Fokus omassa tekemisessä

Hevosihmiset huolehtivat aina ensisijaisesti hevosestaan. Se hoidetaan ja ruokitaan kunnolla ja jokaista muutosta käytöksessä tai liikkeessä tarkkaillaan. Jos ratsastus ei oikein sujunut, etsitään usein syitä hevosesta: onkohan se väsynyt edellispäivän treeneistä tai riehumisesta tarhassa naapurihevosen kanssa? Selkä on ehkä saanut kylmää sadesäällä. Se ei ollut oikein syönyt heiniään, onkohan vatsavaivoja? Tai sitten vain tutun maneesin nurkkaan oli ilmestynyt uusia tynnyreitä, jotka ovat hevosen mielestä aina pelottavia.

Tottakai hevosta pitää kuunnella herkällä korvalla. Se ei osaa kertoa muuten kuin elekielellä, kun kaikki ei ole hyvin. Ratsastajalla on vastuu ja hänen pitää osata lukea tilannetta: jos lihakset ovat jumissa, silloin ei pidä lähteä väkisin kokoamaan ja tekemään temppuja. 

Aika usein sen huonon päivän syynä voi olla myös ratsastaja itse. Ehkä se onkin se oma selkä, joka ei jousta. Kannattaako sitä väkisin yrittää rynkyttää keskiravia, jos ei kerta kaikkiaan pysty istumaan pehmeästi liikkeessä? Saattoihan se rankka päivä olla myös kuskilla ennen ratsastusta. Tai ehkä kotona olikin kinaa juuri, kun olit lähdössä tallille, ja pinna on vähän kireällä vielä hevosen selkään kiivetessäkin?

Yllättävän usein vika on satulan päällä, kun homma ei pelitä. Oli sitten kyse huonosta fiiliksestä tai osaamattomuudesta. Pieni oman asennon korjaus voi saada aikaan ihmeitä hevosen liikkeessä. Silti me helposti unohdamme keskittyä ratsastaessa itseemme ja siihen, mitä hevosen selässä teemme.

Pienissä kisoissa, jossa on sekä kokemattomia hevosia, että etenkin niitä kokemattomia ratsastajia, tämä näkyy hyvin. Lakananvalkoinen kuski kädet tikkusuorina ja jännittyneenä etukenossa selässä keikkumassa ei varmastikaan saa hevosta rauhoittumaan, rentoutumaan ja esittämään parastaan. Täytyy muistaa, että hevonen on laumaeläin ja sen laumassa on aina johtaja, johon muut luottavat. Ihmisen täytyy olla hevoselle tämä johtaja, muutenhan touhu olisi ihmisen kannalta vaarallista. Jos johtaja on jännittynyt, peloissaan ja epävarma, hevonenkin alkaa nähdä mörköjä nurkissa. Toisaalta, omalla rentoudella voi saada myös jännittyneen hevosen vähän luottavaisemmalle mielelle.

Esteillä tästä hyvä esimerkki on "erikoisesteet". Ensinnäkin moni puhuu erikoisesteistä, jos puomin lisäksi esteeseen kuuluu jokin lankku tai portti, muuriesteestä nyt puhumattakaan. Oikeastihan ne ovat ihan tavallisia esteitä. Pienillä talleilla näitä on valitettavan vähän käytössä. Kisoissa ne sitten tuntuvat kummajaisilta, joita toki hevonenkin, jos on sen luonteinen, voi hyvinkin tuijotella. Mutta aika usein se tuijottelija on myös ratsastaja, joka tulee "erikoisesteelle" jännittyneenä. Sitä voi unohtaa varmistaa eteenpäinpyrkimyksen, kun halutaan ohjasta vetämällä varmistaa, ettei hevonen ainakaan mene ohi. Tai sitten ajetaan sille esteelle hullun lailla pohkeella, jolloin ohjastuntuma unohtuu ja hevonen tosiaan livahtaakin esteeltä sivuun. Täytyyhän siinä nyt jotain kummallista olla, kun ratsastajakin noin hermostui.

Huolimatta 30 vuoden hyppykokemuksesta löydän tästä myös itseni. Koska Onni on juuri tuollainen tuijottelija, olen usein jo valmistautunut kieltoon, kun lähestymme porttia tai muuta poikkeavaa estettä ensimmäistä kertaa. Mutta harjoittelun puutteesta meitä ei voi syyttää. Todella harvoin hyppään ilman, että joku portti tai muovinen "sokeripala" on mukana treeneissä. Koska kalustoa on vähän, tulevana viikonloppuna ajattelin tehdä oikein perinteisen heinäpaaliesteen ja ehkä käyttää paria tynnyriä tolppina. Siinä sitä on taas ihmeteltävää, minulla ja hevosella.

Uskomaton Onni

Onni avasi viikonloppuna myös koulukisakauden. Lajin vaihtuessa myös kuski vaihtui, mutta tulos ei muuttunut kuin korkeintaan paremmaksi. Siskoni Mari voitti luokkansa hienoin pistein.

Onni on selkeästi kilpahevonen. Viimeisen viikon ennen kisoja hevonen oli kaikkea muuta kuin parhaimmillaan. Verryttelyssäkin se vielä jännitti, painoi kädelle eikä vastannut oikein pohkeeseen. Kun pilli soi, hevonen jätti kaiken muun ja keskittyi suoritukseen.

Minua ilahduttaa kisoissa hevosen hienoa reaktiotakin enemmän siskoni kisahermot. Viimeksi nuoruusvuosinaan kilpailleesta hermoilijasta on tullut rauhallinen ratsastaja, joka pystyy keskittymään radalla juuri siihen, mitä on tekemässä.

Iloitsisin Marin onnistumisista, vaikka en itse olisikaan tässä näin vahvasti mukana. Voin myöntää, että nyt tunnen suorituksista myös pientä omaa ylpeyttä: yhdessähän pohjatyötä on tehty ja hevosta rakennettu eteenpäin.

Tämä onnistumisen ilo piti tottakai jakaa myös sosiaalisessa mediassa. Oli jotenkin liikuttavaa, kuinka moni tykkäsi, ihastui ja kommentoi Marin ja Onnin menestystä. Omalta tallilta innokkaimmat olivat jopa lähteneet kannustusjoukoiksi paikan päälle.

Olen välillä kaivannut juniorivuosieni yhteisöllistä talliporukkaa. Meillä oli muun muassa viikottain kouluvalmennukset, joissa ratsastettiin kahdessa ryhmässä. Toinen ryhmä istui sitten seuraamassa toisten tuntia siinä kentän laidalla ja tuntien jälkeen kunkin suorituksia analysoitiin yhteisten kahvien merkeissä. Joku toi välillä pullaakin.

Tässä virtuaalisessa yhteisössä - ja myös tallinkäytävillä - saaduista kannustavista kommenteista tuli vähän samanlainen fiilis. Erityisesti lämmitti kommentti “Onnea team Onni”. Kun se kerran oli keksitty, johan siihen tarttui toinen ja kolmaskin. Minusta se oli niin mainio, että taidan ottaa sen jatkossa käyttöön vakituisesti.

Meillä on nimittäin hieno tiimi. Onnistumisen olivat huomioineet myös molemmat valmentajamme. Ja kaikki taustajoukot tallikavereista meidän äitiin ja sunnuntaipäivänsä jälleen uhranneeseen, kuskina toimineeseen Marin mieheen ovat osa team Onnia. Meillä on käynyt uskomaton onni saada näin hieno tiimi ympärillemme. Kuuluisa ratsastuspiirien kateus ei ainakaan vielä ole näyttänyt tässä projektissa vihreää naamaansa.

Koska menestykseen tarvitaan aina vähän myös tuuria, team Onni toivottaa reilun pelin hengessä kaikille menestyksekästä kisakautta: “Kell’ Onni on, se voittakoon!

Verryttelyn tarkoitus

Debytoimme Onnin kanssa viikko sitten estekisoissa. kyseessä oli pienet harjoituskilpailut lähinnä tallin omalle väelle. Mutta kyllä pihassa trailereitakin jokunen näkyi, joten emme me ainoita vierailevia tähtiä olleet.

Treenaamme melko pienessä hallissa ympäri vuoden, joten sinänsä pienikään halli ei ole meille mikään kauhistus. Verryttely pienissäkin ryhmissä kokonaisen radan seassa on aina kuitenkin haasteellista ja mitä kokemattomampia ratsukoita, sitä enemmän osutaan törmäyskurssille keskenään.

Vartin verryttelyaika on myös monelle hevoselle tosi lyhyt, ainakin meidän Onnille. Aikaakin enemmän minua häiritsee logiikka, jossa hevosta ensin verryttellään hypyt mukaan lukien se 7,5 minuuttia toiseen suuntaan ja sitten 7,5 toiseen. Eikö sitä hevosta pitäisi ensin lämmitellä ravissa ja laukassa ja sitten verryttelyn lopuksi hypätä?

Jos minä saisin päättää, miten tuo vartti käytettäisiin parhaiten, aloittaisin verryttelyn vaikkapa vasempaan (suunnalla ei ole merkitystä). Neljän minuutin päästä suunta vaihtuisi, tässä tapauksessa oikeaan, ja verryttelyesteenä olisi pystyeste, joka aluksi olisi pieni kavaletti ja sitten nostettaisiin radan korkeuteen. Seitsemän minuutin päästä suunta taas vaihtuisi ja palattaisiin vasempaan kierrokseen hyppäämään toinen verryttelyeste, tässä tapauksessa okseri. Tarvittaessa takapuomi voisi ensin olla nostettu sivuun. Hypyille olisi aikaa neljä minuuttia ennen verryttelyn päättymistä.

Sitten se hyppyjen määrä. Minä olen joskus vuosia sitten oppinut sellaisen nyrkkisäännön, että tavoitteena on hypätä seitsemän verryttelyhyppyä. Ensin 2-3 lämmittelyhyppyä pienellä pystyllä. Sitten pystyä vähän nostetaan ja hypätään isompana kaksi onnistunutta hyppyä. Jos tulee pudotus tai muuten huono hyppy, otetaan tietenkin vielä lisähyppy perään. Sama okserilla. Isolla ulkoverryttelykentällä tähän voi tulla vähän useampi hyppy, jos molemmat estetyypit on hypättävissä molemmista suunnista, mutta juurikaan yli kymmentä hyppyä ei pitäisi kertyä, varsinkaan, jos päivään on suunniteltu vielä toinenkin rata. Hevosenhan on tarkoitus olla parhaimmillaan siellä radalla, ei verryttelyssä.

Törmäsin tässä minun come back-kisassa toiseenkin verryttelyyn liittyvään paasausaiheeseeni, nimittäin esteiden korkeuteen. Kun olimme hallissa, jossa esteet olivat valmiiksi radan esteitä, ne olivat suoraan "täydessä" korkeudessa. No, me olimme hyppäämässä polvenkorkuisia esteitä, joten sinänsä se ei varmaan haitannut. Toisen kierroksen teimme 80 sentin korkeudessa, ja samassa verryttelyssä oli myös kymmenen senttiä matalampaa rataa hyppääviä. Toimihenkilö tarjoutui ystävällisesti nostamaan meille 80 sentin hyppääjille verryttelyesteitä tuon kymmenen senttiä. Minä en käyttänyt tätä mahdollisuutta kuin toisessa kierroksessa. Miksikö?

Esteverryttelyssä saa sääntöjen mukaan hypätä maksimissaan kymmenen senttiä korkeampia esteitä kuin osallistuttavan luokan korkeus. En muista koskaan käyttäneeni tätä mahdollisuutta. Ratamesariuraa aloitellessani muistan myös kilpailun, jossa ratsastajat olivat valittaneet verryttelykentän pohjan laatua ja tähän vedoten radan esteet tuli pitää alimitoitettuna. En voinut käsittää ajatusta, kun kisakentän pohja kuitenkin oli hyvässä kunnossa. Miksikö?

Käsitykseni mukaan kukin kisoihin osallistuja on vastuullinen etukäteen varmistamaan, että on ratsukkona kykeneväinen suoriutumaan korkeudesta, jota on tulossa hyppäämään. Toivon mukaan tuo korkeus on testattu jo kotiharjoituksissa. Kilpailun verryttelyn tarkoitus on lämmitellä hevonen ja saada tuntuma hyppäämiseen. Isompia esteitä verryttelyssä tarvitaan korkeintaan ratsastajan korvien välin rauhoittamiseksi, mutta jos tuon yksittäisen esteen hyppääminen verryttelyssä on mielenrauhan edellytys kokonaisen radan suorittamiseen, korkeus ei ehkä ole valittu oikein.

Kilpailemistakin pitää harjoitella, niin ratsastajien kuin hevostenkin. Tilanne ja olosuhteet ovat aina toisenlaiset kuin kotioloissa ja harjoituksissa. Amatööreille kilpailu ei koskaan ole oikea tilanne testata tehtävien osalta ratsukon äärirajoja.