Vanhaa yhteisöllisyyttä

Hippos 2/18 tuli kotiin eilen. Olen kova valittamaan lehden laadusta, mutta tällä kertaa ajattelin vaihteeksi antaa hyvää palautetta. lehdessä oli enemmän minua kiinnostavia juttuja kuin varmaan edellisvuonna yhteensä.

Siellä puhuttiin myös useammassa kirjoituksessa lajin huonosta yhteishengestä. Olemme olleet siinä mielessä onnekkaita, että olemme Onnin kanssa olleet talleissa, joissa sisäinen ilmapiiri on ollut hyvä. Silti haikailin jo aikaisemmin 90-luvun yhteisöllisyyden perään.

Erityisesti muistelen lämmöllä Sari Aminoffin kouluvalmennuksia. Hän kävi tallillamme valmentamassa aina tiettynä viikonpäivänä. meitä oli yleensä kaksi ryhmää. Kaikki tulivat ajoissa laittamaan hevoset kuntoon. kun ensimmäinen ryhmä aloitti, toisen ryhmän ratsastajat istuivat seuraamassa tuntia siihen asti, kun piti hakea oma hevonen. Vastaavasti ensimmäisen ryhmän ratsastajat tulivat oman hevosensa pois vietyään seuraamaan kakkosryhmän tunnin loppua. Ja parasta kaikesta oli tuntien jälkeen pidetty yhteinen kahvihetki, jossa analysoitiin ratsastuksia ja hevosia. Siitä tuli oikein tapahtuma, johon joku toi aina vuorollaan herkkujakin.

Nyt harvemmin kukaan tulee katsomaan toisten ratsastusta. En minäkään, en siis ole tässä mitenkään muita parempi. Joskus harvoin käyn Marin valmennuksia katsomassa ja kisat toki kuvaan, mutta enpä juuri muuta. Se olisi kuitenkin hyödyllistä oman ratsastuksenkin kannalta yhteishengen lisäksi.

Hippoksessa viitattiin myös useammassa jutussa säännöllisen kotivalmennuksen tärkeyteen. Muun muassa Marko Björs kolumnissaan korosti maajoukkuevalmennuksen ja kotivalmennuksen yhteistyötä. Maajoukkueleirit ovat lähinnä tsekkauspisteitä. Ja myös niillä leireillä rakennetaan maajoukkueen yhteishenkeä, kokeneemmat antavat vinkkejä uusille tulokkaille ja kaikki tukevat toisiaan.

Kotitallillamme käynnisteltiin vähän samanlaista ajatusta harrastetasolla tänä keväänä rataharjoitusten muodossa. Pidimme maaliskuun puolivälissä esterataharjoitukset ja tulevana sunnuntaina kouluratsastajat pääsevät testaamaan tasoaan koulutuomarin silmien alla. Ideana on siis voida esittää itselle sopiva rata kilpailumaisissa olosuhteissa. Tai olisi ollut, osallistujia on ollut molemmissa harjoituksissa vain kourallinen. Harmi, sillä minusta tästä olisi voinut rakentaa hyvin konseptin harjoittelun tueksi.

Erilaiset tiimit ovat nyt muotia, niin kuin team Onni. Ne ovat kuitenkin usein yhden kilpailijan ympärille muodostuneita, käytännössä virtuaalimaailmassa eläviä "ryhmiä". Jokainen ratsastajahan tarvitsee taustajoukot, oman tiimin. Onneksi Hippoksessakin kerrottiin esimerkkejä vähän laajemmista tiimeistä, joissa oikeasti on useamman ratsastajn joukko kannustamassa toisiaan.

Team Onnissa olemme ottaneet joukkoomme mukaan tallikavereita hevosineen. Kisareissuja tehdään kimpassa ja hyppytreenejäkin on nyt hoidettu porukalla. Mari on elävä esimerkki aidosta tiimihengestä. Hän tulee mielellään nostelemaan meille hyppääjille puomeja, kuskailee porukkaa kisoihin ja jännittää kaikkien puolesta. Kun viime keväänä silloisella kotitallilla oli harjoituskisat, Mari järjesti miehensä kuvaamaan kaikki ratsukot, jotta hän pääsi näkemään tallikaverien suoritukset, kun ei omaan kisaan keskittymiseltään ennättänyt niitä katsoa.

Loppupelissähän Me olemme kaikki me ratsastajat yhdessä.

Näkemyseroja

Kotiharjoituksissa suosimme mielellään harvoja esteitä. Kyse ei ole pelkästään laiskuudesta, vaan myös hevosen tarkkuuden harjoittamisesta. Portit kannattaa kuitenkin ottaa luonnolliseksi osaksi harjoittelua.

Osallistuin hiljattain ratamestarilisenssin päivityskoulutukseen. Tällä kertaa se oli Etelä-Suomen alueella C-ratamestareille eli 1-2-tason kisoja rakentaville mahdollista suorittaa c-ratamestarikoulutuksen yhteydessä. Se olikin paljon käytännönläheisempää kuin aiempina vuosina tuomareiden ja stewardien kanssa yhdessä suoritetut lisenssipäivityskoulutukset, joissa keskitytään sääntömuutoksiin. Yllätyksekseni kukaan muu lisenssiään päivittävä ei osallistunut tähän koulutukseen.

Koulutuspäivän ensimmäisenä tehtävänä piirsimme 1-tason 70 sentin luokan arvostelulla A.1.0. Ajattelin, että arvostelu viittaa selkeästi aloitteleviin ratsukoihin, joten en piirtänyt radalle sarjaa enkä juurikaan suhteutettuja linjojakaan (esteiden välissä 3-7 askelta). Yksittäisiä hyppyjä vain esteeltä toiselle. Lähes kaikki muut kurssilaiset olivat toista mieltä. Heistä sarja ja joku suhteutettu linjakin oli jo perusteltu. Kurssia vetänyt Tomi Kaleva korostikin, kuinka erilaisia näkemyksiä meillä voi eri estetasoista olla. Mitään lnijavetoa tai oikeaa ja väärää mallia kokenut kansainvälinen mestarimme ei antanut.

Monella tapaa olisi kyllä helpompaa, jos tietyt linjaukset olisivat yhtenäisiä. Pohdin tätä ratsastajana jo viime syksynä, kun pitkästä aikaa tuli viime kaudella kierrettyä pieniä harjoitus- ja 1-tason ratoja (Tasapuolisuudesta). Kirjo ratojen vaatimustasosta oli aika villi.

Olen käynyt koulutusmielessä assisteeraamassa myös Suomen kokeneimpia ratamestareita. Myös heillä on erilaisia näkemyksiä ratojen vaatimustasosta. Esimerkiksi sarjaesteen käyttö jakaa mielipiteitä: yksi ei käyttäisi ainakaan alkukaudesta sarjaa 1-tasolla edes 80 sentin radalla, toinen korkeintaan pysty-pysty -ratkaisuna vielä 2-tasollakin alle metrin radoilla, kolmas on sitä mieltä, että radalle valmiin ratsukon tulee kyllä selvitä kaikenlaisista sarjaratkaisuista.

Yhdestä asiasta kokeneet ratamestarit ovat kuitenkin olleet hyvin yksimielisiä: luokan korkeus on ilmoitettu kutsussa ja siitä pidetään kiinni. Ykköstä ja sarjaestettä lukuun ottamatta esteet ovat pääosin maksimikorkeudessa. Tämä koskee paitsi esteen korkeutta, myös sen pituutta, eli oksereiden pituus on suunnilleen sama kuin niiden korkeus. Pienissä luokissa ainakin alkuradan okserit voivat olla nousevia, mutta nouseva okseri tarkoittaa yhtä kannatinreikää alempana olevaa etupuomia, ei esim. ristikkoa etupuomina, jota sitäkin pikkukisoissa on nähty.

Toinen yksimielinen näkemys ja kokeneiden mestareiden korostama asia on teiden selkeys. Tehtävä ei saa olla se, että esteelle on vaikea lähestyä tai sen takana tulee kääntää kohtuuttoman nopeasti.

Linjaeroavuuksia on myös estekalustossa. Harmi, että emme ehtineet tätä asiaa koulutuspäivänä juuri pohtia, kaluston osalta ainoastaan hevosen värien hahmottamista sivuttiin lyhyesti. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla tästä muiden näkemyksiä, sillä olen törmännyt kaluston osalta hyvin eriäviin näkemyksiin suuntaan jos toiseenkin.

Pyrin aina itse miettimään radan kaluston mahdollisimman pitkälle etukäteen. Jos kyseessä on vieras paikka, jonka kalustoon ei pääse etukäteen tutustumaan, pyrin kuitenkin merkkaamaan rataan, missä esteissä pitää pysytellä perus puomikalustossa ja helpoissa väreissä ja mihin voi ottaa täytteitä (portit, lankut) käyttöön radalle mukaan. Ei ole kerta eikä kaksi, kun järjestäjäseuran oma väki on radan valmistuttua surkutellut, miksi se uusi portti tai viime viikolla treenattu vesieste ei tullutkaan. Ja sitten on se toinen äärilaita, joka kokee perusportinkin erikoisesteeksi, joka on helpoissa kisoissa ja pienissä luokissa kohtuutonta.

Olen siinä mielessä ollut etuoikeutettu, että olen saanut sekä ratsastajana että myöhemmin ratamestarina aloittaa urani "kotikentällä", jossa on aina ollut hyvä ja laaja kalusto sekä iso kenttä käytössä. Ratsastajana totuin siihen, että portit ja lankut ovat normaalia estekalustoa. Toisaalta opin kyllä ne kotikentän kauhuesteetkin, joita sitten lähestyi aina pelonsekaisin odotuksin: meneekö mun hevonen tästä yli? Ratamestarina sain kantapään kauttakin oppia, missä menee kohtuuden raja: ykkösesteelle ei voi laittaa alareunasta avointa, auringossa heijastavaa kiiltävää porttia, se kerää liikaa hylättyjä tuloksia. Sen sijaan, jos suorareunainen perusportti lämpimillä väreillä tuottaa ongelmia, on syytä ratsastajankin katsoa peiliin. Yleensähän portit ovat hevosen näkövinkkelistä helpompia kuin harvat puomiesteet ja ongelmat ovat ennen kaikkea meidän ratsastajien korvien välissä - sekä tottumuksessa. Jos täytteitä ajatellaan erikoisesteinä eikä niitä juurikaan oteta harjoitteluun mukaan, niistä tulee ongelmia.

Ristiriitaiset näkemykset eivät koske vain kilpailijoita, vaan voivat aiheuttaa eripuraa myös toimihenkilöiden välillä. Muistan yhdenkin kerran, kun 1-tason kisassa käytössä oli tolpat, joiden rakenteesta johtuen alin puomi saatiin kannattimille noin 30 sentin korkeuteen irti maasta. Päätin sitten laittaa alimmat puomit maahan, jotta kokemattomilla hevosilla olisi selkeä ponnistuspuomi käytössä. Sain tästä tuomarilta huomautuksen ja korjaamismääräyksen, koska sääntöjen mukaan esteen osien pitää olla sellaisia, että ne voivat tippua tai kaatua, puomin tulee siis olla irti maasta. Hiljattain törmäsin samaan kalustohaasteeseen ja vahingosta viisastuneena kysyin maapuomin käytöstä tuomarin/kilpailunjohtajan mielipidettä. Hän oli närkästynyt moisesta typeryydestä, ainahan he käyttävät maapuomeja, miksei muka saisi käyttää?

Olisi tietenkin helpointa, jos linjaukset voitaisiin tehdä niin tiukoiksi, ettei tulkinnanvaraa olisi eikä näin syntyisi turhaa erimielisyyttä. Tai sitten radat mittoineen ja kalustoineen pitäisi julkaista kutsun yhteydessä niin, että esteratsastajat voisivat kouluratsastajien tavoin itse päättää, millaisia ratoja haluavat lähteä hyppäämään. Vastuu ratsukolle sopivasta vaatimustasosta siirtyisi näin ratamestareilta ratsastajille. Tämä vaatisi kuitenkin jonkinlaista kaluston standardointia ja siltikin erilaiset olosuhteet muuttaisivat ratojen vaatimustasoa.

Yksi asia on kuitenkin varma. Meuhkaamalla oman näkemyksen oikeellisuudesta ja arvostelemalla toisten tekemiä ratkaisuja saamme aikaiseksi korkeintaan pahaa mieltä. Pääosin niin kilpailijat kuin toimihenkilötkin ovat liikkeellä harrastusmielessä ja varmaan jokainen myös pyrkii toimimaan parhaan näkemyksensä mukaan. Sitä voi aina pyrkiä kunnioittamaan, vaikka eri mieltä olisikin.

Otin juuri vastaan suunnittelupestin minulle vieraalta seuralta. Saapa nähdä, onko kisan jälkeen yhtä innostunut fiilis kuin nyt, vai tuleeko jostakin näkemyksestä taas lunta tupaa.