Fair Play

Mari ja Onni valmistautumassa kotitallin koulurataharjoituksiin.

Olin viime viikolla golfkierroksella, jossa porukkaan kuului 13-vuotias poika. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun minun kanssa samaan lähtöön osui lapsipelaaja. Mutta kylläpä oli nuorella pojalla hieno asenne. Golfhengen mukaisesti hän muisti aina kehua, kun joku porukasta löi hyvin. Silloinkin, kun oma lyönti ei oikein osunut.

"Hieno lyönti", on golfkentällä varsin yleinen kommentti. Aploditkaan eivät ole kovin harvinaisia. Hämmennyn yhä kehuista. Perisuomalaisena en ole niihin oikein tottunut. Vai olisiko se peri-ratsastusmaista?

Hyppäsin Onnilla toissaviikolal uuden korkeusennätyksen ja tietenkin sitä piti hehkuttaa Facebookissa. Päivitys sai yli 30 tykkäystä, ihastusta tai vau-klikkausta. On ilo kuulua porukkaan, jossa toisten onnistumisista ja hyvistä hetkistä iloitaan.

Ero on vain siinä, että golfkentällä vieraatkin pelikumppanit kannustavat toisiaan, kuten tämä mainio poika oli jo oppinut. Ratsastuspiireissä ajaudutaan helposti kyräilemään pienissä omissa piireissä. "Me" ei olekaan kaikki me ratsastajajoukkoon kuuluvat, vaan "me" oman tallin porukka tai oma kaveripiiri. Ja "ne muut", heidän onnistuminen ei jollain tapaa olekaan ansaittua ja on pois "meiltä". "Ne muut" pärjäävät, koska omistavat paremman hevosen, ratsastavat kyseenalaisin keinoin tai ovat tuomareiden suosikkeja.

Meillä on yhteiskunnallinen ongelma nuorten syrjäytymisestä. Urheiluharrastusta on pidetty hyvänä pohjana tulevaisuudelle ja työelämälle. En ole kuullut kenestäkään menestyjästä, oli sitten kyse urheilusta tai jostain muusta, joka olisi pärjännyt katkeruudella tai pelkästään hyvien lähtökohtien ansiosta. Menestys vaatii kovaa työtä ja nöyryyttä. Kannustamalla uskomaan itseensä ja tekemään enemmän työtä unelmien toteutumiseksi, kasvatamme menestyjiä.

Suurin osa jää kuitenkin ratsastuksessa sille harrastustasolle. Sekin on oikeutettua ja hyväksyttävää. Siinä omalla mukavuustasolla harrastaminen voi olla se voimavara, jolla jaksaa taas päivän tai viikon eteenpäin. Emmehän me koskaan tiedä, mitä kanssaratsastajiemme elämä on sen kilpailun ulkopuolella.

Opettelemalla kilpailemaan itseään vastaan voi kokea onnistumista ja kehittymistä, vaikka ei olisikaan se voittaja. Koulukilpailuissa ei tietysti voi suoraan verrata kahden, samankaan radan arvosanoja, mutta kyllä se jotain kertoo, jos esimerkiksi kauden tulosten keskiarvo samalta tasolta on noussut pari prosenttia edellisvuodesta. Koulupuolella on myös hyvät mahdollisuudet kivuta ylöspäin monella tapaa sittenkin, kun oma luokkataso on saavutettu. Voi ratsastaa siin omalla tasollaan (vaikkapa helppo A) vaikeampia ohjelmia tai mennä tasolla eteenpäin 1-tasolta jopa 3-tasolle asti.

Esteillä tilanne on vähän toinen, Jos kyvyt eivät riitä nostamaan korkeutta, ratojen vaativuutta on vaikea ennustaa etukäteen. Riskejäkään ei voi loputtomiin ottaa (=lyhyemmät lähestymiset ja nopeampi tempo).

Meillä on taas kaksi kisaviikonloppua edessä. Jokainen kanssakilpailija tehköön parhaansa ja se kell` Onni on, se voittakoon, ansaitusti ja ilman kaunaa.