Puhelimeni soi tiistai-iltana varttia vaille yhdeksän. Se soi suurin piirtein samaan aikaan joka tiistai, jos siskoni ja yhteisen hevosprojektimme Onnin omistaja on ollut valmennustunnilla. Puhelu yleensä myös alkaa ainakin sisällöltään samalla tavalla: "Se oli taas NIIIIIN upea."Mitä se upeus tarkoittaa, se on jonkin verran aina erilainen tarina. Aluksi, viime keväänä se oli lähinnä hienosti rentoutunut hevonen tunnin lopussa, jopa siinä pelottavan oviaukon kohdalla. Nyt se oli hyvin itsensä siinä heikommassakin laukassa koonnut hevonen ja ylivoimaisen upeat keskiravit.
Olen aina vähän huvittunut, mutta voin kyllä ymmärtää fiiliksen. Minulla on kovin samanlainen olo estevalmennusten jälkeen. Oli jo alussa, vaikka esteet olivat vain puolen metrin korkuisia. Nyt se sama fiilis tulee niistä metrin esteiden hyvistä ylityksistä.
Joku voisi kai kysyä, onko valmennus tehokasta, jos kaikki on vaan niin mukavaa ja hienoa ja menee aina hyvin. Mutta enhän minä niin sanonut! Ennen sitä onnistumisen tunnetta on voitu käydä pitkäkin tie ja vaatia ainakin hikeä jos ei nyt kyyneleitä ennen kuin on päästy euforiaan. Mutta hyvin harvoin edes itsekseen ratsastaessa eikä muistaakseni kertaakaan valmennuksen jälkeen, on ollut sellainen plääh-fiilis, tai naama edes peruslukemilla.
Mikä parasta, silmät ovat loistaneet innosta ja onnistumisen riemusta myös hevosella, ei vain kuskilla.
Minulla oli aikoinaan juniorina onni saada reilu ja rohkea hevonen ensimmäiseksi kisakumppanikseni. Sain onnistumisia ja menestystäkin ja tykkäsin hevosestani kuin hullu puurosta. Jälkeenpäin olen kuullut kommentteja siitä, että hevonen oli liian helppo ja reilu, en joutunut opettelemaan oikeasti ratsastamaan.
Muistan siskoni aikoinaan loukkaantuneen vähän samanlaisesta kommentista tuoreena äitinä. Kun vauva oli helppo ja nukkui yönsä eikä muutenkaan niin kamalasti itkenyt, hän ei kuulemma oppinut mitään äitiydestä.
Mikä ihmeen suomalainen pessimismi edellyttää, että oppiminen vaatii pettymyksiä, tuskaa ja huonoja kokemuksia? Virheistä toki oppii, mutta miksi pitäisi epäonnistua? Eikö lopulta niin ihmisistä kuin hevosista saada enemmän irti ilon ja onnistumisten kautta?
Esteillä epäonnistumiset ja vaikeudet tarkoittavat valitettavan usein myös loukkaantumisia. Ehkei kovin pahoja, mutta fyysisten mustelmien parantuessa henkiset jäävät usein pinnan alle. Ilon tilalle tulee pelko ja epävarmuus. Tuottaako se hyviä suorituksia, oppimista ja tuloksia? Minun kokemukseni mukaan se korkeintaan lamaannuttaa ja pahimmillaan vie koko harrastamisen ilon. Ja koska hevonen on laumaeläin, joka luottaa johtajansa vaistoon, kuskin epävarmuus tekee myös hevosesta epävarman, kierre on valmis.
Onnistumiset syntyvät itsensä ylittämisestä, mutta ei riskien uhalla,vaan vain niissä rajoissa, joissa onnistumisen mahdollisuus on vähintäänkin todennäköinen. Kehittyminen ei vaadi mahdottoman tavoittelua, vaan toistoja ja sitä kautta etenemistä pienin askelin. Usein se maltillisempi reitti vie nopeammin perille.
Onneksi tänäänkin on ratsastuspäivä, odotan jo innolla!
