![]() |
Tiina ja Onni ensimmäisissä harjoituskisoissa 26.2.2017. |
Aloitin kilpailemisen joskus 80-90-lukujen vaihteessa. Vuonna -90 sain ensimmäisen kisahevoseni ja siirryin suoraan 100-110 cm:n luokkiin. Ensimmäisen kansallisen kisani hyppäsin seuraavana vuonna ja viimeistään -93 siirryimme 120 cm:n luokkiin (en enää muista niin kauas, hypättiinkö jotakin jo vuonna -92).
Siihen se sitten on tyssännytkin. Joskus junnuvuosina vähän yritin 130 cm, mutta ne pari yritystä taisivat päättyä vähemmän hyvin. Seurasi ensin hevosongelmia, sitten ne perinteiset opiskeluvuodet. Kun palasin radoille, ainakin minun lahjat niillä harjoittelumäärillä jäivät siihen 120 cm. Koulupuolella olen kilpaillut vain satunnaisesti, parhaimmillaan helppoa A:ta 1-tasolla.
![]() |
Tiina ja Linghton Takkulassa aluekisoissa keväällä 2010. |
Marikin kisasi 1-2-tasolla (tai silloisella seura- ja aluetasolla) helppoa B.tä jo 90-luvulla, ehti kai lopettaa kisauransa vuosikymmenen puolivälissä eli yli 20 vuotta sitten. Nyt hän hinkkaa niitä samoja ratoja taas.
Pitäisikö siis pysytellä pois kehästä, kun selvästi kyse ei ole vain paikallaan junnaamisesta, vaan minun kohdallani suorastaan taantumisesta?
Mutta kun meillä on tosi kivaa! Paitsi että on kiva onnistua, koko touhussa on oma hohtonsa: kisojen suunnittelussa, valmistautumisessa, siinä, että saa marmattaa aikaisista herätyksistä kisa-aamuina. On kiva laittaa kisakuteet päälle ja tuntea se jännitys. Oikein odotan, josko ensi kaudella olisi 2-tason aika esteilläkin ja saisin syyn pukeutua oikein valkoisiin housuihin ja ehkä kisatakkiin.
Ja suorituksia voi sitten analysoida monta päivää jälkikäteen. Emme ole vuosiin olleet niin paljon tekemisissä Marin kanssa kuin nyt team Onnina.
Eiköhän meistä, niin lapsista kuin aikuisistakin suurin osa tee tätä harrastuksekseen, koulun, opiskelun tai töiden ohessa. Valitettava tosiasia täytyy olla, että suurin osa on yhtä lahjattomia kuin minä ja tarvitsisivat siihen vaativalle tasolle nousemiseen paljon enemmän treeniä kuin yhden hevosen ratsastamisen 5-6 (tai kuten nyt, kolme) kertaa viikossa. Muutenhan niissä vaativissa luokissa lajissa kuin lajissa olisi varmaan enemmän ratsukoita.
Aika monella ajan lisäksi on rajalliset rahavarat. Siinä käy näin tavan tallaajilla helposti niin, että kun sen kymmenen vuoden pakertamisen jälkeen yhteistyö olisi ehkä sillä tasolla, että sitä vaativaa voisi kokeilla, hevosen on jo aika siirtyä eläkepäiville tai vihreämmille laitumille. Ja kun valmista vaativan tason hevosta ei ole vara ostaa, ostetaan taas se nuori (tai kuuluisa 8-vuotias lupaus kuten Onni) ja aloitetaan työ alusta.
Lapsille, siis pienille kisauran aloittelijoille on tietenkin kiva ja tärkeääkin saada palkinto hyvästä suorituksesta. Estepuolella monet kavalettiluokat ovatkin arvostelulla A.1. tai A.0., jolloin kaikki puhtaan radan menneet ovat voittajia ja saavat punavalkoisen ruusukkeen. Muistanpa tuossa alkukaudesta vähän vanhemmankin lapsen (jo täysi-ikäisen) kovasti ilahtuneen siitä punavalkoisesta rusetista kavalettiluokassa. Onkohan koulupuolella mitään vastaavaa? Ainakaan mikään ei varmaan estä kisajärjestäjää pakitsemalla jotenkin epävirallisesti harjoitusluokkien ratsukoita tuloksesta riippumatta.
Eikö se olisi paljon reilumpaa kuin kieltää meiltä ikuisilta heppatytöiltä kisaamisen ilo, vaikka ei niin lupaavia lahajakkuuksia (enää) oltaisikaan?