Tänäänkin on hyppypäivä

...tai ehkä juuri tänään ei ole, jos tuota vettä ropisee samaan tahtiin vielä illalla, kun olen menossa ratsastamaan. Meillä on nimittäin kentällä ollut koko alkukesän aina jossain kohtaa yksi pikkueste, jota olen sitten jokaisella ratsastuskerralla hypännyt kerran tai kaksi. Tavoitteena on, että Onni lopulta oppisi, ettei aina ensimmäinen reaktio estettä lähestyessä tarvitse olla jännitys ja jarrut päälle. Maneesissa ei ehkä ole esteelle tilaa, jos siellä on kovasti ruuhkaa.

Eksyin seuraamaan jotakin sellaista keskusteluketjua, jossa pohdittiin, kuinka usein hevosella voi hypätä. Näkemykset tuntuvat jakautuvan karkeasti kahteen uskomukseen: 1) Hevonen kestää määrätyn määrän hyppyjä ja voi vain päättää, missä ajassa ne hypyt käyttää, ja 2) pieniä esteitä voi hypätä vaikka joka päivä.

Minusta se totuus kulkee jossakin tuolla välimaastossa ja oikeastaan vähän siitä sivussakin. Ensinnäkin, se kuinka monta hyppyä hevonen kestää, on yksilöllistä. Tietääkseni määrästä ei ole edes mitään viitteellistä, yleispätevää keskiarvoa laskettuna. Mistä sen sitten tietää, kuinka monta niitä hyppyjä on sille omalle ratsulle siunaantunut. Ja mikä on se aika, jossa ne hypyt tulisi käyttää? Onhan se kurjaa, jos hevonen muuten olisi vielä täydessä iskussa, mutta se hyppyjen määrä olisi tullut täyteen ja jalat eivät enää kestäisi enempää. Olen sen tavallaan ensimmäisen kisahevoseni kanssa kokenutkin. Mutta entäpä,jos olet säästellyt niitä jalkoja ja se yksi kaunis päivä saa vaikka ähkyn ja joudutan lopettamaan. Olisihan ne hypyt kannattanut hypätä siihen mennessä, ettei olisi jäänyt käyttämättä.

Entä mitä ovat ne pienet esteet, joita voi hypätä joka päivä? Minkä kokoisia esteitä se rajattujen hyppyjen määrä koskee? Ja kai silläkin nyt on jotain väliä, milaisissa olosuhteissa niitä hyppyjä tekee?

Joku taisi siellä keskustelussa olla myös sitä mieltä, että hevonen kyllästyy tai sen pää ei muuten kestä, jos hypätään liian usein. Varmaan joku hevone nsiihenkin väsyy, ihan niin kuin toiset hevoset eivät jaksa perus koulutyöskentelyä kovin montaa päivää viikossa, vaan tarvitsevat maastoiluja ja vaikka niitä esteitä jaksaanseen innostua.

No, meillä se "melkein joka päivä" tarkoittaa 2-3 kertaa viikossa. Esteen korkeus on alle puoli metriä ja hyppyjä on 2-4, paitsi sen kerran viikossa, kun on varsinaiset estetreenit. Joskus olemme saattaneet hypätä jopa kahdesti - ja joskus on ollut viikko, että varsinaiset treenit ovat jääneet kokonaan väliin. Mutta noin keskimäärin. Siitä voi sitten laskea todennäköisyyksiä, milloin meidän kiintiö on tullut täyteen. Niiden paikkaansapitävyys on yhtä varma kuin kesäpäivän sääennuste.

Olen jokuselle hevoselle nimittäin vuosien varrella teettänyt laajan ostotarkastuksen kuvineen. Aina hevosen rakenteesta löytyy joku asia, joka saattaa joskus tulevaisuudessa aiheuttaa vaivaa. Koskaan yhdenkään hevoseni ratsun ura ei ole päättynyt siihen heikkouteen, joka sen rakenteesta on kuvauksissa löydetty, vaan syy on ollut joku muu.

Tästähän voisi tietenkin joku tehdä tutkimuksen. Otetaan x-määrä varsoja ja pidetään kirjaa niiden elämän jokaisesta hypystä ja hypyn korkeudesta. Jos luku olisi vaikka 800 yli 80 cm:n hyppyä elämän aikana (täysin hatusta heitetty luku), mihin voi valittaa, jos oma hevonen hajoaakin hyppyrasituksesta johtuvaksi vammaksi katsotulla tavalla ennen tuota 800 maagista rajaa?

Nälkä kasvaa

Olin jo mielessäni miettinyt, miten tänään kirjoitan ja kumoan kaikki toukokuun lopulla rutiineista kirjoittamani viisaudet (http://puomienvalissa.blogspot.fi/2017/05/rutiinit-auttavat.html). Sunnuntain kisaan mikään ei nimittäin mennyt rutiinien mukaan, koska hevonen oli ennen kisoja lähes viikon juoksutuksella pienen selkävamman takia ja ratsastamaan päästiin vasta pari päivää ennen kisaa.

Verryttelyssä vielä näyttikin, että Onni on ihan tikissä, mutta radalla se jännittyi niin, että lennokkuus jäi vain haaveeksi ja pari rikkoakin tuli. Eihän suoritus huono ollut, paitsi ehkä Marin mielestä, mutta ei sillä nyt kehumaankaan pääse.

Pohdimme sitten paluumatkan jännityksen hallintaa niin, että ajoimme jopa vähän harhaan! Miten edes puolet siitä loistokkuudesta, jota perjantainakin taas koettiin ja nähtiin tunnilla, saataisiin siirrettyä kisaradalle?

Kun Onni tuli meille, siitä puhuttiin "vaikeana hevosena". Olemme tulleet siihen tulokseen, että se on todella helppo hevonen: Onnilla pitää vain ratsastaa oikein ja joka sekuntti 110-prosenttisesti, niin se kyllä tekee kaiken, mitä pyydetään. Eihän se nyt vaikeaa ole! Nyt se pitää vain saada niistä muutaman sekunnin välähdyksistä harjoituksissa siirrettyä kisaradalle koko radan ajaksi. Onneksi mä hyppään, ei tarvitse kyetä tuohon kuin noin minuutin ajan!

Ja sitten tarvitaan tietenkin kisarutiinia. Vielä on vähän hakusessa, miten ja kuinka kauan pitäisi verrytellä. Ja ehkä Onnikin vähän rentoutuu, kunhan saa kokemusta. Nyt on menty vasta kaksi kisaa ulkokentällä, jolloin kisa-alueeseen ei pääse tutustumaan verryttelyn aikana samalla tavalla kuin hallikaudella. Hallissahan se oli jo vähän helpompi.

Ei siis muuta kuin kiertämään. Vaikka meillähän olikin kisakalenterissa jo yksi kisa kumpaakin lajia per kuukausi, eli keskimäärin joka toinen viikonloppu joku kisa. Joskus vain ihmettelen sunnuntaiaamuna puoli kuudelta ylös kömpiessä, oliko meillä joskus puhetta harrastamisesta ilman sen suurempia tavoitteita?

Ojasta allikkoon

Olen aina roikkunut vasemmassa ohjassa. Suurin osa meistä on vahvempia toiselta puolelta kuin toiselta. Minulla tuota toispuoleisuutta vielä nuorempana korosti oikean käden pitkään kestänyt rasitusvamma. Sain käteen jopa tukilastan jossakin välissä. Kiukuttelin sitten lääkärille, että hevonen tulee oikealta läpi, kun kädessä ei ole voimaa. No kas kummaa, jos siinä on lasta, sen tarkoitus on juuri estää sitä voiman käyttöä.

Iän ja kaikenlaisten fyysisten vammojen myötä toispuoleisuuteni on "levinnyt" kädestä koko kroppaan. Viime syksynä aloitimme kovan treenin istunnan suoristamiseksi. Vasen kylki tuppasi romahtamaan alas, mikä näkyi niin tasaisella kuin esteilläkin. Heilahdin helposti hypyssäkin pois tasapainosta.

Harjoituksina käytin paljon muutakin kuin ratsastustreenejä. Kirjoitinkin olkalaukun kantamisesta toisella olalla tai sen jäykemmän jalan nostamisesta toisen päälle.

No, viime viikolla pääsin oikein tehotreeniin. Ensin kouluvalmennukseen ja sitten pari päivää myöhemmin estetunnille. Ja kas kummaa, kumpikin valmentaja kiinnitti huomiota samaan asiaan. Vasen ulkotuki jäi heikoksi. Siis vasen! Hevonenkin laukkasi nyt paremmin vasemmalle, kun oikea tuki oli kunnossa.

Ei se niin kovin tavatonta ole, että yhteen suuntaan vino hevonen kääntyy ensin toiseen suuntaan vinoksi ennen kuin tulee (parempaan) tasapainoon. Vai onko se sittenkin niin, että hevonen ei olekaan se parivaljakon vinoin osapuoli, vaan kuski omalla vinoudellaan saa hevosen vaikuttamaan vahvemmalta toiseen suuntaan?

Tulin taas kerran myös kiitollisena siihen tulokseen, että olemme Team Onnissa onnistuneet myös valmentajavalinnoissa. Eikä pelkästään siinä, että valmentajat sopivat meille ja hevoselle, vaan he täydentävät hienosti myös toisiaan.

Viime viikolla teimme koulutunnilla paljon siirtymisiä askellajin sisällä, niin ravissa kuin laukassakin. Etenkin laukassa päästiin oikeasti säätelemään tempoa ja askeleen pituutta pelkillä nimettömillä. Sitten estetunnilla hevonen ei ollut oikein kuulolla ja kas, päädyimme tekemään siirtymisiä laukan sisällä.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun molemmat valmentajat kiinnittävät niin minun kuin hevosenkin kohdalla samoihin asioihin huomiota. Joko he pitävät meiltä salaa pikapalavereita team Onnin opetuksesta tai sitten heillä yksinkertaisesti on samanlainen näkemys siitä, mitkä asiat meidän etenemisen kannalta milloinkin ovat ajankohtaisia. Uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon!

Tämä on taas myös hyvä todiste yhdestä lempiaiheestani nimittäin perustyöskentelyn merkityksestä esteratsastuksessa. Olenkin muutamalle tutulle jo puhunut siitä, että yhä tiukentuneisiin tuloskvaaleihin pitäisi esteratsastajilla lisätä koulukoe. Ei ole paljon vaadittu, että 2-tason esteratsastaja ensimmäisen kerran D-lupaa hakiessaan osoittaisi hevosen hallittavuuden jonkinlaiset alkeet kouluradalla. Se kertoisi minusta ratsastettavuudesta paljon enemmän kuin pari hurjasti, mutta puhtaasti kiidettyä, vähän kyseenalaista 80 sentin 1-tason esterataa (kyseenalaisella tarkoitan radan korkeutta ja vaatimustasoa, niissä kun voi olla kilpailujen välillä huikeita eroja). Sen sijaan uudelleenkvaalautuminen kolmen vuoden tauon jälkeen on minusta vähän yliampuvaa, mutta se onkin jo toinen asia.

Onnistuneita ja oivaltavia kesätreenejä itse kullekin!