Oivaltamisen ilo

Oppiminen on kummallinen juttu. Voit tietää, mitä sinun pitäisi tehdä, harjoitella sitä ahkerasti ja sitten oivaltaminen tapahtuu jossakin tosi yllättävässä tilanteessa eikä ollenkaan silloin, kun mietit asiaa aktiivisesti.

Minä koin toissasunnuntaina tällaisen oivaltamisen hetken. Ykkösratsuni Onni on kovin isoliikkeinen hevonen ja minulle selkäleikkauksenkin läpikäyneenä sen ravissa istuminen on ollut varsinainen projekti. Tiedän kyllä, että pitäisi vain uskaltaa rentouttaa sisäreidet ja hartiat ja "antaa pompottaa", niin pomppisi vähemmän. Mutta kun se selkä ei vaan tunnu joustavan. No, askel kerrallaan olemme edenneet.

Hyvänä harjoituskappaleena on toiminut viikkoratsuni Neron, jolla on paljon tasaisempi liike. Sen selässä olen ehtinyt paremmin miettiä itseäni ja myös suoristaa vinoa istuntaani. Kuitenkin tuo hetki, jolloin todella konkreettisesti koin saavuttavani tavoitteen ainakin hetkellisesti, tapahtui toissasunnuntaina, kun olin "vierailemassa" ystäväni friisitamman selässä. Lämmettyään tamma helposti jäi juoksemaan kättä vasten. Kun hevonen oli kovin jännittynyt, minä oikein tietoisesti rentotutinkin itseni ja kas, hevonenkin allani rentoutui ja rauhottui. Sitä kokemusta on vaikea selittää, mutta oli jotenkin upeaa tajuta, että nyt mä vain päästin itseni rennoksi ja huomata sen vaikutukset. Ja TUNTEA, miten mä pääsin liikkeeseen mukaan.

Vähän toisenlainen onnistumisen tunne tuli sitten toissapäivän estetunnilla. Viime viikollahan suorastaan ärsyynnyin niistä vasemmassa ohjassa roikkumiseen liittyvistä kommenteista (http://puomienvalissa.blogspot.fi/2017/02/sa-teit-virheen.html). No, asian analysoiminen oikein "paperilla" näytti auttavan, sillä nyt mä huomasin pääseväni niistä kaarteista läpi johtavalla otteella vetämisen sijasta. Sitäkin on jotenkin vaikea tajuta, miksi en ole tehnyt niin koko ajan, kyllähän mä olen tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Jostain syystä vaan siinä nopeassa tilanteessa on turvautunut siihen sisäohjassa roikkumiseen, vaikka kuinka on tiennyt, ettei niin pidä tehdä.

Muistan jonkun sanoneen, että ratsastus on kuin pyörälläajo, kerran opittuaan sitä taitoa ei unohda. Olen eri mieltä. Jokaisella ratsastajalla on omat heikkoutensa ja puutteensa, joita pitää harjoittaa koko ajan. Muuten ne taas palaavat vainoamaan, vaikka kuinka tietäisit, miten oikeasti pitäisi toimia ja olla.

Myös erilaiset hevoset opettavat. Se oma luottoratsu oppii, paitsi hyävksikäyttämään heikkouksiasi, myös antamaan niitä anteeksi. Toisaalta vain pitkäjänteisellä ja jatkuvalla yhteistyöllä saman hevosen kanssa voi päästä etenemään ja hienosäätämään omaa tekemistään.

Tänään taas kouluvalmennukseen tekemään uusia oivalluksia!

Sä teit virheen!

Tässä kurkkukipuisena ja nenä valuvana on hyvä muistella viikonlopun hyppyharjoituksia. Hyvinhän ne taas meni, mutta menköön.

Ainakin hevonen teki monta asiaa paremmin kuin viime vuoden lopulla, kun viimeksi teimme varsinaisen rataharjoituksen. Omassa tekemisessä, niin kuin aina, olisi tietenkin vielä parantamisen varaa. Siitäkin huolimatta jäin miettimään saamani palautteen hyödyllisyyttä.

Minun yksi heikkouteni on vasemmassa ohjassa roikkuminen. Se tietenkin korostuu sisäohjana ja nopeassa estetempossa tiukassa kaarteessa aivan erityisesti. On kamalan helppoa sanoa: "älä vedä siitä ohjasta" tai jälkikäteen, että "Taas sä jäit siihen sisäohjaan kiinni". No niinpä tein. Mutta jos käännös meinaa mennä pitkäksi, vaistomaisesti sitä jotain tekee. Ja jos mielessä on vain se sisäohjasta vetäminen, siihen helposti sitten takertuu, vaikka tietäisikin tekevänsä virheen.

Kun lopuksi muistin ajatella kääntäväni ulkojalalla koko jalkaa käyttäen, se sisäohjan turha vetäminen väheni kuin huomaamatta. Toisessa kaarteessa keskityin sitten jopa liioiteltuun johtavaan otteeseen, mutta kas, enpä vetänyt ja kaareva tie onnistui ihan vahingossa.

Olen käynyt muutaman kurssin mielikuvaharjoitusten merkityksestä. Yksi keskeinen viesti on ollut, että oleellista on miettiä, miten teen kaiken, jotta se menee oikein. Sen sijaan virheiden miettimisestä ei ole hyötyä. Epäonnistuneen suorituksenkin jälkeenkin tulisi vain käydä läpi, missä virhe on tapahtunut ja sen jälkeen keskittyä miettimään, miten teen saman asian seuraavalla kerralla oikein.

Onneksi tämä ajattelu on nykyopetuksessa hyvin otettukin huomioon. Minulla on kaksi huippupätevää valmentajaa, jotka omaavat tämän taidon. Samaa ajattelumallia voisi soveltaa myös arkisemmin hyvätahtoisessa kaverin asennon korjaamisessa tai vaikka tallielämän ulkopuolellakin. Paitsi että se on hyödyllisempää, se on myös paljon miellyttävämpää ja helpompi ottaa vastaan!