Puomiharjoituksia

Kun aktivoin tämän blogin lähes päivälleen viiden vuoden tauon jälkeen elokuussa 2016 (Luottamus syntyy onnistumisista), halusin lähinnä purkaa päässä pyöriviä ajatuksia esteratsastuksesta Marin lisäksi myös "paperille". Meillä kaikilla on varmaan omat päähänpinttymät, joiden puolesta voisi paasata loputtomasti. Minulle yksi niistä on perusratsastuksen merkitys esteratsastuksessa. En voi käsittää kuvitelmaa, että hevonen yhtäkkiä alkaisi kuunnella ratsastajaansa siellä esteiden välissä, jos se ei tee sitä ilman esteitäkään (Työ tehdään tasaisella).

Nyt olen intoutunut kuitenkin asiasta myös toisinpäin. Esteet ovat paljon muutakin kuin mielenvirkistystä ja niillä voidaan rakentaa myös kouluhevoselle paljon kaivattua voimaa, reaktionopeutta ja notkeutta. Monta kertaa olen avannut jäykän selän jumppasarjalla.

Kaikki eivät uskalla hypätä, ymmärrän senkin. Jo pelkillä puomeilla pystyy kuitenkin tekemään ihmeitä ja tuomaan harjoitteluun vaihtelua ja etenkin tarkkuutta. Se tuli taas hyvin todistettua, kun aloitimme Sadun ja Heitukan (kouluratsukko, jonka hyppyjä olen käynyt katsomassa jo useamman vuoden) kanssa hyppytreenit pitkän tauon jälkeen puomeilla pari päivää sitten. Me otimme pari pientä kavalettiakin ja varmaan jo ensi kerralla jatkamme esteillä, mutta intouduin puomien tehokkuudesta niin paljon, että päätin laittaa pari vinkkiä tännekin houkuttimeksi. Ja mikä parasta, jo kahdella tai kolmella puomilla saa rakennettua monipuolisia harjoitteita!

Yksi lempiharjoitteitani on rytmiharjoitus ympyrällä. Laitetaan ympyrän avoimille laidoille puomit (tai pienet esteet) tasan puolen ympyrän päähän toisistaan. Laukassa ylitetään puomit vuoron perään ja lasketaan puomien väliin tulleet askeleet. Tavoite on saada vaikkapa kolmen tai viiden kierroksen ajan peräkkäin kummallekin puoliskolle sama askelmäärä. Jos askelmäärä vaihtelee, syynä voi olla rytmin muutos tai ympyrän epäsymmetrisyys. Laukan tasaisen rytmin lisäksi pääsee siis treenaamaan sisäpohkeen läpimenoa niin, ettei hevonen missään kohtaa kaadu sisään ja ulkoapuja, jotka varmistavat, ettei ympyrä leviä missään kohtaa ulos.

Kun tämä on lasten leikkiä (ja sitä se ei  yllättävän usein ole, vaikka vaikuttaakin varsin yksinkertaiselta harjoitukselta), voi tehtävää vaikeuttaa muuttelemalla tietoisesti askelten määrää tai lisäämällä puomeja, kunhan välit pysyvät koko ajan tasaisena.

Jos ympyräharjoitus on rakennettu keskelle kenttää, päätyihin jääkin sitten sopivasti kentän koosta riippuen hyvät voltin paikat.

Pitkän sivun kahden puomin linja on perustehtävä, jolla tykkään testata esimerkiksi uusia ratsukkotuttavuuksia. Puomit ylitetään ensin ravissa, välissä siirrytään käyntiin parin askeleen ajaksi. Sitten tehdään välissä pysähdys. Sama tehdään laukasta raviin ja jos se sujuu hyvin, myös käyntiin ja pysähdykseen.

Tätä ajattelin tehdä Onnin kanssa sunnuntain hyppytreeneissä, tosin esteiden kanssa ja niin, että siirtymiset tapahtuvat laukan sisällä. Viiden askeleen laukkaväliin voi hyvin tehdä myös kuusi lyhyttä tai neljä pitkää askelta. Seitsemän askeleen väliin jopa yhdeksän lyhyttä ja ehkä, jos uskaltaa tulla riittävän kovaa, jopa vain viisi pitkää askelta. No, me teemme varmaan vain kuuden askeleen perusvälillä 5-7 askelta.

Jos puomit asettaa keskihalkaisijalle ja sopivasti vielä kouluratakirjainten kohdalle, niiden ympärille saa hyvin tehtyä tarkan 10 metrin voltin. Hyvä täsmällisyysharjoitus koulutuuppareille!

Samaa volttiharjoittelua ja pituushalkaisijan suoraanratsastusta voi treenata puomien avulla myös ylittämättä yhtään puomia tekemällä kahden puomin väliin kujan, johon voltin keskipiste tulee osua tai jonka läpi pituushalkaisijan linja kulkee. Ennen olisin pitänyt tätä myös erinomaisena tarkkuusharjoituksena kouluradan tervehdyksen harjoitteluun, mutta viime keväänä koulukisoihin valmistautuessani sain vinkin, ettei pysähdyksiä kannata harjoitella tervehdyskohdassa, jotta hevonen ei opi ennakoimaan pysähdystä.

Se sijaan ravivälillä (hevoselle esim 120cm) poikkisuuntaan puomien ylttäminen on hevosen suoristusharjoitus kahdeksikkoja ja kiemurauria ajatellen. Kiemuraurallahan hevonen tulisi suoristaa ennen uuden kaarteen taivutusta parin askeleen, siis juuri parin puominylityksen ajaksi. Jos se on puomeilla taivutettuna toiseen suuntaan tai ei ole suorassa linjassa lyhyen sivun mukaisesti, puomiväli saattaa tuottaa ongelmia ainakin rytmiin.

Myös väistöissä puomikuja on mainio apu tarkkuusharjoituksiin. Jos väistö pituushalkaisijalta uralle aloitetaan kujan jälkeen, hevonen lähtee tasan keskilinjalta ja voit ratsastaa tarkasti tiettyä kirjainta kohti, eli tarkkailla väistön jyrkkyyttä. Tai toisinpäin, väistättää seinältä keskihalkaisijalle niin, että väistö päättyy puomikujaan, josta hevonen jatkaa suoraan. Ainakin itselläni hevonen tuppaa helposti vähän kuin liukumaan seinälle ja väistö päättyy itsestään, ei käskystäni.

Näistä kahdesta kolmen puomin harjoituksesta olen viime aikoina erityisesti pitänyt. Vasemmanpuoleinen harjoitus on ollut Onnin kanssa todella hyvä. Sillä voi voimistella hevosta sekä ravissa että laukassa, laukassa mukaan tulee myös vaihdot. Ensin tullaan täyskaarto lyhyen sivun keskipisteestä viistosti olevan puomin yli (vaihto), jatketaan keskipisteessä noin 15 metrin halkaisijan voltille (puomin yli), sieltä toiselle puomille ja kaarto alkuperäiseen suuntaan (kuvassa oikealle, vaihto ). Jos hevonen ei tahdo taipua kyljistä, jokaisen puomin ympärillä voidaan tehdä vaikka useampikin voltti ennen kuin jatketaan seuraavalle ja vaihdetaan taivutus toiseen suuntaan. Ja pitkällä sivulla, siellä voi vielä varmistaa, että liike jatkuu myös eteenpäin.

Kolmen puomin sarja on taas yksi lempiharjoituksiani. Siinä voi tehdä tarkkoja voltteja puomien yli, loivan kolmikaarisen keskipuomin yli tai sitten tämän kuvan loivan kiemuran kiertämällä keskimmäisen puomin. Tällä harjoituksella, tosin neljän pienen esteen sarjalla, opetimme KOULUtunnilla edellisen hevoseni vaihtamaan. ESTEtunnilla sitten harjoittelimme vaihtoja tekemällä voltteja puomien ympärille.

Tämän loivan kiemuran voi tehdä joko ensin esim. vasemmassa kierroksessa ylittämällä ensimmäisen puomin viistosta vasemmalle, kiertämällä keskimmäisen vasemmalta ja ylittämällä viimeisen puomin oikealle, jonka jälkeen kaarretaan takaisin vasemmalle, haetaan pitkällä sivulla tasapaino ja tehdään harjoitus uudestaan. Muutaman toiston jälkeen tehdään harjoitus toisinpäin. Tai sitten sen voi tehdä ns. intervallina jatkamalla vasemman kaarteen läpi ja tulemalla puomit toisesta päästä takaisinpäin tekemällä kolmen silmukan rataa. Tämäkin pitää toki tehdä molemmissa kierroksissa.

Ja tietenkin puomit kannattaa hyödyntää myös rytmiharjoituksena ylittämällä ne suorana linjana. Tällöin väli voisi olla noin 6 metriä, rytminä puomi, laukka-askel, puomi, laukka-askel, puomi. Suunnan voi vaihtaa aina yhden linjan jälkeen kääntämällä vuoron perään pitkälle sivulle oikealle ja vasemmalle, tai jos tilaa riittää, pysäyttää hevonen, tehdä esim. takaosan käännös ja laukata toista laukkaa linja takaisin.

Se tunne

Mari ja Onni ensimmäisen harjoituskisan jälkeen kotitallilla.

 Kun Mari osti Onnin, moni tallikaveri sanoi, että se on vaikea hevonen. Joku totesi, ettei koskaan menisi sen selkään, koska se on niin arvaamaton. Nyt olemme asuneet uudella tallilla kolmisen kuukautta ja moni on kuulemma todennut, että se on niin ihanan rauhallinen ja rennon oloinen hevonen. Molemmat ovat tavallaan oikeassa. Kyse ei ole talliväen asenteista ja erilaisista tavoista arvioida hevosia, vaan yhteistyön kehittymisestä.

"Vaikea hevonen" voi kuitenkin tarkoittaa montaa asiaa. Jos hevonen on oikeasti hankala, kokemukseni mukaan syynä on yleensä kiputila, tai sitten hevonen kerta kaikkiaan on kasvatettu ja koulutettu niin huonosti, että se ei tiedä, kuka on lauman johtaja. Sellainen hevonen on paitsi hankala, myös vaarallinen.

Löydän valitettavasti nämäkin kaksi esimerkkiä hevoshistoriastani, vielä peräkkäisinä hevosina. Ne vuodet tekivät ratsastukselliselle itseluottamukselleni valtavasti vahinkoa. 

Linghton Takkulassa keväällä 2010. Aina valmiina hyppyyn.

Sen jälkeen ostin hevosen, joka on ehdottoman positiivinen ja yhteistyöhaluinen. Linghton oli monella tapaa helppo hevonen. Se tuli kiltisti perässä pesukarsinaan tai traileriin, toimi mm. vesiesteellä vetohevosena jo 5-vuotiaana, koska hyppäsi kaiken, mitä eteen laitettiin, ja oli aina valmis töihin. Itse asiassa niin halukas, että 7-vuotiaaksi asti se täytyi aina vapaapäivän jälkeen juoksuttaa ennen selkäännousua, koska meno oli niin rajua. Ja aina 12-vuotiaaksi asti viikkoa pidempi kävelytauko oli mahdoton, energiaa vain kertyi räjähdyspisteeseen asti.

Oma kasvattimme Tintti taas oli niin arka, että eläinlääkäri tai kengittäjä eivät meinanneet pystyä sitä käsittelemään lainkaan. Omat ihmiset, eli Mari, minä ja meidän isä, saimme tehdä sille kuitenkin mitä tahansa. Muistan yhdenkin hyppykerran, kun epäonnistuimme esteellä ja Tintti kävi polvillaan maneesissa. Emme kuitenkaan kaatuneet, matka jatkui ja koska laukka oli kompuroinnin jälkeen puhdasta, jatkoin kaarteen läpi seuraavalle esteelle. Luulisi, että ammattiratsastajien araksi ja varoaiseksi toteama tamma olisi epäröinyt huonon hypyn jälkeen, mutta vielä mitä, se ei ollut moksiskaan. Siro, hädin tuskin 155-senttinen tamma oli kuitenkin ajatustakin nopeampi liikkeissään. Kun se säikähti vaikka vastaan tulevaa hevosta, 180-astetta kiepsahti laidan kautta ympäri niin nopeasti, että kuski jos toinenkin jäi matkasta. Enpä tiedä, riittäisikö nyt 20 vuotta myöhemmin oma reaktionopeus ja kropan elastisuus enää siihen vauhtiin mukaan.

Molemmista sanoisin ensin, että ne olivat helppoja hevosia, mutta oma herkkyytensä toi niihinkin haastetta. Entäs Onni sitten? Se on ehkä rauhallisin hevonen suomiputte Olli-Pekan jälkeen, joka meillä on koskaan ollut. Yli viikon mittaisia kävelyjakosja ei (onneksi, vielä) ole ollut, mutta ne se kävelee perässä kun vanha lehmä ja selkään voi nousta ilman huolen häivää; hevonen on yhtä rauhallinen kuin aina muulloinkin, ehkä vähän kyttäilee nurkkia ja paikkaa vaihtanutta tuolia normaalia enemmän. Onnilla voi ratsastaa tuulenmyräkässä ja lumien pudotessa maneesin katolta. Se käyttäytyy kisapaikalla fiksusti, ei riehu eikä kolistele kopissa (kun se on sinne ensin saatu). Se oikeastaan tarvitseekin vahvan ohjas- ja pohjetuen, hyväksyy jopa raipan, jos se on oikeutettu. Eli juuri niin kuin uudet tallikaverimme ovat sanoneet, ihanan rauhallinen ja rento eikä turhia herkistele apujakaan. 

Mutta annapa olla, kun itse vähänkin hermostut. Olen jo monta vuotta ja hevosta sitten todennut, että oikein pinna kireällä ei kannata hevosen selkään nousta. Ylimääräinen vapaa on pienempi paha kuin turha tappelu hevosen kanssa, kun oma kiukku purkautuu hevoseen. Onni on tässä ihan superherkkä. Ei tarvitse olla kuin pieni kireys takaraivossa, ja se muuttuu säheltäväksi ja kyttääväksi pöhköksi. Oikeastaan ei tarvitse olla edes kireä. Riittää, jos itsellä väsymyksen tai mielipahan takia on vähän epävarma olo, tai kuten minulla viime lauantaina hyppäämisen aluksi, kroppa niin jumissa, että hevosen liikkeseen oli vaikea mukautua. Onni on niin epävarma, että se hermostuu heti, jos ratsastaja ei ole rauhallinen ja varma itsestään. Onnin herkkyys on äärimmäistä tunneherkkyyttä. Ja vaikka se tekee loppupelissä töitä ihan mielellään, se ei tee mitään ilmaisiksi. Sen selässä ei ole tilaa muille ajatuksille kuin omalle ratsastukselle. Mutta kun keskityt tekemiseesi, annat selkeät ohjeet, rauhallisesti ja päättäväisesti, alla on todellakin ihanan rento ja vielä upeasti liikkuva hevonen.

Mieleen ei nyt tule yhtään kovin laadukasta hevosta, jossa ei olisi jonkinlaista herkkyyttä. Ongelmat eivät yleensä ole hevosen hankaluutta eivätkä välttämättä ratsastajan huonouttakaan, vaan kyse on keskinäisestä suhteesta. Ihan niin kuin kaikki ihmisetkään eivät tule keskenään toimeen, kaikki ratsukot eivät ole sopiva pari toisilleen. Sillä hevonen kyllä antaa paljon anteeksi ja korjaa ratsastajan virheitä, kunhan yhteistyö ja keskinäinen luottamus on kunnossa. 

p.s. Myös hyvä valmentaja osaa lukea niin ratsastajaa kuin hevostakin, mutta siitä sitten enemmän toisella kertaa :)

Kun terapeutti sairastaa

"Joka vuosi joulun alla tulee tunne, että nyt riittää. Olen oppinut, että se on tapani reagoida. Siihen aikaan vuodesta on turvallista olla ryytynyt, koska tietää, että voi jäädä lomalle."

Tämä on lainaus mm. Vuokraturvan hallituksen puheenjohtajana toimivan Timo Metsolan haastattelusta Talouselämässä (https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000005169721.html), mutta voisi olla yhtä hyvin minun sanomani. Tähän aikaan vuodesta virta kerta kaikkiaan loppuu. Syksy on töissä aina kiireistä aikaa, marraskuu aivan erityisesti eikä tämä jatkuva pimeys ainakaan auta asiaa. 

Tänä syksynä tilanne on ollut aivan erityisen vaikea. Vettä on satanut koko syksyn lähes päivittäin, kuulaista syyspäivistä ei ole juuri ollut tietoakaan. Kun syksyllä ei ole kevään tavoin luontaisia pidennettyjä viikonloppuja (pääsiäinen, vappu, helatorstai), olen viime vuosina pitänyt syyskuun lopulla pidennetyn viikonlopun mökillä itsekseni ja marraskuussa käynyt muutaman yön reissulla Euroopassa mieheni kanssa. Nyt olen, lähinnä omaa tyhmyyttäni, painanut yhtä putkea heinäkuun lopulta asti. Töitä on mukamas ollut niin paljon, ettei ole joutanut pitämään lyhennettyä viikkoa, vaikka se tosiasiassa olisi vain lisännyt työtehoa.

Mutta ennen kaikkea tämä syksy on ollut uuvuttava, koska kognitiivisesti kuormittavan työn vastapainoksi ei ole juurikaan päässyt tuulettamaan aivojani kunnon hikitreeneillä juuri lainkaan. Onni, valkea terapeuttini, on liikkunut huonosti ja tarvinnut valmennusten sijasta hierojaa, eläinlääkäriä, erikoiskengitystä jne. Toki Onnin ykkösihminen Mari on hoitanut suurimman osan näistä toimista (<3), mutta ei siitä hevosen raahaamisesta narun perässä tai edes keventelystä könkässä ravissa saa juurikaan piristäviä fiiliksiä. Sen verran rutiinillakin ne hoituvat, että työasiat ehtivät hyvin pyöriä päässä siinä sivussa.

Kun luovuin aktiivisesta kilparatsastuksesta kauden 2011 jälkeen, yritin rakennella erilaisia heppakuvioita useamman vuoden ajan. Kaikki päättyivät oikeastaan samaan tilanteeseen: minä en saa niin paljon nautintoa kevyestä hölkkäilystä tai päämäärättömästä pyörimisestä hevosen kanssa, että viitsisin sitä tehdä pidemmän päälle. Hommassa pitää olla joku juju ja ratsastus on sitä palkitsevampaa, mitä kovempaa tehdään töitä. Hyvin valmennuksen jälkeen energiaa ja leveää hymyä riittää vielä seuraavaan päiväänkin.

Viime sunnuntaina, migreenitoipilaana, menin tallille katsomaan Onnia, selkään en vielä uskaltanut kiivetä. Halailin sitä karsinassa, lepuutin sairasta päätä pehmeää kylkeä vasten. Se oli ihanaa ja rentouttavaa, mutta sitä varten minulla on spanieli kotona. Hevosterapiani perustuu siihen, että ratsastus vaatii kaiken huomion ja keskittymisen, poistaa vaivaavat ajatukset ja palkitsee vaihteeksi fyysisen työn hyvällä onnistumisen kokemuksella.

Tänään on taas terapiaa tiedossa illalla, jokohan päästäisiin tosi toimiin?