Kesäloma on auttamatta ohi, siis minun lomani. Hevonen ei ole vielä omaansa pitänytkään.
Talli alkoi tyhjetä jo kesäkuun alussa ja heinäkuun puolella taisi parhaimmillaan ollla yli puolet poissa tallista. Ajatus vihreällä laitumella kirmaavasta hevosesta ja itsestä laiturin nokassa varpaat vedessä ei kuitenkaan ole meidän käsitys Suomen hevoskesästä. Meille kesä on ollut aktiivista kisa-aikaa ja jos välissä on ollut joku vapaa viikonloppu, silloinkin on pyritty matkaamaan treeneihin vieraalle kentälle. Tämän kesän kisatavoite on nimittäin ollut rutiinin hakeminen niin kisoihin, kuljetuksiin kuin erilaisiin esteisiinkin.
Meillä on ollu hyvä onni, kun olemme saaneet treenata nämä ensimmäiset 1,5 vuotta ilman isompia sairauslomia. Yksi estekisa jäi kuitenkin kesäkuun puolivälissä väliin, kun Onni sai selkäänsä pienen haavan ja ison jumin. Kiitos ihanien ja avuliaiden tallikavereiden, selkä saatiin kuitenkin sähköhoidon avulla kuntoon ennen seuraavan viikon koulustarttia. Siellä jännitys, liekö kuskin vai hevosen, purkautui kuitenkin muutamana rikkona radalla. Kohtuullinen tulos oli silti, mutta sen jälkeen intouduimme analysoimaan kisaamista ja onnistunutta kisasuoritusta vähän syvemminkin.
Kouluratahan koostuu useita pienistä suorituksista. Jos nyt unohdetaan kaikki kisan tuomat lisähäiriötekijät ja mietitään vain teknistä suoritusta, mikä on realistisesti odotettava suoritustaso kisoissa? Minusta se on se, joka kotiharjoituksissa on lähes 100-prosenttisesti vähimmäistaso tehtävälle.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa keskiravi. Jos harjoittelet keskiravia kotona kymmenen kertaa ja sillä viimeisellä kerralla onnistut tekemään loistavan lennokkaan esityksen ilman rikkoja, mutta yhdeksän muuta kertaa ravi joko hiipuu loppua kohden tai rikkoutuu laukalle, mikä on todennäköisyys, että se loistavan lennokas liike osuu siihen kisaradalla? Yksi kymmenestä. Niinpä sinä kisoissa teet vähän vaisumman lisäyksen, joka pysyy varmasti hallussa ilman rikettä.
Meillä estetreeneissä yksittäisten tehtävien ja radan ero on todella iso. Onni jännittää esteitä niin paljon, että jokaisen yksittäisen esteen hyppääminen on yleensä ekalla kerralla enemmän ja vähemmän tuskaista: monnesti este hypätään paikaltaan isolla loikalla hetken jumittamisen jälkeen. Sitten kun esteet ovat tuttuja, niillä voidaan kyllä treenata monenlaisia asioita. Yksi harjoitus tänä kesänä oli esimerkiksi hypätä samaa linjaa neljällä, viidellä ja kuudella askeleella. Radalla askeleista ei ole väliä, jokainen joka menee eteenpäin, on positiivinen.
Ihme kyllä, kisoissa Onni on kuitenkin hypännyt pääasiassa kaiken. Tähän astisista viidestä radasta vain yhdestä on tullut hylätty tulos. Myös paikaltaan tehtyjä loikkia on vain kaksi, yksi huhtikuun ja yksi toukokuun kisoissa. Viimeinen rata meni jo kuin tyhjää vaan. Mutta ei siellä radalla ole vielä mitään muuta vaadittu kuin ylittämään eteen tulevat (pienet) esteet tyylistä piittaamatta.
Eikä kesän kisaruljanssin keskellä muutenkaan ole kamalasti ehtinyt hioa asioita eteenpäin. Enemmänkin on pidetty tasoa yllä säännöllisillä treeneillä ja välissä nautittu kesäpäivistä hevosen kanssa pitkin kenttää viilettämällä. Palataan niihin hiomisiin sitten taas syksyn tullen. Sitä ennen edessä on kuitenkin vielä pari tehokasta kisakuukautta ja sitten tosiaan ehkä se ansaittu lepokausi.
