksi löytyi ja palautti sen ontuvana (???). No, selkään kiipesin kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen ja ensimmäisen radan hyppäsin kauden lopuksi marraskuussa 2009.
Taas alkoi kova työ ja rakentaminen. Omat hermo- ja lihasvammat jalassa toivat oman haasteensa harjoitteluun. Homma kuitenkin eteni ihan kiitettävästi, kunnes yksi keskiviikkoaamu tuli puhelinsoitto tallilta. Hevosella on silmässä jotain vikaa ja se on muutenkin kovin kivulias. Onneksi se oli keskiviikkoaamu ja olin kotona etätöissä. Diagnoosiksi saatiin silmäpaise ja hoidoksi tippoja 4-6 tunnin välein. Lämmin kiitos tallin henkilökunnalle ja kaikille silmätippaurakassa auttaneille. Ja ihanalle, kultaiselle Linghtonille, joka antoi kiltisti tökkiä silmäänsä viikkotolkulla.
Kuta kuinkin päivälleen vuosi siitä, kun kiipesin selkäleikkauksen jälkeen hevosen kyytiin ensimmäisen kerran, pääsimme vihdoin lähtemään amatööri-osakilpailuun Messilään. Hevonenkin oli ilmeisen innoissaan, koska sotkeutui omiin jälkoihinsa jo talliovesta ulos sännätessään. Maltti ei koskaan ole ollut Lintin paras puoli ja lastauksessakin se onnistui "tipahtamaan" sillalta. Valitettavasti hevonen mitä ilmeisimmin loukkasi itsensä pahemmin kuin näytti, sillä takuuluotettava polleni kieltäytyi jo verryttelyssä hyppäämästä edes 80 cm:n pystyä. Voi itku! Eläinlääkäri ei löytänyt mitään mainitsemisen arvoista vikaa, mutta lopulta kiropraktikko löysi ristiselästä kipukohdan. Kisakausi jäi siis taas kerran siihen - ja vei motivaationi mennessään.
Pakkohan se hevonen oli kuitenkin hoitaa ja kuntouttaa. En varmaan koskaan ole lintsannut hevosen liikutuksesta niin paljon kuin viime syksynä. Koulutreeneissä kuitenkin kävin ja myöhemmin syksyllä päästiin taas hyppäämäänkin. Kuin varkain hevonen kuntoutui ehkä paremmaksi kuin koskaan ennen. Ja niin päätin yrittää vielä kerran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)