Korvien välissä

Kun hevonen on sellainen kyttäilijä ja jännittäjä kuin Onni, sitä helposti unohtaa, että kuskinkin korvien väliä pitää hoitaa. Viikonloppuna se tuli taas hyvin osoitetuksi.

Onni valmistautuu pikkuhiljaa ensimmäisiin kilpailuihinsa. Alkuperäissuunnitelmasta poiketen edessä onkin koulukilpailut kotitallilla. Sitä varten harjoittelimme lauantaina kouluaitojen ja tuomaripöydän ohi ratsastamista. Minä sain tällä kertaa leikkiä tuomaria.

Kotitallin kisat tuntuu äkkiseltään turvalliselta vaihtoehdolta kokeilla kisakäytöstä. Toisaalta on kuitenkin niin, että kotona ne muutokset ovat hevoselle kaikkein suurimpia. Vieraassa paikassahan mikään aita tai kukkalaite ei ole väärässä paikassa, koska hevonen ei tiedä, ettei se ole siinä normaalistikin. Kotitallilla oviaukkoon laitettu aita tai kentän päätyyn ilmestynyt tuomaripöytä voivat sen sijaan olla kovin ihmeellisiä.

Sivusta on niin helppo nähdä toisen ratsastuksen heikkoudet. Nytkin minusta tuntui, että kuskilla meni muutoksista pasmat enemmän sekaisin kuin hevosella, vaikka toki se niitä ylimääräisiä aitoja ja pöytiä vähän ihmetteli. Eihän se muuten olisi meidän Onni. Mutta kun ratsastaja lopuksi malttoi keskittyä siihen ratsastukseen eikä siihen, että hevonenhan saattaa tässä ihmetellä asioita, pääsivät he niistä pelotekohdistakin ohi ilman isompaa numeroa.

Mutta pata kattilaa soimaa. Sunnuntaina oli minun vuoroni jatkaa hevosen selästä käsin. Kuten aina, laitoimme taas esteisiin vähän täytteitä, jotta Onni tottuisi niihin pikkuhiljaa. Pari tällaista jännitysestettä muodosti linjan, jonka varrella oli myös tuo edellispäivänä pelottavaksi todettu aita oviaukossa - kisasiedätystä siis tänäänkin. Siitäkös sitä meinasi mennä pasmat sekaisin. Mutta kun jälkimmäinenkin este päästiin ensin itsekseen muutaman kerran kunnialla läpi, hevonen unohti kyttäilynsä ja teki kauniita hyppyjä ja sujuvan linjan.

Kuskin pelot eivät katoakaan yhtä helposti. Minulla on vuosien (kymmenien vuosien, kamala kun olen jo vanha) takainen trippelikammo. Ihan niin kuin hevosenkin pelkoja, myös ratsastajan kammotuksia pitää harjoitella, jotta ne eivät olisi niin kammotuksia. Trippeli oli ihan pienen pieni ja pituudeltaan tuskin kunnon okserin kokoinen, mutta niin vain tulin ensimmäisen kerran niin varovasti esteelle, että Onni varmuuden vuoksi väisti sivuun. Eihän toi kuskikaan ole varma, voiko tai pitääkö tästä nyt mennä yli!

Kun täytteet ja ensimmäistä kertaa mukana olleet kukkakoristeet oli Onnin kanssa kertaalleen käyty läpi, saatoimme huoletta nostaa esteitä vähän isommiksi ja tehdä kunnon harjoituksen. Sitä trippeliä ei kuitenkaan ollut syytä mennä nostamaan, sillä oman pelkoni takia en onnistunut kertaakaan lähestymään estettä oikein ja ponnistuspaikka jäi aina liian kauas - tein siis omalla ratsastuksellani siitä vaikeamman.

Kumman korvien välissä se ongelma oikeastaan siis onkaan?

Heikkoutensa kullakin

Paralympialaiset ovat herättäneet jälleen ratsastajienkin keskuudessa keskustelua ja kunnioitusta. Ja miksei olisi, kyllähän siellä nähtiin huikeita esityksiä ihmisiltä, joilla on monin verroin enemmän haasteita ihan omasta takaa selviytyä 600-kiloisen eläimen hallinnasta kuin meillä “tavallisilla”.

Kun reilu vuosi sitten aloitin golfin, ajattelin, ettei yhden pienen typerän pallon saaminen ilmaan voi olla vaikeampaa kuin ohjata tuollaista isoa, oman tahdon ja luontaisen pakoreaktion omaavaa eläintä. Se pallohan menee tasan sinne, minne minä sen lyön. Hakattuani muutaman kuukauden tyhjää tai palloja pitkin maata tajusin, että hevosen oma tahto on paitsi lajin haaste, myös sen helpotus. Hevonen kun usein tahtoo auttaa meitä ihmisiä ja yrittää tehdä sen, mitä olettaa ratsastajan haluavan, vaikkei avut niin täsmällisiä ja oikeaoppisia olisikaan.

Meillä “tavallisillekin” ratsastajilla on ongelmia oman kehomme ja apujemme kanssa. Suurin osa meistä on vino jompaan kumpaan suuntaa ja istuu enemmän vasemmalla tai oikealla. Kuta kuinkin suoraan ne hevoset kuitenkin kulkevat. Yleensä myös jompi kumpi käsi on vahvempi ja tykkäämme roikkua siinä. Toinen on sitten heikko ja siitä tahtoo ulkotuki jäädä usein puuttumaan.

Tietenkin hevonen oppii, paitsi korjaamaan meidän puutteita, myös käyttämään niitä hyväkseen. Onni on oppinut, että minun vasen jalkani on vähän hidas ja laiska hermovaurioiden takia. Sinne vasemmalle on siis hyvin mahdollisuus tehdä itselle tilaa - tai vaikkapa väistää ulos estelinjalta, jos vastassa on vähän jännittävämpi este.

Omat heikot kohdat ovat myös niitä, joihin tarvitsemme valmentajien apua. Näin 30 hevosvuoden jälkeen sitä toki osaa omin nokkinensakin rakentaa monenlaisia tehtäviä ja ratkaista monta ongelmatilannettakin hevosen kanssa. Omia perusvirheitä ja kehon heikkouksia on kuitenkin vaikea itse huomata tai jumpata, jos niistä ei säännöllisesti joku käy sanomassa. Itseään kun harvempi osaa viedä eteenpäin, vaikka hevosia osaisikin jo kouluttaa ja valmentaa.

Puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

Teimme taas eilen Onnin kanssa hyppytreenin. Menikö meillä hyvin vai huonosti?

Jos asian haluaa nähdä negatiivisissa valossa, pieleenhän se meni. Emme oikeastaan päässeet edes kunnolla keskittymään siihen asiaan, jota olin ajatellut, meinasin tosissaan tippua heti ensimmäiselle esteelle ja Onnikin oli vähän tahmea.

Tippuminen oli lähellä, kun ensimmäiseksi lähestyimme okseria, joka oli hypättävissä molempiin suuntiin. Juuri ponnistushetkellä Onni pelästyi takapuomin alla olevaa toista puomia ja teki niin nopean äkkistopin, että olin vähällä jatkaa matkaa yksikseni. Leuka on vieläkin vähän hellänä, se taisi osua niskahihnaan.

Olin ajatellut harjoitella hyvää kaarreratsastusta ja laukan ylläpitoa kaarteissa tekemällä sinne vielä voltit väliin. Onni oli kuitenkin jotenkin tahmea eikä oikein laukannut kunnolla pohkeen edessä, joten keskittyminen meni enemmän etenemiseen kuin hyviin teihin. 

Toisaalta, onnistuin kuitenkin pysyttelemään siinä stopissa kyydissä! Ja mikä parasta, vaikka hevonen pelästyi esteen edessä, siitä ei tullut sen suurempaa peikkoa, vaan jo toisella kerralla pääsimme komeasti yli ja kolmannella se tuli jo ihan hyvän ja rennon hypyn. Puolessa vuodessa rakennettu luottamus siis riitti kantamaan tämän pienen negatiivisen kokemuksenkin yli.

Mitä itse päivän harjoitukseen tulee, lopuksi sain kuitenkin laukan hyvin rullaamaan ja tehtyä koko tehtävän tasapainoisessa rytmissä. Selvästi voltit ovat hevoselle vielä sen verran työläitä, että ne söivät laukkaa esteiden välissä. Harjoitus siis kertoi tämänhetkisestä lihasvoimasta. Ja minulle se oli hyvä osoitus siitä, kuinka tärkeää laukka on saada rullaamaan ja hevonen pysymään siellä pohkeen edessä. Nimittäin aina, kun jouduin ajamaan eteen esteen edessä, esteen takana hevonen vähän ryntäsi ja volttiharjoitus tuotti ongelmia. Kun taas tulimme esteelle hyvässä tempossa, matka myös jatkui rennossa laukassa ja ratsastettavuus oli paljon parempi.

Eli sain taas vähän lisää oppia ja eväitä hevosen työstämiseen edelleen. Lasimme on piirun verran täydempi, ei tyhjempi.

Fiiliksellä

Kumpaan sitä uskoisi: "Harjoitus tekee mestarin" vai "Lahjattomat harjoittelee". Minun kohdallani se on tainnut mennä niin, että tarvitaan ensin valtavasti harjoittelua ja sitten kun lakkaa harjoittelemasta, homma alkaa sujua.

Mistä moinen ajatus? Onni tuli meille ilman sen kummempia odotuksia tai tavoitteita. Tavoitteena oli tehdä siitä parempi ratsastettava ja päästä työskentelemään kunnolla, mitä se sitten ikinä olisikaan. Hyppäämisen suhteen odotukset olivat vielä matalammat: katsotaan, josko päästäisiin jotain pientä hyppelemään mielenvirkistykseksi. Etenkin minä olin aika pessimistinen.

No, töitä hevosen kanssa on toki tehty tosissaan ja systemaattisesti, mutta kun oma ratsastus on vain se pari kertaa viikossa Onnilla, ei treeniä tule siis tehtyä kovinkaan paljon. Toisinaan niistä ratsastuspäivistä toinen on vielä hevosen hölkkäilypäivä. Kuitenkin tulosta on tullut enemmän kuin oli odotettukaan.

Koin vähän saman tilanteen edellisen hevoseni kanssa silloin, kun ensimmäisen kerran mietin aktiivisesta kilpaharrastuksesta luopumista ja hevosen myyntiä. Kävin sen syksyn ratsastamassa vähemmän kuin koskaan enkä oikeastaan miettinyt sen tarkemmin, mihin tällä nyt tähdätään. Valmennuksissa kuitenkin kävin pitihän hevonen pitää kunnossa mahdollista myyntiäkin silmällä pitäen. Sitten se vaan jotenkin alkoi kulkea taas niin hyvin, että päätin vielä kerran kokeilla.

Ja se kai oli se pahin "virhe". Kun koko kauden ajatteli, että tämä on nyt viimeinen kausi, tämä on meidän tavoite ja tähän pitäisi päästä, nyt tai ei koskaan, ei siitä kaudesta oikein mitään tullut. Moni muukin asia varmaan vaikutti, mutta jälkikäteen olen ajatellut, että eniten kyse oli omasta korvien välistä. Tavoitteesta tuli isompi asia kuin ratsastuksen ilosta. Hyviä hyppyjä, onnistuneita vaihtoja ja yhteisymmärrystä tärkeämmäksi nousi tulos ja tavoitteen saavuttaminen. Unohdin kai keskittyä siihen ratsastamiseen.

Jos tähtää johonkin, tavoitteitakin on asetettava ja harjoitukset tehtävä sitä silmällä pitäen. Jos tekemisestä katoaa itse tekemisen ilo, silloin ollaan kuitenkin väärällä polulla.

Nälkä kasvaa aina syödessä. Onnin kanssakin on jo pohdittu tavoitteita, kun yhteistyö on lähtenyt niin hyvin käyntiin. Yritän kuitenkin pitää mielessä, että tärkeintä on edelleen nauttia ratsastuspäivistä ja edistymisestä. Hyvä mieli illalla kotiin ajellessa on paras ja tärkein saavutus!