Kissanhäntä ylös

Kylläpä turhauduin toissasunnuntain epäonnistuneesta kisasta. En ole jaksanut sitä edes sen tarkemmin analysoida, hylätty mikä hylätty. Seuraava ratsastuskertakin meinasi mennä ihan pieleen. Olen talven työstänyt istuntaani, erilaisista vammoista ja istumatyön takia lukossa olevasta selästä johtuen kun Onnin isossa ravissa istuminen on minulle ollut koko ajan vaikeaa. Melkein meinasi itku tulla, kun siinä sitten taas mennä pompotin. Enkö edes tätä ole oppinut 30 vuodessa?

Siihen sitten hetkeksi luovutin ja otin laukkatyöskentelyä, se kun on minulle helpompaa. Kyllä se ravikin sen jälkeen paremmin sujui, kun molempien selkälihakset aukesivat.

Olin melkein kiitollinen, että tuli nämä pakkaset ja Onni vielä rokotettiinkin. Eipä tarvinnut hetkeen yrittääkään työstää hevosta, maastossa käveleminen sentään minultakin sujuu. Ja olipa muuten upeat Kytäjän maastot! Kai siinä mielikin sai sen verran levätä, että kun eilen vedin ratsastushousut toppapöksyjen sijasta jalkaan ja nostelin pari maapuomiakin esiin, treenit sujuivat taas hyvin ja muistin, miksi tätä touhua jaksaa.

Eilen tuli tasan vuosi Onnin ensimmäisestä estedebyytistä. Yleensä, kun katson ratavideoita (tai mitä tahansa ratsastusvideoitani), löydän toisella katsomalla jo monta virhettä, kolmannella vielä lisää jne. Nyt kun katsoin vuodentakaista videota, totesin, että ei tämä nyt ihan surkeasti mennyt. Oikea käsi vähän irtoaa kyljestä, mutta muuten ratsastus näyttää ihan siistiltä.

Yksi työkaverini oli jakanut Me Naisten jutun itsetunnon kohottamisesta mentaaliharjoitteiden avulla. Siinä neuvottiin listaamaan itsestään 10-20 hyvää, ihailtavaa tai hellyyttävää piirrettä ja opettelemaan rakastamaan niitä. Sitten voi listata vaikka kolme heikkoutta ja ottaa niistä yhden, jota alkaa harjoittaa, tässä jutussa se esimerkki oli tietenkin itsetunnon kohottaminen.

No, koska ratsastuksessa tarvitaan teknisen osaamisen, hevosenlukutaidon ja fysiikan hallinnan lisäksi hyvää itsetuntoa, päätin nyt yrittää listata kymmenen onnistumista, jotka meidän (este)työskentelyssä on näiden kohta kahden vuoden uurastamisen aikana saavutettu. Josko sitten muistaisin taas ensi sunnuntain treeneissä olla murehtimatta tuota yhtä kisafiaskoa:

1) Jokainen hyppykerta on päättynyt onnistumiseen. Vaikka edessä olisi ollut minkälaisia mörköjä tahansa, aina lopussa hevonen on hypännyt jännittämättä, innokkaasti ja korvat hörössä kaikki päivän tehtävät.
2) Hyppytekniikka on kehittynyt valtavasti. Aluksi Onni oli pienilläkin esteillä mennä nenälleen hypyn jälkeen, nyt lavat nousevat jo hienosti ja isotkin hypyt tulevat alas hyvässä tasapainossa. Tämä on tietenkin paitsi Suskin (Susanna Brix-Parkkinen) hyvien harjoitusten, myös Marin tasaisella tekemän ison työn tulosta. Ei Onni silloin pari vuotta sitten olisi myöskään kantanut itseään kootussa laukassa.
3) Pystymme jo hyppäämään erilaisia tehtäviä yksittäisten hyppyjen sijasta. Kun aloitimme, polvenkorkuisillakin esteillä tarvittiin ainakin puoli maneesia aikaa ennen seuraavaa tehtävää, vaikka se tehtävä olisi ollut pelkkä maapuomi. Niin paljon hypyt hevosta jännittivät, että tasapainon löytämiseen tarvittiin todella aikaa. Nyt on jo toissatalvena hypätty erilaisia sarjoja ja linjoja, tehty jopa laukan säätelyä linjoilla askelmäärää muuttelemalla ja tosiaan hypätty niitä kokonaisia ratojakin.
4) Jännittävissäkin tilanteissa on päästy esteestä yli. Ei läheskään aina, mutta aina joskus löydän sen riittävän otteen ja oikean ajoituksen, jolla Onni hyppää silloinkin, kun edessä on uusi ja selkeästi pelottava este. Korkeutta siinä hypyssä voi tietenkin olla melkoisesti, mutta pääasia, että se ei pysähdy.
5) Luottamus on parantunut. Vaikka keskinäinen luottamus ei vielä riitä siihen, että joka kerta päästäisiin pelkoesteistäkin yli, on se kuitenkin parantunut. Nyt voidaan esimerkiksi tulla hyppyyn myös tosi kaukaa tai ponnistaa läheltä, koska minä luotan siihen, että sellaista voi hevoselta pyytää ja hevonen luottaa itseensä ja minuun, että tästä voi mennä, kun kuski kerran niin sanoo.
6) Laukka ei hiivu. Tämä tietenkin liittyy taas Onnin kunnon parantumiseen myös ylipäätään, mutta nyt se jaksaa laukata isoa laukkaa myös kaarteiden läpi. Muistan yhden reilun vuoden takaisen harjoittelun, jossa treenasimme juuri kaarteita ratsastamalla ympyröitä esteiden väliin. Laukka katosi siinä treenissä kokonaan ja syttyi vasta, kun jätit lopuksi ympyrät pois ja vain etenimme esteeltä toiselle.
7) Monista esteistä selvitään yhden pysähdyksen taktiikalla. Muistan, kun laitoimme ensimmäisen portin estetreeneihin. Tarvittiin ehkä noin kymmenen lähestymistä ennen kuin Onni uskalsi mennä yli. Näin siitäkin huolimatta, että viimeistään kolmannella kerralla kävelytin sen niistä 30 senttimetrin porteista yli. Ja sama ruljanssi toisesta suunnasta. Nykyisin ainakin puomi- ja perusporttiesteistä päästään yleensä yli yhdellä pysähdyksellä, siitäkin paikaltaan hypyttämällä. Joku kaarimuuri tai muu oikeasti vähän vaikeampi este voi vielä vaatia pidempää jumppailua. Ja onneksi meillä on kotitallilla hyvä kalusto, joten tätä treeniä todella harjoitetaan joka hyppykerralla.
8) Yhtä rataa lukuun ottamatta olemme päässeet kaikissa kisoissa maaliin. Lahdessa viime huhtikuussa toisella radalla ei saanut jatkaa hylkäyksen jälkeen rataa, joten silloin hyppäsimme vain kolmosesteen, johon kiellot olivat tulleet (sekin siis päästiin yli). Muutoin olemmekin päässeet jopa hyväksytysti maaliin tähän tämän kauden aloituskisaan asti. Siellä sai kuitenkin jatkaa radan loppuun ja selvisimme ilman lisäkieltoja maaliin. Puolet radoista on menty ilman yhtään pysähdystä.
9) Tunnistan virheet. Silloinkin, kun Onni kieltää "ilman syytä", tiedän yleensä, miten minun olisi pitänyt ratsastaa, jotta se olisi mennyt. Se ei tietenkään siinä hetkessä paljon lohduta, mutta tiedostaminen on kuitenkin ensimmäinen askel edistymiseen. Ensin pitää tietää, miten pitäisi ratsastaa, sitten saada vain se oma kroppa vielä toimimaan niin. (Ilman syytä tarkoittaa, että se olisi kyllä voinut hypätä, mutta ei hyppää, koska vaatii kuskilta täydellistä tukea).
10) Alkuvaikeuksien jälkeen meillä molemmilla on yleensä aina kivaa. Kuten jonkun huippuhyvän valmennuksen jälkeen totesin, tunnin päätteeksi ei tiedä, kenen silmät loistavat eniten: minun, hevosen vai valmentajan. Niiden hetkien takia jaksaa taas taistella seuraavasta stopista eteenpäin.

No niin, eihän se niin vaikeaa ollut. Ja se tavoiteltava kehityskohde voisi olla parempi tuki ja eteenpäinpyrkimyksen varmistaminen. Olen aina ollut huono ratsastamaan hevosta eteen, jos se ei liiku omalla moottorilla. Ja koska haluaisin ratsastaa kevyemmällä tuella kuin Onni vaatii, minun pitää treenata sitä vahvaa tukea, joka sitten helposti katoaa.

Sitäkin tässä lohdutukseksi joku päivä mietin, että oikeastaan on ihme, ettei huonoja kisoja ole tullut enempää. Marilla on aina tapana vitsailla, että Onni on hyvin yksinkertainen hevonen, se ei vaadi muuta kuin, että sillä ratsastetaan oikein, joka sekunti, jokainen askel. Sitten se kyllä menee. No, kisassa on kuulemma onnistunut hyvin, jos pystyy 80-prosenttiseen suoritukseen omasta tasostaan. Koska Onni ei anna radalla mitään anteeksi, minun täytyy pystyä ratsastamaan aika hemmetin hyvin arkena, jotta kisoissa yllän sille kelpaavaan suoritustasoon!

Taipuuko rautakanki?

Kyllä se vaan niin on, että ihminen toimii kehuilla. Minä ainakin. Heti oli hyvä fiilis aloittaa eiliset istuntaharjoitukset, kun valmentaja totesi jo alkuverkkojen jälkeen, että edelliskerran jälkeen on tapahtunut huimasti parannusta! Ja kyllä se salille kömpiminenkin on taas vähän helpompaa, kun kerran jotain tulostakin on saatu aikaan. Puhumattakaan siitä, mikä into on treenata "kotiläksyjä" hevosen selässä - ensi kerralla mä taatusti istun ja toimin vielä paremmin!

Voisihan sen eilisen treenin kokea toisinkin. Yli 30 ratsastusvuoden jälkeen pääty-ympyrällä askellajien läpi ratsastaminen ei kai ole kovin suuri saavutus. Eikö nuo ohjasavut ja oikea asento pitäisi jo olla selkäytimessä näillä ratsastusvuosilla?

Vaan eipä ne ole. Jokainen on luonnostaa vino johonkin suuntaan, ihminen ihan siinä missä hevonenkin. Jokaisella on omat heikkoudet, toinen käsi on vahvempi kuin toinen, toinen jalka htaampi jne. Ja ihan niin kuin hevonenkin, jos näitä heikkouksia ei koko ajan jumpata ja "vahdita", niin ne tulevat taas esiin ratsastajallakin. Ja juuri siihen tarvitaan valvovaa silmää. Kyllä niitä temppuja voi sitten tehdä vaikka itsekseen.

Olen viime aikoina kovasti pohtinut omaa ratsastusta. Mitä voi itseltä edellyttää näin pienillä treenimäärillä (3 kertaa viikossa)? Väkisin sitä tulee verrattua omaa ratsastusta niihin vuosiin, kun hommaa teki täyspainoisemmin, ratsastus- ja myös valmennuskertoja oli vähintään tuplasti. Eihän se oma herkkyys tietenkään ole nyt samanlaista.

Itsekriittisenä ihmisenä on vaikea olla sitten tyytyväinen mihinkään. Kun tietää, miltä tuntuu, kun tekee oikein, vähän sinnepäin hetkistä on vaikea nauttia. Mutta onneksi aina joskus tulee sellaisia, välähdyksenomaisia hetkiä, jolloin tietää, että nyt mä löysin sen taas. Ja juuri sellaisen onnistumisen hetken koin eilen siinä ympyrällä: hei nythän mä toimin oikein!

Sain toisenkin hyvän muistutuksen. Hevosihmiset tunnetusti miettivät vain hevostaan, ratsastajasta ei niin väliä. Mutta kyllä se vaan niin on, että jos kuski on kunnossa ja keskittyy omiin tekemisiinsä, hevonen kyllä kulkee tyytyväisenä siinä alla ihan huomaamatta. Niin se Onnikin eilen kantoi itsensä ihan hienosti, kulki luotiviivalla ja pehmeällä niskalla, kun minä keskityin vain miettimään käsien asentoa, katselemaan kaukaisuuteen ja käyttämään siirtymisiin pelkkiä vatsalihaksia.

Onnistumista voi olla monenlaista!

Valmiina lähtöön

Taas se alkaa, uusi kisakausi. Ensimmäinen vuosi, kun voin varmaan puhua oikeasta kisakaudesta, oli 1990. Laskeskelin, että kaiken kaikkiaan tämä on 16 kisakauteni, lisäksi noihin hiljaisempiin 90-luvun lopun opiskelijavuosiin ja 2010-luvun alun "lopetusvuosiin" mahtuu jokunen kisa sinne tänne. Jos vuodessa on ollut keskimäärin vaikka 10 kisaa ja 15 starttia (arvio on aika alakanttiin), se tekee yhteensä 225 rataa.

Ja silti jännittää. Epäröin aika pitkään, aloitanko kauden jo nyt helmikuun puolella vai pitäisikö vielä tehdä vähän pohjatyötä pidempään, kun syksy meni Onnin sairastellessa. Sitten otin järjen käteen: näillä "kilometreillä", mitä niin merkittävää voisin parilla lisätreenikerralla saada aikaiseksi, että se muka ratkaisisi jotakin? Kyse on pienistä luokista, Onni joko hyppää tai ei hyppää. Ja meni kummin tahansa, joku varmaan joka tapauksessa ihmettelee, miksei tuokin pullero täti jo siirry katsomon puolelle, sehän on jyystänyt näitä ratoja ikuisuuden.

Mutta joku sinne radoille vaan taas vetää. Siinä vaan on oma viehetyksensä, koko showssa. Ensin puunataan hevonen ja kamat, kaivetaan kisakamat talvisäilöstä. Sitten jännitetään, meneekö hevonen koppiin, onko rauhassa kuljetuksen. Riehuukohan se kisapaikalla tai jännittääkö verkassa? Ja sitten kaikki huipentuu yhteen minuuttiin, jonka aikana pitäisi saada molemmista irti se paras suoritus. Radan jälkeen, kun hengitys on tasaantunut, voikin sitten analysoida suoritusta ensin tukijoukkojen kanssa ja sitten itsekseen videon äärellä vielä monta päivää.

Koska minulla ei enää ole suuria tavoitteita eikä paineita, voin huoletta toivottaa kaikille kanssakilpailijoille menestystä tulevalle kaudelle. Liiton teeman mukaisesti, Reilun pelin hengessä, tehdään kaikki parhaamme ja sitten se kell´ Onni on, se voittakoon :)