Tasavertaisuudesta

Alkukaudesta Onnin hypyissä oli vielä melkoisesti ilmaa.

Kouluratsastuksen kuuma peruna on (jälleen) arvostelun tasavertaisuus. Miten voitaisiin varmistaa, että kaikki tuomarit arvioivat kaikkia ratsukoita samalla tavalla, oli kyseessä sitten mainetta ja kunniaa niittänyt konkari tai uusi tuntemattomuus. Ja jopa niin, että linja olisi sama paikasta ja tuomarista riippumatta.

Tärkeä (ikuisuus)aihe, johon minulla ei ole kompetenssia ottaa kantaa. Sen sijaan nostaisin saman problematiikan esille estepuolella.

Tuomaroinnissa ei tietenkään ole samoja haasteita ja tulkinnanvaraiset tilanteet ovat harvassa. Sen sijaan ratojen tasossa on varsinkin pienissä (1-2-tason) kilpailuissa isoja eroja. Etenkin nyt, kun kilpailuoikeuksia on tiukennettu ja seuraavalle tasolle siirtyminen edellyttää aina vähintään kahta kohtuullista (max 8 vp) suoritusta edelliseltä korkeudelta 80 sentistä ylöspäin, ratojen pitäisi myös samalla tasolla vastata vaativuudeltaan toisiaan.

Otetaan nyt esimerkkinä vaikka meidän tämän kauden 1-tason kisoista, joista kaikissa sinänsä oli toimivat, sujuvat radat. Yhdessä paikassa harjoituskisoissa 70 sentin luokassakin oli jo suhteutettuja linjoja ja sarjaeste, toisaalla ykköstasolla ei 8-kympin luokassaakaan ollut vielä sarjaa. Okseritkin saattavat toisaalla olla vain puolen metrin pituisia, toisaalla 70-80 senttisiä (pituus=etu- ja takapuomin väli). Monessa paikassa kalustona oli pelkkiä puomeja, vaikka portteja ja lankkuja olisi kalustosta löytynyt. Toisaalla oli lähes joka esteessä joku täyte eikä kaikki sieltä helpoimmasta päästä (aaltolankku, kaariportti).

Liiton ratamestarien päivityskoulutuksissa on jaettu eri tasoisten kisojen ohjeellisia määrityksiä em. asioista ja estekorkeuksista löytyy ohjeet ihan sääntökirjastakin, mutta 1-tasollahan kukaan ei valvo ratojen tasoa, pätevää mestaria ei välttämättä tarvitse edes olla, ja 2-tasollakin alueen vastaava mestari tarkistaa vain piirroksen, esteiden mittoja, sarjavälejä, linjapituuksia tai kalustoa papereihin ei tarvitse merkitä.

Yhtä kaukana voivat tasollisesti siis olla kaksi eri paikoissa vaikkapa 80 sentin luokkaa puhtaasti hypänneet ratsukot kuin kaksi eri tuomareiden arvioimaa helpon C:n ratsastajaa, vaikka tulos paperilla näyttäisi samalta.

Analyysin paikka

Team Onnin ensimmäinen kisakausi on ohi. Seitsemän koulukisaa  ja kuusi estekisaa. Nyt on aika antaa Onnille - ja miksei kuskeillekin - pieni hengähdystauko ja miettiä, missä mennään ja mitä seuraavaksi.

Koulupuolella oli kauden alussa pohjalla yksi kotitallin harjoituskisa edellissyksyltä. Huikeilla yli 70 prosentin pisteillä Mari ja Onni olivat voittaneet ylivoimaisesti, joten kausi aloitettiin suoraan helppo B-tasolta. Voittoputki jatkui ensin Hämeenlinnassa pienissä 1-tason kisoissa (aikuismerkin kouluohjelma) ja sitten pääsiäisenä kotitallilla harjoituskisoissa K.N. Specialissa. Molemmista tuli yli 65 prosentin tulokset.

Menestyksestä on aina mukava nauttia, mutta jos haluaa päästä eteenpäin, pitää vaatimustasoa nostaa. Koska kotitreeneissä oltiin jo keväällä monessa asiassa helpon Aan harjoituksissa, lisättiin yhdellä kertaa sekä kilpailun tasoa että vähän luokkien vaativuutta. Lasten esiohjelmasta löytyy jo vastalaukkoja ja temponlisäyksiä ja kun kisatkin vaihtuivat 2-tasolle, pisteet eivät enää nousseet huippulukemiin. Yli 60 prosentin päästiin kuitenkin Järvenpäässä toukokuun lopulla, Kellokoskella kesäkuussa ja Pälkäneellä heinäkuussa.

Elokuun Kellokosken 2-tason kisassa koettiin pieni takapakki. Kentällä ollut lätäkkö osoittautui ylivoimaiseksi eikä siitä selviämiseen oikein löytynyt eväitä. Ei muuta kuin nopeasti uusi startti elokuun lopulla Tuusulassa. Tasokkaassa 1-tason kisassa tulikin sitten viides sija ja 65 prosentin haamurajakin oli jo lähellä, 64,77.

En tiedä, oliko meillä varsinaisesti selkeitä tavoitteita tälle kaudelle. Ensin lähdimme vain kokeilemaan, miten arkajalka selviytyy kisatilanteesta. Kun se sitten selviytyikin niin valtavan hyvin, saattoi mielessä jo siintää helpon A:n radat. Lisääntyneet paineet näkyivät kesän radoilla myös hevosen jännittyneisyytenä ja pieninä rikkoina. Ehkä ensi vuoden tavoitteeksi onkin hyvä ottaa alkukauden rentouden löytäminen uudelleen. Aata mennään sitten kun on sen aika, ja sillä välin voidaan nauttia upeista hetkistä kotitreeneissä!

Estepuolella oli oikeastaan yksi selkeä tavoite: saada hevonen hyppäämään kokonainen rata pysähtymättä. Jotta tarvittaessa esteet voitiin hypätä vaikka sieltä pysähdyksistä, piti korkeudet pitää pieninä.

Onni yllätti taas. Ekassa harjoituskisassa helmikuun lopulla huikea 60 sentin rata meni kuin vettä vaan, joten hypättiin sitten sama rata 20 senttiä korkeampana uudelleen, jälleen kuin leikiten. Siitä innostuneena hankin jo D-luvankin, josko tästä vaikka edetään nopeasti ylöspäin.

Takkulan 1-tason kisassa huhtikuun alussa tuli sitten totuus vastaan. 70 sentillä selvittiin yhdellä kiellolla, 80:ssä ei päästy kolmosestettä pidemmälle. Kyllä otti luonnon päälle todeta, ettei tässä suurta sankaritarinaa tehtykään hetkessä.

Sitten alkoi ulkokausi ja tipuin maanpinnalle ihan kirjaimellisesti. Tällä kertaa henkiset kolhut ovat korjaantuneet fyysisiä nopeammin. Iskun aiheuttamia kolhuja kolottaa vielä näin syksylläkin, mutta henkisistä selvittiin esteradalle asti jo parissa viikossa. 70 senttiä tehtiin puoliksi ravissa, yhdellä ohiratsastuksella ja yhdellä paikaltaan hypyllä, mutta sentään maaliin.

Ulkokausi toi myös harjoitteluun uuden ulottuvuuden. Isolla kentällä saattoi pitää pientä estettä koko ajan pystyssä ja sitä me sitten hypittiin lähes joka ratsastuskerrallani (3 kertaa viikossa) läpi kesän. Vaikka se ei harjoituksissa aina siltä ole tuntunut, ilmeisesti "siedätyshoito" tuotti myös tulosta. Viimeiset kolme kisaa nimittäin sujuivat kuin vettä vaan, pysähtelystä ei ole ollut radoilla enää tietoakaan: heinäkuussa Takkula 70 cm 0/0, elokuussa Riihimäki 80 cm 4 vp pudotuksesta ja Pornainen syyskuussa 80 cm 0/0.

Alkuperäinen tavoite siis saavutettiin ja nyt meillä on ensi kaudelle myös tulokset 2-tason kilpailuja varten. Mikähän olisi realistinen tavoite kuuden kisan ja kahdeksan radan kokemuksen perusteella?

Meidän Pompula

Kyran klinikalle oli osallistunut söpö suomiputte. Tai en minä tiedä, millainen se oli, mutta asia oli kuitenkin erikseen mainittu klinikan yhteenvedossa - Kyra suhtautui niin hienosti, kun yksi osallistujista oli suomenhevonen. Varmaan juhlavuoden kunniaksi.

Eihän se suomenhevonen, laadukaskaan, varmaan samanlaisia piaffeja ja piruetteja tee, mutta pointtihan on siinä, että jokaisesta yksilöstä voi saada parhaan omalla tasollaan. Tai jokaisesta ratsukosta. Ei kaikista ratsastajistakaan tule koskaan maailmanhuippuja, vaikka rahaa huippuhevoseen olisikin ja aikaakin uhraisi loputtomasti.

Meneekö se hevonen sitten hukkaan, jos ratsastaja ei ole yhtä lahjakas tai vaan valmis uhraamaan muuta elämää ratsastuksen hyväksi? Tuskin se hevonen osaa sitä surra. Sillä ei ole luonnostaan kunnianhimoa eikä se varmaan harmittele, ettei pääse opettelemaan piruetteja. Jos hevosta pidetään hyvin, hoidetaan säännöllisesti ja yhteistyö muuten ratsastajan ja hevosen välillä sujuu, hevonen on varmaan ihan yhtä tyytyväinen ilman parrasvaloja, GP-ratoja ja palkintokaappia.

Ihminen on se, jolla on kunniahimoisia unelmia, joka kaipaa kisajännitystä, haasteita ja onnistumisia. Onneksi niitä voi saada myös tällä harrastetasolla. Itsensä ylittäminen voi olla yhtä vaikeaa hyppäämällä se 50 kuin 150 senttiä tai onnistumisen iloa saada pyöreästä voltista vasemmassa kierroksessa siinä missä sarjavaihdoista. Surullista ja tuskaistakin se on molemmille osapuolille, jos ihminen haluaa enemmän kuin hevonen voi antaa.

Ammattilainen, ja miksei pitkän linja amatöörikin, oppii siihen, että hevosia tulee ja menee. Se ei tarkoita, ettei niistä yksilöinä tykkäisi ja välittäisi. Minusta ei olisi pitämään hevosta vuosikausia, jos sillä ei voisi ratsastaa tavoitteellisesti - kuukausiakin vain pakon sanelemana, jos hevonen loukkaantuu niin, että kuntoutus vaatii pitkää pinnaa. Mutta on Onni silti meille tärkeä ihan omana itsenään, Onni Ponni Pompulaisena, vaikka ne parhaat hetket ovatkin niitä hyviä suorituksia, isoja hyppyjä, vastalaukkakaarteita ja upeita kokoamisia enemmän kuin rauhallisia maastoretkiä tai vain hiljaisia rapsutteluhetkiä tallissa. Niitä, joita pompula ei ehkä parhaiten kuvaa!

Siksi olenkin valtavan kiitollinen, että Mari näki Onnin laadun silloinkin, kun se ei silmällä ollut ehkä havaittavissa. Siinä on riittävästi hevosta meille kummallekin sillä tasolla, johon tällaisella muutaman kerran viikossa ratsastelulla osana muuta elämää voi realistisesti tähdätä.