Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin

Onni 12.9.2019 juuri liikutusluvan saaneena.

Ei niin pahaa asiaa, ettei siitä jotain hyvääkin seuraisi. Niin myös Onnin onnettomuudesta.

Onni on itsekin oppinut muutamia hyviä asioita kuten sen, että annettu ruoka kannattaa syödä, koska sitä voi toisinaan olla aika niukasti tarjolla. Karsinassa ei myöskään auta kiertää kehää kiljumassa, vaikka muut olisivatkin ulkona, vaan siellä voi ottaa vaikka kaikessa rauhassa pienet nokoset ihan makuultaan.

Aika sitten näyttää, miten pysyviä nämä uudet tavat ovat, kun arki pikkuhiljaa taas palautuu normaaliksi.

Myös yhteys hevoseen on tiivistynyt entisestään. Viikkoja kului pelkästään hevosen kanssa olemiseen ja ne hetket olivat koppihoidossa seisovan hevosen päivän kohokohtia ruuan lisäksi. Hevosta tuli myös tarkkailtua suurennuslasilla, joten uskoisin, että tämän jälkeen tiedostan heti, jos Onnilla on jotenkin paha olla.

Ja sitten on tietenkin se loistava tilaisuus, jonka me kuskit saimme tämän sairausloman aikana. Olemme nimittäin lähes koko Onnin sairausloman ajan päässeet ratsastamaan ihan yhtä paljon kuin normaalistikin. Lainaratsumme Elsa ja Jacky ovat hienoja tammoja, jotka kumpikin omalla tavallaan ovat opettaneet meille paljon. Olemme jopa valmentautuneet hevosilla säännöllisesti ja kerran on jo käyty kisaamassakin. Oman ratsastuksen kannalta tämä erilaisten hevosten ratsastaminen on ollut pelkästään positiivista.

Estekuskina olen todella joutunut epämukavuusalueelleni, sillä Elsalla on ollut "pakko" tuupata koulua. Hieno liike usein tarkoittaa myös vähemmän tasaista ja helppoa kyytiä. Ärsyynnyin siihen kyydissä pomppimiseen sen verran paljon, että viimeiset viikot olen tehnyt venyttelyä ja lihastreeniä oikein urakalla. Johan alkaa selkä joustaa ja vatsalihakset riittää moiseen kyytiin! Ja jalatkin on venynyt niin paljon, että pitkät sääret alkavat asettua kunnon kuppipenkkiin.

Onnin onnettomuus on myös osoittanut, miten paljon ihania (hevos)ihmisiä ympärillämme on, sillä myötäeläminen ja nyt hyvien uutisten myötä iloitseminen on ollut uskomatonta. Kiitos kaikki ihanat tuesta <3

Fair Play

Mari ja Onni valmistautumassa kotitallin koulurataharjoituksiin.

Olin viime viikolla golfkierroksella, jossa porukkaan kuului 13-vuotias poika. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun minun kanssa samaan lähtöön osui lapsipelaaja. Mutta kylläpä oli nuorella pojalla hieno asenne. Golfhengen mukaisesti hän muisti aina kehua, kun joku porukasta löi hyvin. Silloinkin, kun oma lyönti ei oikein osunut.

"Hieno lyönti", on golfkentällä varsin yleinen kommentti. Aploditkaan eivät ole kovin harvinaisia. Hämmennyn yhä kehuista. Perisuomalaisena en ole niihin oikein tottunut. Vai olisiko se peri-ratsastusmaista?

Hyppäsin Onnilla toissaviikolal uuden korkeusennätyksen ja tietenkin sitä piti hehkuttaa Facebookissa. Päivitys sai yli 30 tykkäystä, ihastusta tai vau-klikkausta. On ilo kuulua porukkaan, jossa toisten onnistumisista ja hyvistä hetkistä iloitaan.

Ero on vain siinä, että golfkentällä vieraatkin pelikumppanit kannustavat toisiaan, kuten tämä mainio poika oli jo oppinut. Ratsastuspiireissä ajaudutaan helposti kyräilemään pienissä omissa piireissä. "Me" ei olekaan kaikki me ratsastajajoukkoon kuuluvat, vaan "me" oman tallin porukka tai oma kaveripiiri. Ja "ne muut", heidän onnistuminen ei jollain tapaa olekaan ansaittua ja on pois "meiltä". "Ne muut" pärjäävät, koska omistavat paremman hevosen, ratsastavat kyseenalaisin keinoin tai ovat tuomareiden suosikkeja.

Meillä on yhteiskunnallinen ongelma nuorten syrjäytymisestä. Urheiluharrastusta on pidetty hyvänä pohjana tulevaisuudelle ja työelämälle. En ole kuullut kenestäkään menestyjästä, oli sitten kyse urheilusta tai jostain muusta, joka olisi pärjännyt katkeruudella tai pelkästään hyvien lähtökohtien ansiosta. Menestys vaatii kovaa työtä ja nöyryyttä. Kannustamalla uskomaan itseensä ja tekemään enemmän työtä unelmien toteutumiseksi, kasvatamme menestyjiä.

Suurin osa jää kuitenkin ratsastuksessa sille harrastustasolle. Sekin on oikeutettua ja hyväksyttävää. Siinä omalla mukavuustasolla harrastaminen voi olla se voimavara, jolla jaksaa taas päivän tai viikon eteenpäin. Emmehän me koskaan tiedä, mitä kanssaratsastajiemme elämä on sen kilpailun ulkopuolella.

Opettelemalla kilpailemaan itseään vastaan voi kokea onnistumista ja kehittymistä, vaikka ei olisikaan se voittaja. Koulukilpailuissa ei tietysti voi suoraan verrata kahden, samankaan radan arvosanoja, mutta kyllä se jotain kertoo, jos esimerkiksi kauden tulosten keskiarvo samalta tasolta on noussut pari prosenttia edellisvuodesta. Koulupuolella on myös hyvät mahdollisuudet kivuta ylöspäin monella tapaa sittenkin, kun oma luokkataso on saavutettu. Voi ratsastaa siin omalla tasollaan (vaikkapa helppo A) vaikeampia ohjelmia tai mennä tasolla eteenpäin 1-tasolta jopa 3-tasolle asti.

Esteillä tilanne on vähän toinen, Jos kyvyt eivät riitä nostamaan korkeutta, ratojen vaativuutta on vaikea ennustaa etukäteen. Riskejäkään ei voi loputtomiin ottaa (=lyhyemmät lähestymiset ja nopeampi tempo).

Meillä on taas kaksi kisaviikonloppua edessä. Jokainen kanssakilpailija tehköön parhaansa ja se kell` Onni on, se voittakoon, ansaitusti ja ilman kaunaa.

Toimihenkilöiden vastuusta

Mari ja Onni kotitreeneissä.

Toista vuorokautta kauden epäonnistuneen kouluavauksen palasia keräiltyämme tulin taas siihen tulokseen, että kyllä esteratsastus on reilu laji. Siinä hyvin harvoin tarvitsee jälkikäteen spekuloida tulosta. Puomi joko putoaa tai ei putoa, hevonen hyppää tai ei hyppään.

Kouluratsastus on arvostelulaji. Arvostelija on aina ihminen, joka arvioi suoritusta oman näkemyksensä ja tulkintansa mukaan. Se on asia, joka täytyy vain hyväksyä, jos lajia haluaa harrastaa.

Lauantain kisassa tuomarilinja oli tyly. jopa niin tyly, että kävimme pariin kohtaan hakemassa tarkempaa selitystä luokan päätteeksi.

Tässä tapauksessa keskustelu käytiin asiallisessa sävyssä puolin ja toisin. Niin ei kuitenkaan läheskään aina ole. Monesti jännitys ja pettymys purkautuvat kiukkuna toimihenkilöä kohtaan. Toisaalta olen joutunut todistamaan niitäkin tilanteita, jossa toimihenkilön antama palaute on ollut tilanteeseen nähden täysin kohtuuton. Oman roolin korostaminen on mennyt asian edelle.

Me toimihenkilöt teemme tätä hommaa harrastuksena, rakkaudesta lajiin. Kilpailijat eivät siis voi verrata itseään asiakkaisiin, joilla on oikeus haluamaansa palveluun. Ei kukaan niillä kilometrikorvauksilla ja päivärahoilla itseään elätä. Moni lisenssin hankkinut toimihenkilö tekee vielä omassa kotiseurassaan hommia muiden talkoolaisten tavoin pelkällä ruokapalkalla.

Mutta juuri siksi, että teemme tätä rakkaudesta lajiin, olisi minusta tärkeää sisällyttää lisenssikoulutuksiin myös koulutusta kohdata kilpailijat. Eikä pelkästään sitä, miten suhtautua kohtuuttomaan ja joskus asiattomaankin kommentointiin, vaan myös sitä, mikä vaikutus omalla viestinnällämme on kilpailijoihin. Tässä koulutuomareilla on aivan erityinen rooli, koska heidän viestinsä kilpailijoille välittyy aina vähintään kirjallisena.

Joskus 1990-luvun alussa alettiin korostaa koulukisojen arvostelupapereissa positiivisen palautteen merkitystä. Etenkin meidän junnujen papereissa piti ajan trendin mukaisesti olla edes jotain hyvää. Jos suorituksesta ei kerta kaikkiaan löytynyt mitään hyvää, varmasti ratsulla oli ainakin siistit letit tai ratsastajalla nätti hymy lopputervehdyksessä.

Yksi viestinnän perusoppeja kuitenkin on, ettei vastaanottajaa pidä pitää tyhmänä. Jos koko kouluarvostelu on negatiivista palautetta, ei se ”siistit letit” kommentti lopussa paljon mieltä lämmitä. Kyllä se vastaanottajakin ymmärtää, ettei niillä leteillä oikeasti ole mitään tekemistä itse suorituksen kanssa.

Numerot ovat säälimättömiä, mutta sillä, mitä siihen numeroon viereen kirjoitetaan, voi olla valtava merkitys ratsastajalle, joka on kuitenkin etenkin helpon tason kisoissa tullut harrastamaan ja viettämään vapaa-aikaansa.

Sen verran monta kertaa olen itsekin ollut sihteeröimässä, että tiedän, ettei sinne mitään runoja ehdi radan aikana kirjoittaa, mutta jos arvioinnin on tarkoitus myös antaa ratsukolle vinkkejä tulevaan pelkän arvostelun sijasta, tästä kirjallisen palautteen tyylistä olisi minusta hyvä puhua. Kaikessa opetuksessa ja koulutuksessa puhutaan tänä päivänä positiivisten ominaisuuksien vahvistamisesta. Se viesti ei vielä ole ehtinyt kouluratojen arvostelupapereihin.

Jos radalla tulee vaikka rikko, täytyy se tietenkin laittaa paperiin sen ala-arvoisen numeron perusteeksi, mutta kyllähän se ratsastaja sen itsekin tietää, joten tärkeämpää lienee kommentoida reaktiota rikkoon. Jos yhden arvostelukohdan alla on useampi tehtävä, voisi siitä mainita myös ne onnistuneet osat.

Aivan erityisesti tulisi miettiä, siitä tiukasta aikataulusta ja kiireestäkin huolimatta, mitä sinne loppuarviointiin kirjoittaa, jotta paperin vastaanottaja siitä oikeasti saisi jotain muutakin kuin pahan mielen. Jos suoritus on mennyt huonosti, olisi tärkeää muistaa korostaa tilanteen ainutkertaisuutta. Tänään, tässä tilanteessa, nämä tehtävät eivät nyt onnistuneet.

Lauantain tuomarilta lipsahti nimittäin käydyssä jälkikeskustelussa melkoinen sammakko. Hän unohti arvioida vain kyseistä suoritusta ja otti kantaa ratsukon tasoon ylipäätään. Vaikka aikuiset ihmiset osaavat ottaa tilanteen inhimillisenä erehdyksenä, kyllä se silloinkin jää möröksi takaraivoon. Nuorelta ja kokemattomalta ratsastajalta sellainen arvostelu voi viedä uskon itseen niin, ettei häntä nähdä harrastamassa kilparadoilla pitkään aikaan.

Kritiikkiä pitää kestää, jos arvostelulajia haluaa harrastaa, mutta pienillä asioilla voidaan viestin sanomaa muuttaa valtavasti.

Hatunnosto kaikille teille, jotka jaksatte käydä arvosteltavana vuodesta toiseen. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa nämäkin paperit muuttuvat enemmän arvioinneiksi arvostelun sijasta.