Kuin teletapit

Vietin viikonvaihteen Ratsastuskeskus Ainon hienoissa puitteissa ratamestarin assistenttina. Aina välillä on hyvä käydä seuraamassa kokeneempien mestareiden työtä ja nyt on muutenkin oma suunnittelu jäänyt sen verran vähiin, että kertaukselle oli todella tarvetta.

Voisi kuvitella, että ratojen suunnittelu on kuin polkupyöräily: kun kerran olet oppinut, voit vuosienkin tauon jälkeen kaivaa pyörän varastosta ja lähteä heti liikkeelle. Mutta kyllä tässäkin touhussa tauko tekee tehtävänsä ja ratojen saaminen paperille oli yllättävän työlästä.

Tällä kertaa mestarina oli FEI-ratamestari Johanna Mikkola, jolta sainkin taas muutaman hyvän vinkin ja etenkin hänen omat lauantaiset ratansa, vaikka olivatkin 3-tasolle tehty, toivat omaan suunnitteluun uusia näkökulmia.

Siinä missä ratoja pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, näkyi toistojen määrä myös ratsukoissa. Lauantain ratsastajien joukossa oli paljon ammattilaisia tai puoliammattilaisia, jotka aloittelivat kautta helpoissa luokissa tai toivat kokemattomia hevosia harjoittelemaan kisatilannetta. Kyllä siinä vain on ero, kun ratsastajat hyppäävät niitä ratoa 10 kuukautta vuodessa, vähintään kolme viikonloppua kuukaudessa, useimmiten 2-3 päivää viikosta. Ja treenaavat toki siihen päälle.

Vieläkin enemmän minua hämmästytti sunnuntain kisojen ratsastuksen taso. 1-tason kisat aloitettiin 60 senttimetrin luokasta eikä siinä juurikaan näkynyt odottamiani kokemattomia ratsukoita, jotka olisivat olleet radalla eksyksissä kuin Liisa Ihmemaassa. Ehkä vähän enemmän radalla hätäileviä oli sitten yllättäen 70-80 ja 90 sentin luokissa, mutta paljon enemmän hyviä ratsastuksia, ei siis vain tuloksia vaan oikeasti hyviä suorituksia. Tuli ihan sellainen olo, että sovinko minä Onneineni joukkoon lainkaan, eihän nuo muut tunnu jäävän sisäohjaan roikkumaan taas heilahtavan isosta hypystä lainkaan.

On siinä kisakulttuurissa jotain hupaisaakin. Radankävely on parhaimmillaan kuin katselisi muurahaisjoukkoa työssään. Kaikki kävelevät samaa polkua pitkin, harppovat esteiden välejä edestakaisin ja piirtelevät poistuessaan ilmaan kummallisia kiemuroita (kertaavat siis rataa), ja 1-tasolla suurimmalla osalla ei ole ajatustakaan siitä, mitä askelväli tarkoittaa omalle hevoselle, saatikka mitä tekevät siinä linjan välissä etenkään siellä radalla kisatilanteessa.

Muurahaisjoukolta kisaajat näyttävät muutenkin. Joitakin vuosia sitten oli muotia hankkia mahdollisimman poikkeavan värinen kisatakki, mutta nyt musta näyttää olevan uusi musta, korkeintaan voi erottua tummansinisellä takilla tai ruskeill saappailla. Näin siitäkin huolimatta, että 1-tasolla ei edes vaadita kisa-asua. Onko ratsastuksesta tullut välineurheilua, jossa vaatteet ratkaisevat vai onko vain kiva, että kisoja on alettu arvostaa niin, että niihin halutaan myös pukeutua ihan alimmalta tasolta lähtien?

Kaipa minunkin pitää sitten käydä housukaupassa. Heitin 2011 kisakauden päätteeksi rispaantuneet valkoiset kisahuosut roskiin enkä ole uusia kokenut sen jälkeen tarvitsevani. Mutta nostaahan se vähän samalla tavalla kisatunnelmaa kuin kunnon johteet ja kukkakoristeet radalla ja niitä minä olen aina suosinut.

Sitten vaan kisakalenteria tutkimaan, koskahan meidän kausi pääsisi alkamaan?

Lahjattomat harjoittelee

Enkö mä koskaan opi? Pääsimme vihdoin Onnin sairausloman jälkeen tehokkaasti treenaamaan ja kirin sitten syksyn menetettyä työskentelyaikaa takaisin käymällä sekä koulu- että estevalmennuksessa viime viikolla. Taas sai kyllä aloittaa ihan perusasioista.

Menin alkeiskurssille syksyllä 1985. Ratsastusurani alkoi jo vähän aikaisemmin, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun voin sanoa saaneeni ratsastusopetusta.

Vuodesta 1990 lähtien olen käynyt enemmän ja vähemmän säännöllisesti valmennuksessa omalla hevosella. Parhaimmillaan valmennusta on ollut säännöllisesti (1990-1995, 2001-2011, pl. sairaus- yms. lomat) kaksi kertaa viikossa, kerran esteillä ja kerran tasaisella. Jos mietin ratsastukseeni vaikuttaneita valmentajia, esiin nousee sellaisia nimiä kuin Esko Muttonen, Juhani Eho, Arto Vahtera, Marika Sohlberg ja Jose Azevedo e Silva sekä tietenkin pitkäaikaisin valmentajani Aki Ylänne ja Susanna Brix-Parkkinen, jonka kanssa teemme yhteistyötä jälleen, olisiko neljättä kertaa ratsastusurallani. Koulupuolella Maisa Torkkolan ja Sari Aminoffin kanssa on niin ikään takana yhteistyötä useamman hevosen kanssa.

Kovia ammattilaisia on siis ollut tukena, valmentajia ei liene syyttäminen :) Ja silti, pienenkin tauon jälkeen löydän itseni taas harjoittelemasta perusasioita: istuntaa ja apujenkäyttöä. Kyllä minun täytyy olla totaalisen lahjaton, kun näin paljolla työllä ja kovalla ammattiporukalla minun päähäni ei ole saatu edes perusasioita taottua.

Vai olisiko sittenkin niin, että päässä ne asiat ehkä ovat, mutta kroppa vaan taipuu omaan luontaiseen kiemuraansa ja kädet ja jalat alkavat pelata omaa, tahdosta riippumatonta elämäänsä, jos sitä ei koko ajan muistuteta siitä oikeasta asennosta ja toimintatavasta?

Kyllähän se aina turhauttaa, kun joutuu palaamaan niiden perusasioiden ääreen, mutta vain hetkellisesti. Kun se oikea ote ja tunne sitten palaa, yleensä jo yhdenkin valmennuskerran päätteeksi, on taas niin iloinen ja kiitollinen siitä, että joku on vaivautunut kaivamaan sen minusta jälleen kerran esiin.

Ja vaikka sitä tuppaa roikkumaan toisessa ohjassa, istumaan vinossa ja käyttämään jalkaa liian hitaasti, jostain selkäytimestä ne reaktiot kuitenkin tulevat sitten, kun oikeasti on tarve. Tämä tuli todistettua eilen estetunnilla, kun hevosen laukka sammui kaarteessa ennen neloissarjaa. Vaistomaisesti ratsastin voimakkaasti eteen, jonka seurauksena tultiin sarjalle vähän liiankin vahvasti. Hevonen sitten päätti käyttää vauhdin ja voiman hyppäämällä ylöspäin, noin 30 senttiä enemmän kuin esteiden korkeus olisi vaatinut (esteiden korkeus n. 80-100 cm). Siinä olisi kyllä voinut käydä pahastikin, jos oma tasapaino olisi pettänyt tai olisin yrittänyt tehdä jotain hätäratkaisuja. Nyt jostain takaraivosta tuli käsky vain odottaa rauhallisena ja mukautua yllätyksenä tulleisiin isoihin hyppyihin, joten selvisimme koko sarjasta puhtaasti ja tasapainossa "maaliin" ja saatiin hyvät naurut päälle.

Pitäisiköhän sitä hankkia tänne työtuoliksi satulatuoli tai jumppapallo, että tulisi mietittyä asentoa ja ryhtiä useamminkin kuin sen kolme kertaa viikossa? Ja jumppapallolla voisi totuttaa selkää jatkuvaan pompotukseen päivät pitkät, jos se sitten joustaisi hevosenselässäkin. Ja samalla käsi pitäisi pysyä vakaana näppäimistöllä!