Ratamestarina, osa 8: yllätyskeikka

Päätin, että on aika taas etsiä "keikkoja" vierailta kentiltä. Laitoin keskiviikkona viiteen-kuuteen lähiseuraan viestiä, että olen käytettävissä, mikäli heillä on ratamestarin tarvetta. Vastaavan viestin lähetin noin 1 1/2 vuotta sitten ja sieltä poiki Nurmijärven keikat, joita on tähän mennessä ollut neljä vajaan vuoden sisällä.

Nyt palaute oli odotettuakin nopeampaa. Vastaus oli tullut heti samana iltana ja pestiä tarjottiin jo kyseiselle sunnuntaille. Olin jo ehtinyt sopia sunnuntaille perhelounaan anoppilaan, mutta tokihan sitä ana piirrustukset voi tehdä ja tässä tapauksessa lupauduin rakentamaankin.

Vähän kyllä jännitti mennä vieraaseen paikkaan. Onneksi muistin kentän omasta kisakokemuksesta, oli edes joku mielikuva, miten päin rataa lähti suunnittelemaan.

Vastaanotto oli tuttavallinen, sekä tilaaja että minä tunnistimme toisemme näöltä, vaikak nimi ei kummankaan mielessä ollut soittanut kelloja. Rakennuskin sujui yllättävän nopeasti, vaikka kalusto ei ollutkaan tuttu. Yksi neiti meinasi kyllä saada tempperamenttini kuohahtamaan neuvoineen. Lopuksi hän vielä kysyi, kuka oikein on ratamestarina ja sitten ihmetteli, miksei käytetä samaa kuin aina ennenkin. Niinpä niin.

Oli oikeastaan harmi, etten päässyt katsomaan, miten radat sujuivat. Tulosten perusteella oli kuitenkin vähän liiankin helppoa, nollia oli huikea määrä. Ehkä kuitenkin parempi niin kuin että yli puolet olisi ollut hylättyjä. Tietääpähän seuraavan kerran (siitä oli jo etukäteen vähän puhetta) suunnitella vähän tehtävää. Ja kalustokin on kertaalleen nähty, voi hyödyntää sitä paremmin, kun tietää, mitä on tarjolla.

Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että suunnittelu ja rakentaminen onnistui vieraammallekin kentälle, rutiinia siis alkaa olla myös vieraissa olosuhteissa toimimiseen.

Valmentajana, osa 12: eteneminen vaatii työtä

Sanista ei ollutkaan viime kisojen jälkeen kuulunut. Sitten Tiina-äiti soitti ja kyseli viikonlopun seurakisan luokkia. Ratsukko oli lähdössä lauantaina Lempäälään aluekisoihin ihan niin kuin viime kisojen jälkeen oli puhuttukin (siis että aluekisaratoja vaan alle). Sunnuntain kotikisojen osalta päädyttiin siihen, että 80 cm:ä hypätään vain, mikäli lauantaina on tullut ongelmia ja ratsukko kaipaa onnistumisia alle.

Ongelmia ei ollut, yksi puomi oli pudonnut. Sunnuntain kotikisassa 90 cm:ssä oli taas puhdas rata ja neljäs sija. Yleisön painostuksesta ratsukko osallistui myös metriin. Ehdin juuri paikalle piipahtamaan, kun Sani oli lähdössä radalle. Tulos sinänsä ei ollut huono, kahdeksan virhepistettä, joista toinen kielto ja toinen pudotus, molemmat samalta esteeltä. Kokonaisuutena näytti kuitenkin aika työläältä ja Sani sai myös huomautuksen jatkuvasta raipan napsuttelusta, mikä oli tosi ikävää. Eihän se tyttö tietenkään lyönyt niin, että se poniin olisi sattunut, mutta haluaisin, että valmennettavani toimisi kisoissa esimerkillisesti. Itse en ole saanut kuin kerran elämässäni kutsun tuomaritorniin, silloin siksi, että hyppäsin hylkäyksen jälkeen sarjaesteen :)

Mutta ei siis huono ollenkaan. Konsultoin myös herra urheilujohtajaa, vai mikä se Akin titteli nykyään onkin, pikkuponicupin tasosta ja hänestä Sani on hyvinkin ensi vuonna valmis siihen sarjaan :) Ei siis muuta kuin aluekisoja alle ja töitä yli talven, jotta ratsukko voi lähteä ensi vuonna radalle. Ja pihaanhan on tullut toinenkin, isompi poni. Saa nähdä, miten se yhteistyö lähtee käyntiin.

Ratsastajana, osa 24: ei se vaan riittänyt

Kodin nettikatkon takia viime viikon treeneistä ei tullut kirjoitettua. No eipä niissä kummempia, muutama hyppy otettiin ja ihan ok sujui, mutta ei nyt parasta Linttiä edelleenkään.

Koska hevonen selvästi oli oikealle huonompi, halusin tällä tärkeällä viikolla hoitaa sen kokonaan itse. Se taas tarkoitti, että yhtään vapaahetkeä ei itselle sitten löytynytkään. Perjantaina kävin aamulla juoksuttamassa ennen aamuseitsemää, jotta ehdin hoitaa hevosen ennen töihinmenoa. Illalla oli tentti. Tämä nostalgisissa tiloissa entisessä amk-opinahjossani järjestetty tentti meinasi jo koitua ratkaisuksemme. Poistuessani tentistä onneton kompurajalkani petti porrasaskelmalla ja rojahdin suoraan jalan päälle. Tuskanirve naamalla raahauduin kotiin, loppuillasta ei sitten mustuvalle jalalle juuri tarvinnutkaan astua. Onneksi seuraavana aamuna jalka kesti jo painoa, ei muuta kuin tallille ja hevosen selkään. Hevonen tuntui paljon paremmalta kuin kuski sinä päivänä :)

Kisa-aamuna tilanne vielä vähän arvelutti. Tukisiteen ja lenkkitossun kanssa jalka kesti aika hyvin, mutta ratsastuskenkään tunkeminen pelotti. Kun sitten kisapaikalla kiskoin kengän jalkaan, mietin, turpoaako jalka sen sijaan ja joudun leikkaamaan kengän jalasta.

Kisapaikalle tulimme melko täpärästi, koska ajoimme matkalla harhaan. Etsin Akin käsiini, hän oli onnekseni ratamestarina. Kävimme radan siinä yhdessä läpi, en edes yrittänyt lähteä kävelemään rataa jalan. Verryttelyssä Lintti tuntui tosi kireältä ja kieltelikin jonkin verran. Aki oli katsomassa verryttelyä ja tsemppaamassa mua pitämään rytmiä yllä.

Radalle lähdin vähän epävarmana, mutta vain yksi ajatus mielessäni: etene. Jos se ei sitten hyppää, niin ei sitten hyppää. Mutta hyppäsihän se. Ykköselle vähän haki etäisyyttä, kakkonen kolmonen viiden askeleeen linja hyvä. Nelosen pysty-pysty-sarjalle tuli vähän tuupattua ja puomi kolahti. Putosikohan? Ai niin, tästä oli kuusi laukkaa vitoselle, neljä, viisi, kuusi - ja yli.

Kutonen oli trippeli, jota mä siis pelkään. En ollut varma askeleesta, mutta pohje kiinni ja lentäen yli! Olimme niin hyvässä lennossa, että linja seiskalle meni sujuvalla kuudella, vaikka alun perin olin ajatellut seitsemää askelta. Sitten vähän kiinni. Voi ei, nyt tuli ihan turhan pienen hypyn kasin a-osalle, etene, etene ja lennä okserille. Enää viimeinen linja ysille, laukka etenee. Ja sitten - askel ei osu, Lintti kieltää. Käännän pois, tulen uuden lähestymisen ja hyppään siististi yli. Siinä meni viimeinen mahdollisuus. Yksi puolipidäte olisi pelastanut linjan. En uskaltanut ottaa sitä, koska pelkäsin laukan sammuvan. En laskenut tällä yhdellä ainoalla esteellä askelia, enkä sitten löytänytkään paikkaa.

En ole vielä oikein osannut analysoida tilannetta. Teknisesti tottakai Akin kanssa heti radan jälkeen ja itsekseni monta kertaa myöhemminkin. Mutta pettymys ei jotenkin ole vielä noussut pintaan.

Joku voisi ajatella, että ei kai toi nyt niin suuri asia ole. Joku, joka ei tiedä, että tähtäsimme amatöörin finaalipaikkaan ensimmäisen kerran jo vuonna 2009. Silloin yhtään starttiakaan ei saatu ratsastettua, sillä jouduin keväällä kiiretapauksena selkäleikkaukseen, halvaantuminen oli tosi lähellä. Olin jo kaksi kuukautta elänyt kivussa särkylääkkeiden varassa.

Joku, joka ei ole nähnyt niitä tuskaisia hetkiä leikkauksen jälkeen, kun jumppasin jalkaa kotirapuissa. Kriittisen kuukauden jälkeen päätin, että voin nousta hevosen selkään sitten, kun vaurioituneen vasemman jalan lihakset kestävät penkille nousun ilman apua. Joku, joka ei tiedä niistä öistä, jotka itkin kivusta ensimmäisten ratsastuskertojen jälkeen, ensimmäisten koulutuntien jälkeen, ensimmäisten hyppyjen jälkeen. Joka ei nähnyt sitä epävarmuutta, jota tunsin ensimmäisissä kisoissa: kestääkö jalka maaliin asti vai romahtaako se yhtäkkiä jossain hypyssä altani.

Joku, joka ei tiedä siitä ilosta, kun viime kesänä pääsimme 115 cm:n radalla puhtaasti maaliin ja anoin c-luvan kahteen viimeiseen amatööriosakilpailuun. Siitä hämmentyneestä pettymyksestä, kun aina luotettava hevonen kielsi verryttelyssä 80 cm:n pystylle. Siitä pahanolontunteesta vatsassa, kun lähdin radalle ja tiesin, että kaikki ei nyt ole kunnossa, kun hevonen hyppäsi kahdesta esteestä läpi enkä enää pystynyt pakottamaan sitä kolmannelle. Siitä epävarmuudesta, kun yritimme etsiä klinikalla syytä. Treeneistä, joissa puskimme hevosta esteistä yli ja kuitenkin tiesimme, että jokin ei nyt täsmää. Siitä hetken ilosta, kun toisessa osakilpailussa liidimme ison kakkosesteen yli ilmavasti ja hämmennyksestä, kun hevonen sitten hyppäsi seuraavan pystyn vai vaivoin ja sen jälkeen kieltäytyi ylittämästä nelosta. Siitä turhautumisesta, jonka kanssa kamppailin viime syksyn, jaksanko enää rakentaa hevosta uudelleen kisakuntoon (vika löytyi lopulta kiropraktikolla. Hevonen astui ensimmäiseen osakilpailuun lähtiessämme lastauksessa sillalta sivuun, ilmeisesti siinä yhteydessä se jotenkin niksautti selkänsä). Niistä nautinnon hetkistä koulutunneilla ja estetreeneissä, kun tajusin, että nyt se taas kulkee, että se on parempi kuin koskaan. Se oppi jopa ravaamaan :)

Siitä paniikista ennen kevään ensimmäistä osakilpailua, kun Lintti yllättäen taas kielsi viimeisissä treeneissä. Siitä epävarmuudesta, kun huomasin, että selkä on jumissa ja yritin  hieroa sitä viimeiset päivät ennen starttia. Eikä siitä, miten tulin toiseen osakilpailuun vain kolme päivää sen jälkeen, kun olin päässyt sairaalasta yli viikon kestäneen migreenin jälkeen. Siitä sekavasta fiiliksestä, mikä kolmannen osakilpailun jälkeen oli, kun puhdas suoritus ei riittänytkään finaalipaikkaan. Eikä tästä viimeisestä viikosta, jona edellisviikon pettymyksen jälkeen asetin hevosen kaiken muun edelle.

Olin ajatellut lopettaa kisaurani tähän. Ehkä hypätä seuranmestaruuden ja tarvittaessa aluejoukkuemestaruuden vähän kuin jälkilämmittelynä ja sitten hoitaa hevosen myyntikuntoon. Heinäkuun 17. päivä tuli 25 vuotta siitä, kun sain ensimmäisen ponin. Sen jälkeen olen käytännössä kaiken vapaa-ajan ja aikuisiällä kaiken liikenevän rahan laittanut ratsastukseen.

Nyt täytyy istua isojen kysymysten ääreen. Tavoite oli pari kertaa jo niin lähellä, että se jää varmasti kaivelemaan. Toisaalta tämä oli ainoa Lintin kuudesta kaudesta, kun olemme saaneet kisata lähes koko kauden. Kuinka suuri todennäköisyys on, että pääsisimme ensi vuonna tavoitteeseen, jos panostaisin vielä yhden vuoden? En jaksa tämän kesän kaltaista rumbaa kovin pitkään, siirtäisinkö sisi opinnot johonkin tulevaisuuteen tämän takia? Vai luopuisinko vain yhdestä tavoitteesta ja iloitsisin siitä, että kuitenkin kykenin palaamaan 120 cm:n radoille niin kuin olin vuosia haaveillut?

Aika näyttää, nyt täytyy tämä viikko opiskella työpäivän jälkeen, viikonlopun kisojahan ei enää tarvitse miettiä. Ja sitten ottaa joku rauhallinen hetki ja tehdä päätös...

Ai niin, se sarjan puomi ei pudonnut, ratsastin viimeiselle esteelle asti puhtaan radan.

Ratsastajana, osa 23: usko loppuu

Kangasalan kisa. Vähän ristiriitaisin fiiliksin. Linghton ei ole ihan kunnossa, mutta ei se oikein kipeäkään ole. Oma epävarmuus näkyi verryttelyssä lähestymisvirheinä. Okserille tuli useampikin kielto. Kyllähän se sitten aina meni, kun kokosin itseni ja vain Ratsastin. Verryttelyssä oli vain yksi suunta, oikea, joka on meille huonompi.

Radalle pääsi edellisen ratsukon suorityuksen ajaksi. Siellä yritin sitten ottaa muutaman laukkaympyrän vasemmalle. Huolestuttavaa huomata, kuinka hyvältä tämä kierros tuntuu.

Hyvä hyppy ykköselle, rytmi löytyi heti. Kakkoselle hyvä lähestyminen, mutta yhtäkkiä hevonen kuitenkin pysähtyi. Tämä on koko viiden ja puolen vuoden aikana lähes ainut kerta, kun syytän hevosta, mutta nyt se kyllä kielsi syyttä. Vähän kannusta kylkeen ja uusi lähestyminen. Tein todella töitä seuraavat neljä estettä ja hypyt olivat hyviä, rytmi säilyi, ponnistuspaikat osui nappiin. Sitten oikeassa kaarteessa laukka taas sammui, en löytänyt askelta ja Lintti ei enää pelasta mitään. Hylkäyksen jälkeen hyppäsimme ihan nätisti esteen.

En tiedä, mitä tekisin. Jos hevoseen sattuisi, se pudottelisi puomeja ja hyppäisi huonolla tekniikalla. Nyt hypyt ovat kuitenkin hyviä, mutta oikealle on selvästi vaikeampi liikkua.

Kaikki jää nyt Lempäälän viimeisen osakilpailun varaan. Jostain pitäisi löytyä uskoa itseen ja hevoseen ja taistelufiilis, jotta finaalipaikka voitaisiin vielä saavuttaa. Usko alkaa kuitenkin loppua. Tuntuu jotenkin tosi epäreilulta, että kaiken tehdyn työn jälkeen homma taas luhistuu viime metreillä. Olemme tehneet tällä kaudella paljon hyviä ratoja, hevonen on ensimmäistä kertaa pysynyt koko kauden kunnossa, ja nyt viimeisillä metreillä kaikki työ tuntuu jälleen valuvan hukkaan. Teimme jopa loistavan nollasuorituksen Kangasalalla neljä viikkoa sitten. Sillä tasapainolla olisi hypännyt nollan vaativammallakin radalla, mutta sillä kertaa rata oli helppo ja nollia tuli liikaa.Jääkö unelma puolentoista sekunnin päähän?

Ei kuitenkaan ole varaa jäädä rypemään suossa. Jostain täytyy nyt löytää tsemppiä ja pelata se viimeinenkin kortti. Jos emme sitten onnistu, niin sitten ei voi mitään. Tässä vaiheessa leikkiä ei voi jättää kesken!

Ratsastajana, osa 22: vain sen verran, että se riittää

Treenit kuudelta. Kiireellä töistä suoraan tallille ja hevosen selkään. Edellispäivänä olin taas yrittänyt jumpata hevosta auki, jostain nyt selvästi kiristää.

Ensin hypättiin yksittäistä pystyä pitkällä lähestymisellä. Osaapa yhden esteen hyppääminen ola vaikeaa. Se oli paljon vaikeampaa kuin verryttelyhyppyjen jälkeen hypätyt linjatehtävät.

Ihan parasta Linghtonia ei kyllä nähty, mutta vaikka hypyt olivat vähän selättömiä, hevonen hyppäsi ihan hyvin ja tarkasti ja jopa imi esteille suht hyvin. Jos se nyt vaan pysyisi kasassa nämä muutamat viikot vielä. Me on saatu tehdä melko ehjä kausi, mitä ei näiden kuuden kauden aikana ole kertaakaan aikaisemmin tapahtunut. Voi kun me myös saataisiin se tavoiteltu semifinaalipaikka huomenna, jotta hevonen (ja miksei kuskikin) voisi ensi viikolla vähän huokaista ennen finaaliviikonloppua.

Ratamestarina, osa 7: ...ja toinen päivä

Taisi olla vähän liiankin kilttiä. Kolmessa ensimmäisessä luokassa nollia oli ihan turhan paljon. 110 cm:n luokassa tuloslista oli aika ideaali, toiseen vaiheeseen jatkaneet olivat myös sijoittuneita, ja kuitenkin hylättyjä suorituksia oli vähän. 120 cm:n radalla lähtöjä oli niin vähän, että tuloslistaa ei kannata kovin tiukalla sihdillä tarkastellakaan, mutta se oli ehkä jo vähän vaikeakin. Yhdeksän ratsastajan jakauma oli 1/3 nollia, 1/3 hylättyjä ja 1/3 muilla virheillä. Tosin, olin itse siinä hylättyjen joukossa ja meillä ongelma ei kyllä ollut radassa, sen tekninen osuus sujui hyvin, mutta sitten kuskilta loppui lähinnä henkinen kunto ja sen myötä ratsastaminen.

Palautettakin on jo jonkin verran tullut, ilokseni pääosin positiivista. Joku valitti ratoja pitkiksi ja kyllähän tienpituudet vähän venähtivät kahta viimeistä luokkaa lukuun ottamatta. Tulosten perusteella voisi ajatella, että rata olisi voinut olla vähän tiiviimpikin. Olisivat ratsastajat joutuneet töihin ja jokunen nollatulos jäänyt ehkä saavuttamatta.

Päivän vaikeimmaksi esteeksi näytti muodostuvan punavalkoinen puomiokseri, johon tultiin kaarteesta vähän lyhyellä tiellä, sekä pois päin kotoa hypättäessä ns. nauravat silakat, eli aquan värinen este kalalaatikoineen. Sarjalla oli tällä kertaa selkeät laatikot, eikä sarjalla nähty edellispäivän kaltaisia kieltoja ja putoamisia. Se ei valitettavasti kuitenkaan tarkoita, että putoamisia ei olisi sattunut. Kerran tarvittiin ambulanssikin paikalle ja loppupäivästä hevoset juoksivat radalta porttinarujen läpi omille teilleen pariinkin otteeseen.

Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että ratahenkilökuntaa oli kerrankin runsaasti paikalla. Lähdin itse kolmannen luokan puolivälissä hakemaan hevosta paikalle ja ratsastin viimeiset kaksi luokkaa, mutta minulla oli loistavat tuuraajat: ratojen muutoksista luokkien välissä vastasi Aki Ylänne ja luokkien aikana ratahenkilökunnan työtä johti viimeistä ratamestariharjoitteluaan Riihimäellä suorittanut, tuomari- ja stewardikoulutuksen käynyt Eija Varis. Ei tarvinnut murehtia, miten siellä pärjätään :)