Rutiinit auttavat

Team Onnin seuraavat kisat ovat edessä viikonloppuna. Valmistautuminen on jo aloitettu, sillä kyseessä on jälleen debytointi, tällä kertaa 2-tason kisoissa kouluratsastuksessa. Jännää!

Kaikki edes kerran elämässään urheilupsykologia kuunnelleet tai alan kirjallisuutta vilkaisseet tietävät, että jännitys ei ole pelkästään pahasta. Jos ei yhtään jännitä, ei todennäköisesti anna itsestään myöskään sitä 110-prosenttia. Sitten on tietenkin se toinen ääripää, jolloin on niin hermostunut, ettei kykene toimimaan normaalilla tasollaan. Kyse on paljolti myös jännityksen hallinnasta.

Kisoihin liittyy paljon muutakin jännitettävää kuin itse suoritus. Miten lastaus sujuu, entä matka? Muistanko kaikki oleelliset varusteet? Entä jo unohdan ne oikeanväriset hanskat kotiin? Tai lompakon? Tai hevosen paperit? Kisanumerokin pitää olla nykyään jo 1-tason kisoissa.

Ratkaisujakin pitää tehdä päivän aikana: mikä on oikea hetki ottaa hevonen ulos autosta, nousta selkään, mennä verryttelemään? Jos ollaan estekisoissa, kuinka paljon hypätä verkassa? Jos taas tuupataan koulua, milloin hevonen on parhaimmillaan, mutta ei väsytetty?

Paras tapa selvitä päivästä on luoda siihen selkeät rutiinit. Joku voisi nyt sanoa, ettei järjestelmällinen toimiminen sovi kaikille, mutta sellaista hevosta ei taida olla olemassakaan ja rutiinit koskevat isolta osin myös sitä hevosta. Jos se lastataan samalla kaavalla, verrytellään ja valmistellaan, hevonenkin oppii siihen, että näin tämä päivä menee ja tätä minulta odotetaan.

Pahin mahdollinen virhe on yrittää tehdä kisoissa jotakin, mitä ei koskaan tee kotona. Valitettavasti se ei ole ollenkaan niin mahdoton ajatus kuin äkkiseltään luulisi. Siinä jännittävässä tilanteessa ja kisapaineen alla voi hyvinkin tehdä epäjohdonmukaisia ratkaisuja.

Olemme myös yrittäneet asettaa realistista tavoitetta kisalle. Millaisia prosentteja lähdetään hakemaan, kun aiempaa näyttöä 2-tasolta ei ole? Loppujen lopuksi spekulointi on turhaa. Tiedämme kyllä, mihin Mari ja Onni ratsukkona pystyvät. Jos he tekevät parhaan suorituksensa, se on onnistuminen tuloksesta ja sijoituksesta huolimatta. Sittenpähän tiedetään, millä tasolla nyt mennään!

Sinänsä tuleva ohjelma ei sisällä mitään liikettä, jossa ratsukko olisi heikoilla. Nyt täytyy vain miettiä, mitä itseltä näistä kisoista hakee ja ratsastaa ne asiat niin kuin harjoituksissakin on tehty. Rutiinit siis mukaan myös itse suoritukseen! Jos kisasuoritus on ratsukon keskivertotasoa, suoritus on keskinkertainen. Jos itsestä ja hevosesta saa irti parasta, mitä tällä hetkellä harjoituksissa on pystytty tekemään, voidaan todeta kisan onnistuneen loistavasti. Sen enempää ei kannata edes lähteä yrittämään.

Minuakin jännittää, vaikka en ole ratsastusvuorossa - tai ehkä vielä enemmän juuri siksi. Mutta tämä on positiivista jännitystä, sellaista kivaa kihelmöintiä ja odotuksen tunnetta. Ja joka tapauksessa olen jo nyt ylpeä, kun näen Marin ja Onnin nimen ilmoittautuneiden listalla. Jo tänne asti pääseminen on onnistuminen! Minun roolini on osaltani huolehtia rutiineista: ratsastaa hevonen edellisenä päivänä, antaa kisa-aamuna rauha ratsukolle ja pysytellä taustalla kantamassa kamoja kyytiin, lastata hevonen ja kuunnella todennäköisesti tauotonta höpötystä kisamatka. Ja tietenkin ratsastaa siellä kameran takana jokainen askel radalla mukana.

Miten meni?

Ajoittain tuntui, että hyppyihin oli vaikea päästä kunnolla mukaan. Ehkä voin antaa sen itselleni anteeksi, kun katsoo kuvista noiden hyppyjen ilmavuutta.

Kun kisoja kierretään kokemattomalla hevosella, joka kerta on jonkinlainen debyytti edessä. Me debytoimme Onnin kanssa ulkokisoissa viime lauantaina.

Paitsi että ympärillä ei ole seiniä ja tilaa on usein enemmän kuin halleissa, ulkokauteen liittyy ainakin yksi oleellinen ero hallikauteen verrattuna. Etenkin pienissä kisoissa verryttely tapahtuu yleensä ryhmissä samassa tilassa, jossa sitten itse suoritus tehdään. Pariin esteeseenkin pääsee tutustumaan verryttelyhyppyjen kautta ennen rataa. Ulkona sen sijaan radalle mennään suoraan tekemään kisasuoritusta ilman sen kummempia tutustumisia.

Etenkin alkukaudesta voisikin toivoa, että näissä harjoitustilanteissa (1-tason ja harjoituskilpailut) radalla saisi olla valmistautuva ratsukko mukana. Se olisi etu sekä kisavuorossa olevalle ratsukolle, joka ei joutuisi kokonaan eroon muista ratsukoista, että valmistautuvalle ratsukolle, joka ehtisi vähän tutustua ympäristöön. Ymmärrän kyllä riskin, että kokemattomat ratsukot ajautuisivat kilpailevan ratsukon tielle joko huomaamattaan tai hevosen kontrollin pettäessä. Ja jos jompi kumpi sattuisi muksahtamaan selästä, vahinko voisi tuplaantua. Kyse on kuitenkin harjoitustilanteesta ja vaikka se voisikin (pientä) kuskia harmittaa syvästi, jos hänen ratansa menisi toisen ratsukon takia piloille, kyse ei kuitenkaan ole suuresta maineesta eikä mammonasta.

Tätä yksityiskohtaa lukuun ottamatta täytyy sanoa, että meillä kävi tuuri ulkokisadebyytin suhteen. Rata oli selkeä ja sillä oli hyvin aikaa, mikä on jännittyneen ja kokemattoman hevosen kanssa tärkeää. Verryttelyssä oli hyvin tilaa ja avulias "henkilökunta". Kisa sujui aikataulussaan.

No miten sitten pärjäsimme? Jos on hypännyt ensimmäisen kansallisen kisansa 25 vuotta sitten, ei kai voi kamalasti tuulettaa yhdellä kiellolla suoritetusta 70 sentin radasta. Tulos ja laatu eivät kuitenkaan kulje aina käsi kädessä. Omasta mielestäni suoritus oli ihan hyvä. Yksi sarjan väliin tullut ohiratsastus huonon sisäänhypyn takia oli enemmänkin tietoinen valinta olla ottamatta riskiä ja yrittää huonosta lähestymisestä hyppyä kuin varsinainen hevosen tottelemattomuus. Hevonen oli todella jännittynyt ja keskittynyt enemmän ympäristöönsä kuin esteisiin, mutta kuitenkin sen verran ratsastettavissa, että ylitti kaikki esteet, vaikka sitten paikaltaan ponkaisten, jos ei muuten. Pari lähestymistä otimme ravissa kontrollin varmistamiseksi, mutta ei sekään nyt varsinaisesti mitään haitannut.

Tietenkin sitä on jälkeenpäin miettinyt, olisiko pitänyt vain yrittää sitä sarjan b-osaa heti ensimäisellä lähestymisellä. Kisastahan nyt kuitenkin oli kyse. Mutta nollatuloksen vaihtoehtona olisi voinut myös olla nopea kielto, kun hevonen olisi kokenut tilanteen vaikeaksi ja mahdollisesti se olisi poikinut lisää ongelmia, kun muutenkin horjuva itseluottamus olisi saanut kolauksen. Nyt hevonen ei varmaan edes kokenut tilanteessa mitään negatiivista - sehän ei kuitenkaan tiedä, ettei sarjan hyppääminen uudelleen kuulunut rataan.

Olen aina ajatellut, että esteratsastus on paljon reilumpi laji kuin koulu. Jos puomi putoaa, se putoaa. Jos hevonen kieltäytyy, se kieltäytyy. Tulkinnanvaraisia tilanteita on aika vähän. Toisaalta esteratsastus on aika armoton laji. Ratsukko voi tehdä todella hyvän ja siistin suorituksen ja sitten yksi pieni arviointivirhe hevoselta ja puomin hipaisu voi tiputtaa ratsukon tuloksissa roimasti alaspäin. Toisaalta kaahaamalla ja roiskimalla esteet miten kuten yli, voi voittaa, jos on onnekas eikä yksikään puomi kolahda alas. Ja tämä koskee nimenomaan alemman tason kilpailuja.

On tietenkin kiva sijoittua ja pärjätä. Jos tavoite on kuitenkin jossakin muualla kuin nykytasolla, oleellisempaa on miettiä, onko oikeasti tyytyväinen omaan ratsastukseensa, ei paikkaansa tuloslistalla. Minä olen tyytyväinen siihen, että hevonen jännittävässä tilanteessa kuitenkin vastasi apuihini ja hyppäsi kaikki esteet ja että uskalsin pienen takapakin (tipuin ikävästi pari viikkoa sitten) jälkeen ratsastaa täysipainoisesti enkä toisaalta jäänyt missään vaiheessa matkustamaan ja "kokeilemaan", menisikö hevonen yli ilman varmistusta. Seuraavalla kerralla pitää tietenkin ratsastaa vielä rohkeammin, jotta mennään laukassa läpi radan eikä ehkä hypätä ainuttakaan estettä paikaltaan. Oma käsi saisi myös olla rennompi, se lukkiutui ajoittain.

Miten sinulla meni viime kisoissa, noin niin kuin ratsastuksellisesti?