Mielensäilahduttaja

Tiina ja Onni ensimmäisissä harjoituskisoissa 26.2.2017.

Olen viime aikoina törmännyt eri kanavissa kirjoituksiin, joissa vastustetaan aikuisratsastajien harrastepohjaista kilparatsastusta. Toisin sanoen siis ihmetellään, miksi niin moni kilpailee samalla (vaatimattomalla) tasolla vuodesta toiseen. Ja kun sillä itselle mukavalla tasolla sitten vielä pärjätään, ollaan ns. tikkarivarkaita.

Aloitin kilpailemisen joskus 80-90-lukujen vaihteessa. Vuonna -90 sain ensimmäisen kisahevoseni ja siirryin suoraan 100-110 cm:n luokkiin. Ensimmäisen kansallisen kisani hyppäsin seuraavana vuonna ja viimeistään -93 siirryimme 120 cm:n luokkiin (en enää muista niin kauas, hypättiinkö jotakin jo vuonna -92).

Siihen se sitten on tyssännytkin. Joskus junnuvuosina vähän yritin 130 cm, mutta ne pari yritystä taisivat päättyä vähemmän hyvin. Seurasi ensin hevosongelmia, sitten ne perinteiset opiskeluvuodet. Kun palasin radoille, ainakin minun lahjat niillä harjoittelumäärillä jäivät siihen 120 cm. Koulupuolella olen kilpaillut vain satunnaisesti, parhaimmillaan helppoa A:ta 1-tasolla.

Tiina ja Linghton Takkulassa aluekisoissa keväällä 2010.

Viiden-kuuden vuoden kisatauon jälkeen tällä kaudella palasin radoille 70-80 cm:n luokkiin Onnin kanssa. Menestyskään ei ole ollut kovin kummoista, tavoitteena ollut lähinnä päästä maaliin ja siinä ollaan pääosin onnistuttukin.

Marikin kisasi 1-2-tasolla (tai silloisella seura- ja aluetasolla) helppoa B.tä jo 90-luvulla, ehti kai lopettaa kisauransa vuosikymmenen puolivälissä eli yli 20 vuotta sitten. Nyt hän hinkkaa niitä samoja ratoja taas.

Pitäisikö siis pysytellä pois kehästä, kun selvästi kyse ei ole vain paikallaan junnaamisesta, vaan minun kohdallani suorastaan taantumisesta?

Mutta kun meillä on tosi kivaa! Paitsi että on kiva onnistua, koko touhussa on oma hohtonsa: kisojen suunnittelussa, valmistautumisessa, siinä, että saa marmattaa aikaisista herätyksistä kisa-aamuina. On kiva laittaa kisakuteet päälle ja tuntea se jännitys. Oikein odotan, josko ensi kaudella olisi 2-tason aika esteilläkin ja saisin syyn pukeutua oikein valkoisiin housuihin ja ehkä kisatakkiin.

Ja suorituksia voi sitten analysoida monta päivää jälkikäteen. Emme ole vuosiin olleet niin paljon tekemisissä Marin kanssa kuin nyt team Onnina.

Eiköhän meistä, niin lapsista kuin aikuisistakin suurin osa tee tätä harrastuksekseen, koulun, opiskelun tai töiden ohessa. Valitettava tosiasia täytyy olla, että suurin osa on yhtä lahjattomia kuin minä ja tarvitsisivat siihen vaativalle tasolle nousemiseen paljon enemmän treeniä kuin yhden hevosen ratsastamisen 5-6 (tai kuten nyt, kolme) kertaa viikossa. Muutenhan niissä vaativissa luokissa lajissa kuin lajissa olisi varmaan enemmän ratsukoita.

Aika monella ajan lisäksi on rajalliset rahavarat. Siinä käy näin tavan tallaajilla helposti niin, että kun sen kymmenen vuoden pakertamisen jälkeen yhteistyö olisi ehkä sillä tasolla, että sitä vaativaa voisi kokeilla, hevosen on jo aika siirtyä eläkepäiville tai vihreämmille laitumille. Ja kun valmista vaativan tason hevosta ei ole vara ostaa, ostetaan taas se nuori (tai kuuluisa 8-vuotias lupaus kuten Onni) ja aloitetaan työ alusta.

Lapsille, siis pienille kisauran aloittelijoille on tietenkin kiva ja tärkeääkin saada palkinto hyvästä suorituksesta. Estepuolella monet kavalettiluokat ovatkin arvostelulla A.1. tai A.0., jolloin kaikki puhtaan radan menneet ovat voittajia ja saavat punavalkoisen ruusukkeen. Muistanpa tuossa alkukaudesta vähän vanhemmankin lapsen (jo täysi-ikäisen) kovasti ilahtuneen siitä punavalkoisesta rusetista kavalettiluokassa. Onkohan koulupuolella mitään vastaavaa? Ainakaan mikään ei varmaan estä kisajärjestäjää pakitsemalla jotenkin epävirallisesti harjoitusluokkien ratsukoita tuloksesta riippumatta.

Eikö se olisi paljon reilumpaa kuin kieltää meiltä ikuisilta heppatytöiltä kisaamisen ilo, vaikka ei niin lupaavia lahajakkuuksia (enää) oltaisikaan?

Tavoitteellista tätiratsastusta

Onni ja Mari kotitallin harjoituskisoissa 20.4.2016. Kuva Aino-Lotta Vuori

Aloitin tämän blogin ammatillisessa kokeilumielessä vuonna 2011, jolloin tavoitteeni oli silloisella hevosellani päästä amatöörisarjan finaaliin. Minulla oli myös muutama valmennettava ja tein aika paljon ratamestarikeikkoja. Pohdiskelin kaikkia näitä kolmea.

Aktivoiduin uudelleen viime kesänä, kun halusin taas jossakin päästä pohtimaan minusta keskeisiä (este)ratsastuksen periaatteita. Nyt hevosarki on kuitenkin entistä enemmän keskittynyt team Onnin ympärille, ja mehän treenaamme ja kilpailemme sekä koulussa että esteissä.

Niinpä blogin nimikin vaihtui nyt ajankohtaisemmaksi. Team Onnin tapahtumia voi myös seurata omalta Facebook-sivultamme https://www.facebook.com/teamonni/

Siltä varalta, että joku oikeasti on seurannut Puomien välissä-blogiani, annetaan blogiosoitteen toistaiseksi säilyä samana :)

Tällä viikolla team Onni valmistautuu ylimääräisiin koulukisoihin. Ylimääräisiin siksi, että nämä kisat otettiin kalenteriin ekstrana parin viikon takaisen pienen epäonnistumisen jälkeen. Huikeat 36 lähtijää on ilmoittautunut samaan Helppo B:3 -luokkaan, joten tässä sitä odotellaan sunnuntain aikatauluja, jotta päästään sumplimaan kummankin perheen muita menoja kisojen aikataulun mukaan.

Onni yksillä, kesä kaikilla

Niin paljon on kuulunut huonoja uutisia, ikäviä loukkaantumisia ja diagnooseja lähihevospiireissä viime aikoina, että melkoin sitä jo varpasillaan hiipii talliin joka päivä: onhan meidän hevonen vielä ehjä ja kunnossa?

Meillä on ollut onni matkassa kisareissuillakin, myös säiden puolesta. Yhtään kertaa ei olla tänä kesänä kastuttu, ja se on kyllä näillä kesäsäillä ollut melkoinen ihme. Viime sunnuntainakin vettä tuli vähän väliä kuuroina, mutta sen parin tunnin aikana, minkä vietimme kisakentällä, sinne ei osunut yhtään kuuroa. Vasta trailerin purkuvaiheessa kotitallilla saatiin vähän vettä niskaan.

Tietenkin meillä on ollut myös kirjaimellisesti Onni matkassa <3 Sunnuntain estekisa olikin taas monessakin asiassa "se ensimmäinen kerta": ensimmäinen 80 sentin rata oikeissa kisoissa, ensimmäinen kerta, kun jouduimme ratsastamaan vähän vaativissa olosuhteissa märällä kentällä ja ensimmäinen kerta, kun radan esteissä oli muitakin täytteitä kuin peruspuomeja. Koska paikkana oli Riihimäen ravirata, niitä täytteitä olikin sitten kerralla reilusti yli puolissa esteistä eikä kaikki olleet sieltä ihan kilteimmästä päästäkään. Aika kova paikka lähteä Onnin kaltaisella kyttääjällä radalle.

Sitä paremmalta tuntuu nyt, kun pääsimme radan läpi varsin sujuvasti. Yksi harmillinen pudotus, mutta oikeastaan sekään ei harmita.

Kun kisaa alle 10 starttia kaudessa, jokaiseen kisaan lähtee aika latautuneena ja jännittyneenä. Silti jotkut kisat ovat henkisesti merkityksellisempiä kuin toiset. Minulle tämä kisa oli jonkinlaisen välietapin saavutus. Ensin piti kiertää pienempiä paikkoja ja kiltimpiä ratoja, että ollaan valmiita raviradan kisoihin. Se on kuin testipaikka - jos siellä hevonen toimii ja rata sujuu, voi lähteä luottavaisin mielin mihin vaan. Hassua sinänsä, sillä minullehan Riihimäen ravirata, jos mikä, on kotikenttä. Lähes kaikkia hevosiani olen siellä treenannut ja kisannut enemmän kuin missään muualla.

Sunnuntainen rata oli toisellakin tapaa askel eteenpäin. Se oli ensimmäinen kvaalisuoritus kohti 2-tason kisaoikeutta. Joku voisi ihmetellä, miten tuollainen rata ja saavutus voi ilahduttaa yli 30 ratsastusvuoden ja aika paljon isompienkin ratojen ja kisojen jälkeen, mutta tavoitteet ovat aina ratsukon ja tilanteen mukaiset ja nyt tämä oli tässä kohtaa iso saavutus.

Palatakseni alkuun, meillä on ollut paitsi hyvä Onni, myös onnea matkassa, kun olemme saaneet tehdä ensimmäiset 1,5 vuotta töitä tiiminä ilman isompia haavereita ja taukoja. Koska näin harrastusmielessä ratsastellessa ei koskaan tiedä, milloin epäonni osuu kohdalle ja kaikki tehty työ valuu käsistä, kannattaa pitkän aikavälin tavoitteiden lisäksi pitääkin sellaisia pienempiä välitavoitteita. Pääsee paljon useammin tuntemaan onnistumisen iloa ja kokemaan, että työ on tuottanut tulosta.